perjantai 21. marraskuuta 2014

Kohti sopua

Susikannan hoitosuunnitelmaa ollaan parhaillaan päivittämässä. Päivitystyön haastetta kuvaavat hyvin esimerkiksi viime aikoina tehdyt kyselytutkimukset. YLE uutisoi tammikuun alussa Pirstoutunut Suomi-kyselystä ja siinä selvinneistä asioista, joista suomalaiset ovat kaikkein erimielisimpiä.

Susi oli erimielisyyttä eniten synnyttävien yhteiskunnallisten kysymysten listassa hyvänä kolmosena, ja sitä koskeva väittämä käsitteli sudenmetsästystä: ”Susia pitäisi voida metsästää nykyistä vapaammin.” Vahvasti samaa mieltä oli vastaajista 18 %, jonkin verran samaa mieltä 23 %, ei samaa eikä eri mieltä 21 %, jonkin verran eri mieltä 18 % ja vahvasti eri mieltä 21 %. Näiden osuuksien pohjalta on laskettavissa erimielisyyden astetta kuvaava konfliktiriski-indeksi. Indeksi saa maksimiarvon 1, kun puolet mielipiteensä ilmaisseista on esitetystä väitteestä vahvasti samaa mieltä ja puolet vastaajista vahvasti eri mieltä – eli kun vastaajajoukko jakautuu tasan kahtia vastausjakauman ääripäihin. Indeksi saa arvon 0, kun kaikki vastaajat vastaavat täysin samalla tavalla eli ovat täysin yksimielisiä käsiteltävästä asiasta. Susikysymyksessä indeksi saa arvon 0.41, kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa koskevassa kysymyksessä vastaava arvo on 0.58 ja ’pakkoruotsi’-kysymyksessä 0.45.

Millaiset susikannan hoitosuunnitelman kirjaukset sitten ennakoisivat vähemmän riitaisaa tulevaisuutta? Viime loppukeväästä kerätty susikyselyaineisto sekä yllä mainittu konfliktiriskiä kuvaava mittatikku antavat vastaamiseen kättä pitempää. Kysely suunniteltiin Suomen riistakeskuksen ja hankkeemme tutkijoiden yhteistyönä. Toimeksiannostamme suomalaisia kattavasti edustavan aineiston keräsi Taloustutkimus.

Kysely käsitti monenlaisia teemoja liittyen susikannanhoidon periaatteisiin ja toimintavaihtoehtoihin, ja sen perusteella on mahdollista tarkastella, millaisia ovat kansalaisyhteiskuntaa yhdistävät ja millaisia sitä erottelevat susikysymykset. Yhdistääkö esimerkiksi suomalaisia tuomitseva suhde laittomaan susien tappamiseen?

Tietyin varauksin vastaus tähän on… kyllä. Suomalaiset tuomitsevat hyvin yksimielisesti sen, että susia tapetaan oman taloudellisen edun vuoksi (indeksi = 0.21) tai jahdin jännityksen takia (indeksi = 0.20). Mielipiteet jakautuvat selvästi enemmän näiden tekojen suhteen, jos taustalla on suden kokeminen inhottavaksi tai kiukkua herättäväksi (indeksi = 0.39). Siinä tapauksessa että laittomuuksiin ryhdytään susista koetun vahinkoriskin pienentämiseksi, on tilanne vielä edellistäkin ristiriitaisempi. Väittämän ”Yhteisöään saa puolustaa tappamalla susia laittomasti” vastauksista laskettu indeksi saa arvon 0.46 eli erimielisyys on Suomessa samaa suuruusluokkaa kuin pakkoruotsikysymyksessä. Laittomuuden perusteilla on siis väliä. Yleinen sympatia on tällä hetkellä voimakkaasti ja melko yhtäläisesti suden uhreiksi katsottujen ihmisten puolella (indeksi = 0.28), ja siksi osa ihmisistä hyväksyy myös susiin kohdistuvia laittomuuksia.

Kenties kiinnostavampi kuin laittomuuden tuki on kuitenkin kysymys siitä, millainen järjestelmä tukisi nykyistä paremmin laillisia toimintamahdollisuuksia. Suomalaiset jakavat kyselyn mukaan melko pitkälti käsityksen siitä, että susialueen asukkaille tulisi antaa enemmän vaikutusmahdollisuuksia susiasioissa kuin muualla asuville (indeksi = 0.31). Tämä indeksin arvo vastaa YLE:n kyselyn paljastamaa suomalaisten erimielisyyttä koskien pakolaiskiintiön kasvattamista. Vielä suurempi yksimielisyys susiasioissa on kuitenkin siitä, että ylimmän päätäntävallan tulisi susiasioissa olla Suomessa eikä EU:lla (indeksi = 0.20).

Vaikutusvaltakysymykset tuntuvat monella palautuvan kysymyksiksi siitä, millä järjestelyillä Suomessa susia metsästetään. Kyselyssämme esitimme tähän liittyen kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli nykyistä järjestelyä liberaalimpi kannanhoidollinen metsästys, jossa metsästäjien ei tarvitse kohdistaa jahtia vain vahinkoa tai uhkaa aiheuttaviin yksilöihin. Toinen vaihtoehto oli nykyisen kaltainen vahinko- ja turvallisuusuhkaa aiheuttavien yksilöiden poistaminen metsästyksellä, ja kolmas poliisin johtama ja valikoitujen metsästäjien toteuttama vahinkoyksilöiden poistaminen. Mikä näistä ratkaisuista on ristiriidattomin lähtökohta hoitosuunnitelman linjauksille? Kyselyn mukaan kaikkiin edellä mainituista liittyy melko merkittäviä ristiriitoja, vähiten kuitenkin kannanhoidollisen metsästyksen sallimiseen (indeksi = 0.35). Kyselymme mukaan selvästi erimielisempiä oltiin suhtautumisessa nykyiseen poikkeuslupajärjestelmään (indeksi = 0.42) tai poliisijohtoisiin sudenpoisto-operaatioihin (indeksi = 0.49).

Kyselyn havainnollistamat laillista ja laitonta metsästystä koskevat ristiriidat muistuttavat siitä, ettei sopuratkaisu voi perustua pelkästään eläinten poistamiseen. Ihmisten sutta koskevaan huoleen tulee voida kannanhoidolla vastata, mutta metsästyksen rinnalle tarvitaan monenlaisia muitakin keinoja.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa

Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.

Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.

Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.

Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.

Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.

Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.

Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.

Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.

Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.

Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.

Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.

Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.

Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.

Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.

Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.

Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.

Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.

Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.

Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.

Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.

Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.

Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.

Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.

Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.

Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.

Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.

Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.

Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.

Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.

Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.

Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.

Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.

Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.

Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.

Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.

Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.

Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Susikokemusten ja konfliktien maailmaa

Onko susikonflikti sosiaalinen konflikti, jossa erityyppiset tunteet sosiaalisesti ja kulttuurisesti ymmärrettynä ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi susiongelma on kehittynyt? Aaltola (2013: 283) kuvaa "Johdatus eläinfilosofiaan" kirjassaan, miten sudesta on tullut Suomen politisoiduin eläin. Miten näin on päässyt käymään? Onko susiongelma siis sosiaalinen ongelma, jos susiongelma kytkeytyy ja kietoutuu valtaan ja politiikkaan? Entä onko kulttuurisilla tekijöillä merkitystä susitunteisiin? 

Sosiaalinen näkökulma on lähestymistapa, jossa yhteiskunnallisia sosiaalisia ongelmia voidaan tarkastella eri näkökulmista esimerkiksi taloudelliselta, poliittiselta, kulttuurishistorialliselta tai jopa moraaliselta kannalta, jolloin tutkimusongelma voi nostaa esiin kokemuksellisia ja psykologisia kysymyksiä. Lähestymistapa on hyödyllinen tarkastellessa ongelmaa, joka osoittautuu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja on kytköksissä yhteiskunnan sosiaalisiin ryhmiin.  Yhteiskunnallinen ongelma on ihmisen keskuudessa usein jaettu ongelmavyyhti, jossa korostuu alueellinen eriarvoisuus tai ryhmien välinen eriarvoisuus ja jopa eri asenteet ihmisryhmien välillä. Sosiaalisessa näkökulmassa korostuvat myös erityyppisten asioiden käänteispuolet, koska sosiaaliset ongelmat ovat yhteydessä määritelmiin, jotka riippuvat yhteiskunnallisista voimasuhteista, intresseistä, arvoista ja myös niistä tiedoista, joita meillä on ongelmista (Rajavaara & Walls 1990). 

Susikonfliktissa korostuu maaseudun paikallisten yhteisöjen tilallinen turvallisuus, ihmisten hyvinvointi ja arvot, ryhmien/ammatinharjoittajien/ihmisten eriarvoistuminen ja alkuelinkeinojen jatkuvuus sekä perinne. Sosiaalisessa susikonfliktissa korostetaan usein myös eroa kaupungin ja maaseudun sekä eri sosiaalisten ja yhteisöllisten ryhmien välillä. Symbolisesti susi nousee ongelmien keskiöön, vaikka poliittisesti susikonfliktissa saattaa heijastua kaupungin ja eliitin (päätöksentekijöiden) valta-asema, jossa keskushallinnollinen ja muodollinen resurssienhallinta (hallinnon kieli) voi sivuuttaa paikallisyhteisön voimaa ja omaa sanomaa maaseudulla. Vähemmälle huomiolle saattavat jäädä itse suteen villieläimenä liittyvät konkreettiset ongelmat, joita aika ajoin korostetaan paikallisissa ongelmissa. Eri aikakausina yhteiskunnalliset seikat luotaavat sitä millaiseksi paikallinen susiongelma kehittyy ja muotoutuu ajan kuluessa. 

Susikonflikti nostaa esille myös elämäntapojen eroja maaseudulla ja kaupungissa, ja vastakkaisia käsityksiä luonnon arvoista ja petoeläinten paikallisesta sijainnista. Susiongelma ja yleinen keskustelu kuumenevat aina siellä, missä susi havaitaan ja tekee harmejaan. Tyypillisin sijainti on syrjäisellä maaseudulla. Susivahinkojen sattuessa huolet ja pelko heräävät ihmisten keskuudessa. Kotieläinten omistajat tähdentävät ei vain työstressin lisääntymistä, mutta myös lampaidensa ja lemmikkieläintensä haavoittuvuutta omilla maillaan. Yleinen keskustelu sivuaa ihmisten hyvinvointia ja turvallisuutta sekä maatalouden kannattavuuteen, jatkuvuuteen ja hallintaan liittyviä ongelmia. 

Sosiaalisessa susikonfliktissa paikallisten ihmisten identiteetti rakentuu myös valtaan, joka perustuu ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jonka mukaan eläimet on luotu palvelemaan ihmistä. Susi nähdään siis kilpailijana eikä kanssaeläjänä ihmisen elintilassa. Lähiluonnon tulisi tuottaa ihmisille tunnetasolla rauhaa, tyyneyttä ja stressittömyyttä sekä maaseudun syrjäisyys kaupungeista taas luoda suojaa yhteisöille ulkopuolisilta urbaaneilta tekijöiltä. Maaseudun yhteisön lähtökohdista ajateltuna sosiokulttuuriset seikat, paikalliset luontoarvot ja alueiden syrjäisyys kaupunkikeskuksista ovat tärkeä osa maaseudun ihmisten arvomaailmaa, joka luo suojamuuria ulkoiseen maailmaan (Pain et al 2008). Luontoon kytkeytyvät tunteet perustuvat näin sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin (ks. Ahmed 2004). 
Nykyaikana tilanne saattaa muuttua herkästi. Kun susi ilmaantuu luonnosta, lähiluonto esittäytyy villinä, kesyttämättönä ja ei-kontrolloituna, joka herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita ihmisten keskuudessa ja epästabiili lähiympäristö herättää erilaisia tunteita, jolloin luonnon arvottaminen ja tilallisuus muuttuu. Tämänkaltainen tilanne ja sosiaalisen susikonfliktin kautta kuvattuna yhteisön ja ihmisten negatiivisia tunteita voidaan selittää tilan ulkopuolisilla tekijöillä (out-of-place-others). Näinkö kritiikin pääkohteeksi on viime aikoina joutunut Suomen luonnossa esiintyvä ihmistilan ulkopuolelta tullut ja harmia aiheuttava liikkuva susi?


torstai 26. kesäkuuta 2014

Under the skin: Ecosystem services, habits and human health

The Finnish Cultural Foundation has an Argumenta funding mechanism. The purpose of it is to stimulate dialogue between scientific communities on those matters that might have high scientific and societal potential but whose scientific and societal significance has not yet been thoroughly understood.

Ecosystem services and human health” is one of the most recent Argumenta projects. The project aims to (i) identify the linkages between ecosystem services and human health, (ii) create new multidisciplinary approaches to study ecosystem services and human health and well-being, and (iii) to help implement scientific results and insights into the practices of urban planning and decision making in natural resource management.

Some twenty years ago ecosystem heath was a proposed metaphor for environmental management and biodiversity policy. A healthy ecosystem is resistant, resilient and adaptable. The idea was then, and still is now, that biodiversity and its healthy functioning support human wellbeing and health. Perhaps because of its anthropogenic flavor, the metaphor was swiftly replaced by that of ecosystem resilience.

But the important message was, and still is, that the functional consequences of biodiversity matter. These functional consequences have been conceptualized in many ways. They have been called supporting and regulating ecosystem services and primary ecological values.

Function is the causal antecedent to the end (Deacon 2012, 38-39). Therefore, equally importantly, the functional consequences of biodiversity extend to people and their wellbeing and health. Human communities and societies built their livelihoods and wellbeing on ecosystem functioning. The ends are co-constitutive. This is exactly why the conception social-ecological is used in ecological economics.

The human significance of biodiversity and ecosystem functioning extends beyond cultural and provisioning ecosystem services. Of course recreational opportunities, beautiful landscapes, medical plants and the edible goods from ecosystems are important in creating and sustaining human wellbeing.

But biodiversity has functional consequences that contribute even more thoroughly to the human social-ecological capacity for resistance, resilience and adaptability in the face of environmental changes. The argument of the Argumenta Project Ecosystem services and human health is to communicate to a wider scientific community, policy-makers and the public the idea of human health as an ecosystem service.

A co-leader of the Argumenta project, Professor Liisa Tyrväinen, suggests that even short-term - 20 minute - visits to nature areas have positive effects on perceived stress relief compared to the built-up environment. Tyrväinen et al (2014, 8) conclude their study:

“… the managed urban parks with old trees and natural views and the urban woodland were perceived as more coherent and were better environments for restoration and for having feelings of vitality and creativity. The results of our experiment suggest that the large urban parks (more than 5 ha) and large urban woodlands have positive well-being effects on urban inhabitants, and in particular for healthy middle-aged women. The results suggest that spending time in urban green areas after work has stress-reducing effects. This means that urban parks and woodlands should be easily accessible for residents.”

It is important that citizens have an access to nature. The urban planning of cities and the planning of everyday life on the individual level should, according to the most recent findings (see references in Tyrväinen et al 2014) provide a diverse set of entry points into nature.

But besides this “possibility to visit nature” -aspect there is another and even more crucial aspect to the health effects of biodiversity. According to recent research conducted on both the Finnish and Russian side of Karelia, people should not only have entry points to visit nature, but should in a habitual manner transact with biodiversity as part of their everyday life.

Professor Ilkka Hanski and his colleagues (2012) found out that in the Karelia area, northeastern Finland, biodiversity, human skin microbiome, and atopic allergy are interrelated. One of the authors, Professor Tari Haahtela, (2014, 21) explains the meaning of the results:

“More and more people around the world are living in cities and experiencing little contact with nature. Environmental microorganisms, especially commensals, previously ubiquitous and abundantly present, for example, in drinking water and milk, are key players for the induction and maintenance of immunoregulatory circuits and tolerance. Adaptation to modern urban life is a challenge to immune development and mismatched immunologic mechanisms lead to symptoms and disease. Contact with natural environments rich in species seems to be strongly related to immunotolerance via the presence of beneficial protective microbes of the skin, gut, and airways. These microbes create a living interface between human body and the environment and extend deeper in the tissue than known before.”

He (2014, 22) continues:

“Humans have evolved with microorganisms, which may not only comprise bacteria and fungi, but also viruses and microscopic protozoans, although hardly any data on the latter are available. Human commensals are no longer considered as passive bystanders or transient passengers, but increasingly as active and essential participants in the development and maintenance of barrier function and immunologic tolerance.”

“Inflammation is a cardinal feature of asthma and allergic diseases, autoimmune diseases, and many forms of cancer, but more recently, less tangible associations have been linked to these trends such as an increased incidence of obesity and depression with inflammatory markers... Also autism and Alzheimer disease have been associated with microbial deprivation.”

And (2014, 23) concludes:

“Population growth (urbanization) leads to loss of biodiversity (poor macrobiota/microbiota), poor human microbiota (dysbiosis), immune dysfunction (poor tolerance), inappropriate inflammatory responses, and finally symptoms and clinical disease… The interplay of environmental genome (macrobiome), human microbial genome (microbiome), and human genome determines health and diseases. It is time to revisit the allergy paradigm and consider new kind of actions to combat the burden.”

Seen from this perspective, ecosystem services are not benefits that flow from the environment to humans. Ecosystems and their services are part of human life, i.e. human life is constituted and sustained by the functional consequences of biodiversity. Ecosystem services happen inside and outside the human body. According to the findings of Hanski and Haahtela, ecosystem services happen in the human microbial genome, in the microbiome, on the skin and in mucous membranes.

Healthy human life is constituted by transactions with biodiversity and nature. This is a true extension to the meaning of the concept of ecosystem services.

The question is how to modify habits and living environments in such a way that human contact with nature becomes constant and diverse. Indeed, this is a matter of individual reflection and self-creation but equally importantly it is a matter of land use planning and environmental policy. The question is then how to bring agricultural action-oriented countryside into the everyday life of urban city dwellers, and how to nudge the habits of feeling and mind of urban city dwellers to consider that kind of living is worthwhile to test and experiment with.

To produce multidisciplinary knowledge, support transdisciplinary experiments and provide real-life political advice on ecosystem services and human health is one of the key tasks of ecological economics in the decades to come.


Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Hot Topic, Summer 2014.


References

Deacon. T. 2012. Incomplete nature: How mind emerged from matter. W.W. Norton & Company: New York.

Haahtela T. What is needed for allergic children? Pediatr Allergy Immunol 2014: 25: 21–24.

Hanski I., von Hertzen L., Fyhrquistc N. et al. (2012) Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proc Natl Acad Sci USA 2012: 109: 8334–9.

Tyrväinen, L., Ojala, A., Korpela, K., Lanki, T., Tsunetsugud, Y., Kagawa, T. (2014) The influence of urban green environments on stress relief measures: A field experiment. Journal of Environmental Psychology 38: 1–9.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Koirasudet ja susikeskustelun tarkennusharhat

Susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvä keskustelu kiinnittyy usein yksittäisiin vaikkakin perustavaa laatua oleviin ongelmakysymyksiin. Suden suojelun ja susikannan rajoittamisen numeropelissä pohditaan reviirien, laumojen ja yksilöiden määrää. Pihasusikysymys keskittyy yksittäisten susien pulmalliseen käytökseen, ja koirasusista keskusteltaessa ongelmana näyttäytyvät eläimet, joita viranomaiset eivät tunnista tai tunnusta risteymiksi.

Kun jotakin asiaa tai ilmiötä katsotaan tarkkaan ja läheltä, siitä saadaan selkeä ja perusteltu käsitys. Samalla huomio voidaan keskittää juuri niihin yksityiskohtiin, joita pidetään kulloinkin tärkeimpinä. Silloin kun edellä kuvatun kaltaisen tarkastelun kohteena on pulmallinen tilanne, myös ongelman syyt löytyvät usein juuri näiden tärkeimpinä pidettyjen yksityiskohtien joukosta, ja on luonnollista, että myös ratkaisuja ahdinkoon aletaan etsiä samalta suunnalta.

Ihmismieli toimii niin, että meillä on usein tapana tarkastella pulmatilannetta ja sen mahdollista ratkaisua tietynlaisten itsellemme ominaisten ajatusmallien kautta. Se mikä ei ole osa käytettyjä ajattelun malleja, jää näin vaille huomiota, ja se mikä on mallissa keskeistä, on myös ratkaisumahdollisuuksien tärkein lähde. Tiedostamiseen tai tajuntaan liittyvä kognitiotutkimus kutsuu tätä ilmiötä tarkennusvaikutukseksi tai tarkennusharhaksi (engl. focusing effect tai focusing illusion). Vaikka näiden kahden käsitteen merkitys on tavallisesti sama, voidaan tarkennusharhaa ja tarkennusvaikutusta ajatella myös hiukan toisistaan poikkeavina ilmiöinä.

Yleisesti tarkennusvaikutuksella ja -harhalla viitataan tilanteisiin, joissa huomio kiinnittyy joihinkin yksityiskohtiin niin voimakkaasti, että muut kokonaisuuden osat jäävät tarkastelussa paitsioon. Tarkennusvaikutus on usein hyödyllinen ilmiö, koska se auttaa keskittymään olennaiseen ja sulkemaan pois päätöksentekoa häiritsevän turhan kohinan. Aina näin ei kuitenkaan ole. Silloin kun keskittyminen olennaiseksi arvioituun heikentääkin kokonaisuuden hahmottamista ja johtaa tästä syystä pitemmällä aikavälillä epätyydyttäviin ratkaisuihin, on tarkennusharha osuvampi termi ilmiön kuvaamiseen.

Koirasudet susikeskustelussa: tarkennusvaikutusta vai tarkennusharhaa?

On olemassa melkoisen laaja ja mielipiderajat ylittävä yhteisymmärrys siitä, että suden ja koiran risteymät, niin sanotut koirasudet, eivät kuulu luontoon Suomessa tai muuallakaan maailmassa. Vaikka risteymien aiheuttamat ongelmat niin suden suojelulle kuin ihmisten ja susien yhteiselolle on tunnettu jo kauan, koirasusien laillinen asema on edelleen yllättävän epäselvä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Esimerkiksi yleissopimus Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta (Bernin sopimus) ja Euroopan unionin habitaattidirektiivi eivät suoraan määrittele koirasusien tai muiden lajiristeymien asemaa. Näiden sopimusten voi kuitenkin tulkita kohtelevan risteymiä lähtökohtaisesti kuten lajipuhtaita yksilöitä. Lopullista sanaa asiassa ei kuitenkin ole vielä kuultu, koska liioin Bernin sopimuksen pysyvä komitea, Euroopan komissio kuin unionin tuomioistuinkaan eivät ole ottaneet tähän asiaan suoraan kantaa. Vain uhanalaisilla eliölajeilla käytävää kauppaa säätelevä CITES-sopimus koskee selväsanaisesti myös risteymiä edustavia yksilöitä.

Myöskään Suomen lainsäädännössä ei ole erillistä mainintaa suden ja koiran risteymien asemasta. Suomen susipolitiikkaa ohjaava virallinen susikannan hoitosuunnitelma sisältää kuitenkin ohjeistuksen, jonka mukaan risteymäyksilöt on poistettava maamme luonnosta mahdollisimman tehokkaasti ja lakeja noudattaen. Missään ei kuitenkaan ole määritelty tarkasti sitä, mitä koirasudella itse asiassa tarkoitetaan, ja miten tällainen eläinyksilö voidaan riittävällä varmuudella erottaa sudesta.

Miten sitten tulisi määritellä koirasusi? Biologisesti koira ja susi kuuluvat samaan lajiin, Canis lupus. Lisäksi susikannan sataprosenttinen geneettinen puhtaus on käytännössä abstraktio ja siten mahdotonta varmistaa. Mihin siis olisi vedettävä raja sen suhteen, miten paljon koiran perimää susiyksilössä tai -populaatiossa voidaan sietää? Tästä kysymyksestä voidaan johtaa lisää pohdintoja. Milloin hybridisaatio on vain hetkellinen oikku, josta susipopulaation on mahdollista palautua valinnan toimiessa koiran perimästä saatuja piirteitä vastaan? Milloin taas olosuhteet ovat sellaiset, että susikanta kerää yhä enenevässä määrin koirilta peräisin olevaa geeniainesta ja saa kasvavassa määrin koiramaisia piirteitä?

Koirasusikeskustelussakin on kuitenkin vaarana, että tarkennusvaikutuksen auttamasta kohdennetusta keskustelusta lipsahdetaan tarkennusharhaiseen väittelyyn.

Keskustelun lähtökohdat vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla siihen, millaisia ratkaisuja on tarjolla. Koirasusien rooli näyttäytyy joistakin tulokulmista katsottuna jopa Suomen susikannan kohtalonkysymyksenä. Kaikkien Suomen susien toteaminen koirasusiksi ei silti mitä todennäköisimmin avaisi mahdollisuutta susimaisten villien koiraeläinten rajoittamattomalle metsästykselle. Risteymien poistaminen on Suomessakin hallinnon velvollisuus jo pelkästään suden suojelun toteuttamiseksi.

Ongelmallisten eläinyksilöiden poisto on kuitenkin tällöinkin mahdollista vain poikkeuslupamenettelyn kautta ja vaatii pidemmällä aikavälillä selkeitä linjauksia suhteessa muun muassa yllä lueteltuihin kysymyksiin koiran perimää kantaviksi epäiltyjen yksilöiden roolista susikannassa. Näin ollen, vaikka koirasusien poistaminen luonnosta näyttäytyy houkuttelevan kiistattomana ratkaisuna moniin susikeskustelussa esiin nouseviin ongelmiin, olisi sekin nähtävä osana laajempaa susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvää kokonaisuutta, jossa on roolinsa niin sudelle kuin ihmiselle koirineen – kaikkien näiden jakamaa ympäristöä unohtamatta.

Kun keskustelua sitten tarkennetaan takaisin koirasusikysymykseen, voitaisiin ehkä viitata myös koiranomistajien keskuudessa yleiseen sanontaan, jonka mukaan ongelmakoiria ei ole olemassa, on vain ongelmallisia koiranomistajia. Miten koirasudet tulisi nähdä tästä näkökulmasta? Ainakin Suomen oloissa kaikki tapaukset, joissa koirien ja villien susien risteymiä syntyy, kertovat tarinaa vastuuttomista koiranomistajista joko meillä tai lähialueilla. Niin kauan kuin susikannan halutaan säilyvän, onkin oleellista tehdä töitä myös risteymien synnyn ehkäisemiseksi.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Wolf-human interactions in Canada and British Columbia

I came to Vancouver, Canada, a month ago to conduct my post-doctoral visiting fellowship at Simon Frazer University.  It feels nice to live in a busy and ethnically diverse coastal seaport city Vancouver in British Columbia. There are circa 603,502 people in the city, making it the eighth largest Canadian municipality. The city is hugely spreading urban region but fortunately the “Sky Train”, city’s metro line, helps to make quick connections from place to place.

In one month’s time, I have already noticed some similarities from media presented wolf news between Canada and Finland. The first one is the polarized debate about fearless wolves that are not afraid of human beings, and the second one is how should humans behave in wilderness so that wild animals (predators) would not become too accustomed to being around people.  In addition, in Canada, there is a current heated debate going on about whether the wolves who lose their fear can become a nuisance especially if these animals would try to obtain food from local people. Many people are also worried that wolves can become more vulnerable and unmanageable when and if wolves would start to step out from the national park areas.

Generally, in Canada, wolves are widespread and abundant, and, all provincial wolf populations are considered fully viable. In British Columbia wolves inhabit most land areas, and their current population number has been estimated to be approximately 6100 to 10 800 wolves. In BC wolves are largely absent only from the southern parts of BC and from the Greater Vancouver area.

During the early 20th century researchers in North America still concluded that free-ranging grey wolves (Canis Lupus) would pose little or no threat to human safety. Things have changed since then, and according to recent local Canadian news (Vancouver Sun, Jan 28th  2012) there has been documented cases of wolf packs, which show no fear of people especially on national parks lands. Some wolves have also been even aggressive towards people, and these kinds of incidents have been on the increase during recent years in Canada (Canadian Press Oct 28, 2011). 

On Vancouver Island, west of Vancouver city, wolves have started their new habituation in the actual Pacific Rim National Park lands. Since December 2010, there has been a dramatic increase in wolf activity in the park and its vicinity. A pack of three wolves existed in year 2010, and a newer pack of five wolves were confirmed to be in the National Park lands in 2012. During wolves mating season, wolves have also become more territorially aggressive.Nearby observations and their close presence to humans have caused some concerns to park visitors. 
 
In the Pacific Rim National Park the wolves had been observed as close as 50 meters by the national park staff, and a pack of five wolves showed little fear and just lied down in the open while being easily observed by workers. In Vancouver Island, due to sudden observations and fearlessness of the wolves, local hunters were permitted to kill three wolves on Vancouver Island.  In addition, in 2012 two additional wolves were found in a dumpster in Tofino area near the National Park but no charges were made against anyone. In Victoria local people are also being warned that their dogs can be preyed upon both wolves and cougars nearby or in the park lands.

In Canadian National Parks visitors are nowadays advised to keep moving on while walking on park areas, and not to approach wolves at all. Motorists are advised to honk their horns and people visiting park areas are not allowed to feed wolves from passing vehicles, leave any food outdoors or near tent after making their meals there. Even though this advice is stressed to park visitors some people do purposefully leave raw food on grounds in order to get a better photograph of an observed wolf.

In Canadian forest areas human encounters with wolves are extremely rare. But in and when wolves do approach humans, people are being strongly advised that in forests and parks lands people should make loud noises such as yell or throw rocks on them, and use in case of bear a bear spray if a bear or a wolf comes too close to human beings. Some people do think also contrary to these views and say instead that a simple talk or singing to animals would be enough to warn animal that one is human being. 

In conclusion, as I have written about the Canadian wolves, wolves exist around the world. In addition, wolves and humans can become accustomed to each others. Based on my first impression about wolves in Canada, people are not terribly afraid of wolves neither does Canadian government try specifically lead people to co-habituate same land areas with wolves but tries to minimize human-wildlife-conflicts. All in all, Canada is a nice country!