keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Voiko kaikkia miellyttää?

Maa- ja metsätalousministeriö vahvisti tammikuun 22. päivänä Suomen susikannan uuden hoitosuunnitelman. Tuore kannanhoitosuunnitelma sisältää sekä uusia että jo aiemmin esitettyjä keinoja susikannan hoitoon ja hallintaan. Susikannan kehitys ja jännitteinen yhteiskunnallinen keskustelu viimeisen vuosikymmenen aikana kertovat sen, että uusia keinoja tarvitaan.

Uutta nyt vahvistetussa suunnitelmassa on erityisesti se, että susikantaa hoidetaan vastedes reviiriperustaisesti. Kannanhoidon tärkein yksikkö on siis reviirillään elävä lisääntyvän parin ja niiden pentujen muodostama susilauma. Huomion kohdistaminen reviiritasolle mahdollistaa paikallisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen, kannanhoitoa koskevan keskustelun konkretisoimisen ja kannanhoidollisen metsästyksen aloittamisen Euroopan unionin komission valvovan silmän alla.

Koska susien määrä ja elinympäristöt sekä ihmisasutuksen luonne vaihtelevat maassamme suuresti alueelta toiselle, on selvää, etteivät susiin liittyvät mielipiteet ja toiveet ole kaikkialla samanlaisia. Susikantaa katsotaan silti myös kokonaisuutena kansallisella tasolla.

Voimassa olevaa susikannan hoitosuunnitelmaa tietysti saa ja sitä tuleekin kritisoida. Kritiikki on kehityksen edellytys. Sekä susien tiukkaa suojelua ajavien että niiden läsnäoloon kielteisesti suhtautuvien kriitikoiden tulisi kuitenkin pitää mielessä se tosiasia, että susikysymykseen ei ole tarjolla helppoja kaikenkattavia ratkaisuja. Jos ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisilla ja kaikkia osapuolia yhtä lailla tyydyttävillä ratkaisuilla, olisivat tällaiset keinot varmasti jo käytössä, eikä erillistä hoitosuunnitelmaa silloin edes tarvittaisi.

Hoitosuunnitelman laatimisen keskeinen ongelma onkin se, että kaikkia asianosaisia ei voi miellyttää kaikilta osin yhtä aikaa. Suomella on kansainväliset velvoitteensa ja suomalaiset ovat edustuksellisen demokratian kautta sitoutuneet luonnonsuojeluun myös kansallisessa lainsäädännössään. Tämä kertoo siitä, että susia halutaan suojella. On silti yhtä totta, että susireviireillä elää ihmisiä, jotka näkisivät oman alueensa mieluiten vapaana susista.

Näistä lähtökohdista oli runsas vuosi sitten selvää, että hoitosuunnitelman valmistelussa toimeksiantoon sisältyi eri lailla ajattelevien ja kokevien ihmisten tarpeiden yhteensovittaminen niin hyvin kuin ylipäänsä mahdollista. Toimeksianto ei sen sijaan sisältänyt susipolitiikkaan tai sen suuntaan liittyvää mielipidetiedustelua, jossa mitattaisiin kansan tukea eri hoitovaihtoehdoille ja kirjattaisiin linjauksia yksi yhteen tuloksen kanssa. Kyse ei siis ollut kansanäänestyksen järjestämisestä joko/tai-tyyppisten ratkaisujen tekemiseksi.

Näin ollen hoitosuunnitelman myötä ei siis myöskään toimita enemmistön tai vähemmistön ehdoilla, vaan pyritään kompromisseihin, joihin mahdollisimman moni voisi sitoutua. Hoitosuunnitelmassa linjataan sitä, miten susia suojellaan sekä sitä, miten suden joillekin ihmisille aiheuttamat haitat voidaan minimoida.

Kevään 2014 aikana ihmisillä oli mahdollisuus osallistua hoitosuunnitelmatyöhön suoraan internet-pohjaisen foorumin välityksellä. Pyysimme siellä susiasioista kiinnostuneita kansalaisia ”nostamaan pöydälle” susien ongelmallisia käyttäytymisen muotoja, niiden syitä ja ratkaisumalleja. Foorumi ei siis ollut mielipidetiedustelu, vaan vapaa tila ideoinnille siten, että jokainen ajatus voisi tulla kuulluksi.

Hoitosuunnitelman päivitystyön tueksi laadimme myös kansalaiskyselyn, jonka teknisen vaiheen teetimme Taloustutkimuksella. Kyselyn tuottama aineisto mahdollistaa ihmisten susiin liittyvien mielipiteiden ja kantojen erottelun sen mukaan, asuvatko vastaajat niin sanotuissa susikunnissa vai muualla Suomessa. Susikunniksi katsottiin sellaiset kunnat, joissa susia esiintyy säännöllisesti. Kysely oli laaja, ja esittelimme sen alustavia tuloksia syksyn aikana järjestetyissä työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa.

Sata foorumille kirjoittanutta kansalaista sekä sadat foorumia lukeneet antoivat oman panoksensa. Näin tekivät myös 142 reviirityöpajaan osallistunutta susialueiden asukasta, joista monet varmasti toivat tilaisuuteen myös muilta saamiaan ideoita. Tämän lisäksi ideointiin osallistui lukuisa joukko ihmisiä niin suorin yhteydenotoin kuin erilaisissa järjestetyissä tilaisuuksissakin. Kansalaisilla ja järjestöillä oli tietysti koko ajan myös mahdollisuus olla suoraan yhteydessä hoitosuunnitelmaa valmistelleen ryhmämme jäseniin.

Vuoden aikana kuulimme ja kirjasimme ylös valtavan määrän ajatuksia ja ideoita. Kaikkia yli 300 toimenpide- ja hankeideaa ei voitu  resurssisyistä sisällyttää suunnitelmaan, mutta niitäkään ei ole unohdettu.

On silti varmasti mahdollista, että joitakin ongelmia ja ratkaisuja on saattanut jäädä katveeseen. Jotkin hyvät ideat siis odottavat yhä keksimistään tai ovat edelleen vain jonkun asia pohtineen ajatuksissa. Hoitosuunnitelma ei estä uusien ajatusten ja uusien ratkaisujen esiin tuontia. Uusien ratkaisujen etsiminen ja tarjoaminen haastaa hallinnon joustavaan toimeenpanoon.

Maailma ei ole valmis, eikä susikannan hoitosuunnitelma ole toimeenpanossaan kiveen kirjoitettu. Uudet yllätykset ja ideat vaativat susireviirialueen asukkailta, muilta kansalaisilta, järjestöiltä ja hallinnolta luovaa ja rohkeaa otetta.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Tuotantoeläinten susivahinkojen ennaltaehkäisy

Yhdysvaltalainen suurpetovahinkojen ennaltaehkäisyn tutkija John A. Shivik pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ’The predator paradox. Ending the war with wolves, bears, cougars, and coyotes’, miksi suurpetojen lähellä eläminen on niin vaikeaa ja miten tilannetta voitaisiin konkreettisin keinoin parantaa. Haasteeksi on hänen mukaansa muodostunut pohjoisamerikkalaisen eläinproteiinin tehotuotannon ja elpyvien suurpetokantojen yhteensovittaminen. Toisaalta yleisenä haasteena hän näkee myös sen, miten vastakkaisia ja voimakkaita symbolisia merkityksiä ihmiset suteen lataavat. Näiden tilalle hän peräänkuuluttaa realistisempaa, tietoperustaisempaa, suurpetosuhdetta.

Vahvimmillaan kirja on kuvatessaan tutkimusmenetelmiä ja tuloksia viime vuosikymmenten kenttäkokeista, joissa on testattu eri keinojen tehoa suurpetojen tuotantoeläinvahinkojen torjunnassa. Seuraavassa lyhyt kooste suomalaisittain hieman vieraammista menetelmistä, niiden tehokkuuden testausmenetelmistä ja tuloksista:

Suden läheisyyshälytin- ja karkotin. Testi: Karjalaitumen tai kuolleen villieläimen raadon tuntumaan metsään sijoitetaan laite, joka aktivoituu toimimaan äänin ja strobo-valoin, jos villi susi on laitteen vastaanottaman suden paikannuspantatiedon (RAG) tai sen liiketunnistimen (MAG) mukaan lähellä – aiheuttavatko sudet laitumella vahinkoa tai uskaltavatko ne hyödyntää ravintokohdetta karkottimesta huolimatta? Tulos: Villit sudet lähestyivät toistuvasti karjalaidunta eri suunnista, mutta RAG-karkoitin pelotti ja piti sudet poissa kohdelaitumelta, muttei naapurilaitumilta. MAG-karkoitin vähensi raatojen hyödyntämistä metsissä keskellä susireviirejä 67 % suhteessa vastaaviin  suojaamattomiin raatoihin samanlaisissa paikoissa. Vastaava koeasetelma toistettiin susitarhassa, ja MAG-karkoitin vähensi lihankulutuksen neljännekseen suhteessa tilanteeseen, ettei laitetta ollut.

Sähköiskun antava koulutuspanta. Testi: Tarhasudelle laitettiin kaulaan koulutuspanta, jonka kautta sille annettiin aina sähköisku, kun eläin lähestyi lihapalaa < 2 metrin päähän. Tulos: Osa tarhasusista hyödynsi ravintokohdetta, vaikka ne saivat sitä tavoitellessaan sähköiskun. Lihankulutus oli noin puolet siitä, mitä se oli ilman karkoitinta (lisää RAG-, MAG- ja koulutuspantakokeista, ks. 1,  2).

Lippusiima. Testi: Ravintoa on tarjolla lippusiiman rajaamalla alueella – uskaltavatko pedot sitä sieltä noutaa? Tulos: Sopivalle korkeudelle asetettu lanka ja siihen sidotut harmaat tai punaiset liput pelottavat eläimiä eniten, mutta etenkin jos langassa ei kulje sähköä, on teho rajallinen.

Laumanvartijaeläimet. Testi: Vartijaeläimiä pidettiin lampaiden tai vuohien kanssa samalla laitumella – onnistuvatko ne estämään vahinkoja syntymästä? Tulos: Hyvin työskentelevät koirat estävät vahinkoja tehokkaasti paimentaessaan pienehköjä laumoja ja etenkin sutta pienempiä petoja vastaan. Laama ja aasi eivät ole yhtä tehokkaita vahingon estäjiä, mutta kun huomioidaan torjunnan kokonaiskulut, voivat nekin tulla joskus kyseeseen (ks. katsaus laumanvartijakoirista ja vartijaeläinvertailu).

Ravintohoukuttelu: Testi: kojootteja ruokittiin osassa niiden reviiriä – jättävätkö ne samalla osan muusta reviiristään käyttämättä (eli voidaanko näiden reviirin osien vahingot välttää ruokinnalla)? Tulos: Vaikka eläimet viettivät enemmän aikaa tarjotun ravinnon äärellä, ei niiden reviirialue kaventunut (vaikutusta vahinkoihin ei mitattu).

Kemiallinen aita. Testi: paikannuspantaa kantavien kojoottien reviirillä lammaslaitumet ympäröitiin vieraan kojootin virtsalla – voidaanko osia reviiristä eristää petojen käytöstä pois? Tulos: Kojootit kiinnostuivatkin vieraasta tuoksusta eli mahdollisesta tunkeilijasta, ja viettivät 3x enemmän aikaa lähistöllä eli tämä menetelmä olikin pikemminkin hyvin toimiva houkutinkeino eli potentiaalinen vahinkojen välttämiskeino toisaalla.

Petojen sterilointi: Testi: Villejä susia ja kojootteja steriloitiin – mikä vaikutus tällä on eläinten käyttäytymiseen? Tulos: Sterilointi ei näytä ainakaan yleisellä tasolla vaikuttavan eläinten lauma- ja reviirikäyttäytymiseen, mikäli operaatio ylipäätään onnistuu (1). Kojootilla tehdyssä vastaavassa testissä saatiin samansuuntainen tulos (2). ja samalla myös havaittiin, että tällä menetelmällä voidaan pienentää etenkin lammasvahinkoja kannattavasti.

Kirjassa käsitellään myös muita vahinkojenestokeinoja, kuten vahinkoja aiheuttavien petojen poissiirtämistä (karhu), suojakauluksia, aitoja, taktiikoita liittyen tuotantoeläinten laitumilla pitoon, ja yösuojien käyttöön. Menetelmiä esitellään myös liittyen petoja houkuttelevien kuolleiden kotieläinten ruhojen tehokkaaseen käsittelyyn, petojen valikoivaan metsästykseen ja monia muita (kooste esitellyistä menetelmistä; ks. tämä).

Kaiken kaikkiaan Shivikin kirja on vetävästi kirjoitettu ja eläväisin anekdootein höystetty puheenvuoro siitä, miten ongelmia liittyen suurpetoihin voidaan lieventää tiettyihin yksilöihin kohdistetulla metsästyksellä, mutta myös monilla muilla tavoilla. Englanninkielisenä se tuskin kuitenkaan tavoittaa laajalti suomalaisia lukijoita. Kotimaista tiedontarvetta tyydyttää tässä suhteessa varmastikin paremmin vastikään uudistunut julkishallinnon ylläpitämän suurpedot.fi-tietoportaalin,  ja ruotsalaisen Viltskadecenterin ruotsinkielinen, monipuolinen, materiaali.