Susikonfliktin ratkaisuista

Susikonfliktin kuulee olevan ratkaisematon. Konfliktiin on mahdotonta löytää sellaista yksitäistä toimenpidettä tai toimenpiteiden joukkoa, jolla suden läsnäoloon liittyvät moninaiset tieto-, intressi- ja arvoriidat väistyisivät. Ainoa mahdollisuus on yrittää hallita konfliktia.

Ongelmallinen tilanne ei tietenkään muutu sen mukaan, yritetäänkö konfliktia ratkaista vai yritetäänkö sitä hallita. Yrityksissä ratkaista konflikti tunnistetaan kuitenkin yksi olennainen seikka. Konflikti-sanan alkuperä on latinan sanassa confligere. Con merkitsee yhdessä ja fligere vastaan iskemistä. Konfliktissa osapuolten tahdot, ajatukset ja teot iskevät toisiaan vastaan. Konflikti on vastustamista. Se on motivoitunutta haluttomuutta alistua oikeutta loukkaavan valtaan. Toisin kuin ratkaisuyritykset, konfliktin hallinta ei lähtökohtaisesti puutu taustalla olevaan vääryyskokemukseen.

Vastustetaanko susipolitiikassa yleistä päämäärää, suomalaisen luonnon monimuotoisuuden vaalimista? Tuskinpa. Vastustetaanko keinoja, joilla monimuotoisuuden suojelua toteutetaan, esimerkiksi suden suojelua itsessään. Tuskinpa, sillä yleisen mielipiteen mukaan kyllä Suomessa susia pitää olla, mutta sudet eivät saa olla ihmisten ilmoilla. Vastustetaanko suden suojelun välineitä, esimerkiksi tiukasta suojelusta poikkeamisen käytäntöjä? Luullakseni nimenomaan kannanhallinnan välineet ovat ristiriidan ydin, vääryyskokemuksen lähde ja vastustuksen kohde.

Susikannan hoidolle laadittiin 2005 kannanhoitosuunnitelma, joka antaa yleislinjan susipolitiikan toimeenpanolle. Lukuun ottamatta poikkeuslupakäytäntöä, jota koskevat säännöt ja periaatteet ovat olleet jatkuvan säädön alla, susireviireille ulottuvat konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet kehittymättömiksi. Tilanteeseen on tietenkin monia perusteita, joista hallinnon resurssipula ja salametsästyksen aiheuttama vaivannäkö ovat kaksi ilmeisintä.

Viime aikoina politiikan suunnittelun ja toimeenpanon kentälle on ilmaantunut uusi työkalu, ”nudge”. Suomeksi se voitaisiin kääntää töytäisyksi. Ajatuksena on, että nudgen tai töytäisyn avulla ongelmallista toimintaympäristöä muokataan siten, että toimijoiden valinnanvapaus säilyy tai lisääntyy, mutta toiminnan seuraukset ovat parempia yksilölle ja yhteiskunnalle. Kuvaava esimerkki nudgesta on kärpänen pisuaarissa. Kun Amsterdamin lentokentän miesten WC:n pisuaarien sisäpuolelle liimattiin pienet kärpästarrat, lattiaroiskeet vähenivät 80 prosentilla.

Pisuaarikärpäsen toimivuudesta tuskin vallitsee erimielisyyttä. Hädässä olevien vapautta ei rajoitettu, mutta ympäristöhaitat ja sosiaaliset kustannukset vähenivät. Voisin jopa väittää, että kärpäsen hyödystä vallitsee täysi yksimielisyys, konsensus. Kärpänen toimii ja sillä siisti. Tämän kaltainen asioiden toimivuus syntyy spontaanisti eikä sitä voi ylhäältä päin määrätä (kärpäseen ei ole pakko tähdätä) eikä se edellytä toimijoiden yhteisymmärrystä (”kaverit, jos me nyt toimimme yhdessä tässä asiassa, hyvä tulee”). Huomaamattomuus, vaivattomuus ja tuloksellisuus ovat toimivien töytäisyjen piirteitä.

Niin kuin kärpänen pisuaarissa, töytäisy kohti yksilön ja yhteisön hyvää on yleensä yksinkertainen. Toimivien yksinkertaisten ratkaisujen keksiminen ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.

Sama keksimisen vaikeus pätee myös ihmisen ja suden suhteiden korjaamiseen. Silti suden ja ihmisen jakamaa ympäristöä on mahdollista muokata yhteiselon sujumiseksi. Mieleeni tulee kaksi työtäisyä, joista ensimmäinen on toteutunut ja toinen on mahdollinen.

Ensinnäkin töytäisy voi auttaa ihmisten keskinäisissä suhteissa susireviirillä. RKTL palkkasi ”susisovittelijan” Lounais-Suomeen keväällä 2013. Arkisemmalta titteliltään tutkimusapulainen varmistaa vahinkotapauksia, neuvoo ennaltaehkäisevissä toimissa, edesauttaa vapaaehtoistoimintaa ja seuraa susien tapoja reviireillä, joilla asuu myös paljon ihmisiä. Susisovittelijan työ ei rajoita paikallisten elämää. Hänen läsnäolonsa lisää vapautta, turvallisuudentunnetta ja asioiden sujuvuutta.

Toiseksi töytäisy voi auttaa ihmisen ja suden yhteiseloa reviirillä. Mitä jos luvallisesti kaadetusta sudesta saisi tuntuvan kaatopalkkion? Metsästysseurojen sijaan palkkio kohdistettaisiin alueen yhteisöille, esimerkiksi nuorisotyöhön, riistakasvatukseen, koulukyyteihin tai ennaltaehkäiseviin töihin. Palkkio tulisi yksityisiltä lahjoittajilta, jolloin se sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä ei olisi keneltäkään pois. Se, että metsästäjät saisivat pitää vahinkoperustaisella luvalla ammutun suden trofeena, lisäisi sudesta saatavaa hyötyä. Töytäisy kannustaisi varmistamaan, ettei susia kaadeta salaa.

Susikonflikti ei väisty kerralla. Mutta sen yli on mahdollista päästä töytäisy kerrallaan.

Työtäisyjen lumo on siinä, että ne tuottavat hyötyä ilman hyödynsaajien erityistä vaivannäköä. Niiden luominen voi edellyttää kovaakin työtä. Toimivien susitöytäisyjen keksiminen edellyttää osapuolilta kompromissia siitä, että yhteiselon hyväksi yritetään todellakin tehdä jotain. Latinan conpromittere tarkoittaa yhdessä tehtyä lupausta.

Susireviirillä elävien ja toimivien lupaukseksi riittää se, että motivoidutaan yhteiseloon, yritetään aktiivisesti keksiä välineitä yhteiselon parantamiseksi. Riistahallinnon lupaus olisi kokeilunhalu, rohkeus säätää yhteiskunnan pelisääntöjä kokeilemisen arvoisten työtäisyjen testaamiseksi. Toimivien työtäisyjen synnyttämissä uusissa oikeuksissa, velvollisuuksissa ja vapauksissa on huomaamattomamman yhteiselon tulevaisuus.

Juha Hiedanpää, 2013, Susikonfliktin ratkaisuista, Puheenvuoro, Suomen Riista 59, 5–6.

Susiristiriidat ja vääryyskokemuksen poistaminen

Susikannan hallinta on jatkuvien ristiriitojen lähde. Kuten ristiriidoissa yleensäkin, myös susiasioissa hallinnan ristiriitojen taustalla on vääryyskokemus. Vääryyskokemus syntyy silloin, kun henkilö kokee oikeutensa tulleen loukatuksi. Susireviirillä moni lammastalouden harjoittaja kokee suden läsnäolon loukkaavan hänen oikeuttaan harjoittaa elinkeinoaan. Monet vanhemmat ovat nostaneet esiin lapsiensa oikeuden turvalliseen koulutiehen tai omaan pihapiiriin. Lainsäädännön mukaan myös sudella on oikeus oloonsa. Vääryyskokemuksissa koetut oikeudet ovat vastakkain.

Kokemus siitä että oikeutta on jonkun toimesta loukattu synnyttää negatiivisia sosiaalisia tunteita – kiukkua, turhautumista ja inhoa. Kiukkua tunkeutujaa ja sen sallijaa kohtaan, turhautumista alati epäonnistuviin ratkaisuyrityksiin, ja inhoa tilanteesta hyötyviä muita toimijoita kohtaan. Vääryyskokemuksien ja tilanteeseen liittyvien oikeuksien tunnistaminen ja käsittely ovat ristiriitojen hallinnan ydintä. Olennaista olisi löytää uskottava ja hyväksyttävä perustelu sille, miksi yhden oikeus painaa jossakin tilanteessa enemmän kuin toisen. Silloin kun osapuolet ovat oikeuteensa oikeutettuja, pitää olla jonkinlainen mekanismi, jolla heikommalle jäävälle korvataan tai hyvitetään se, että hänen oikeutensa kääntyikin velvollisuudeksi hyväksyä ja kantaa toisten oikeuksien harjoittamisesta seuraavat kielteiset vaikutukset.

Suomessa suden läsnäolosta koituvan haitan kärsijöille tarjotaan koulukyytejä tai aitamateriaaleja ja maksetaan korvauksia suden tappamista koti- tai tuotantoeläimistä. Koska kiukku ja turhautuminen eivät ota laantuakseen, vaikuttaa siltä, että suden kohdalla vahinkoja tilkitsevät korvaukset eivät ainakaan kaikkien kohdalla kata kokonaan vääryyskokemuksen ja hyvinvointitappioiden todellista sisältöä. Sudesta aiheutuvat ristiriidat ovat tällaisten hallinnollis-taloudellisten hyvinvointilaskelmien tuolla   puolen. Ristiriidat ovat syvemmällä. Ne kumpuavat elämäntapojen ja elämänmuotojen erilaisuudesta ja näiden elämäntapojen pyrkimyksestä pitää itsensä elinvoimaisina.

Siksi susiriidat tuskin loppuvat rahalla, hyvityksillä tai keskustelulla. Susiriitojen ratkaisu edellyttää toimintaa, erityisesti susireviirille ulottuvaa konkreettista yhteistoimintaa. Tämäkään ei kuitenkaan yksi riitä. Suunnan näyttäjäksi tarvitaan yhteisesti hyväksytty yleinen päämäärä. Päämäärä ei voi olla konkreettisen tarkka, koska ristiriitaisessa tilanteessa erilaisia elämäntapoja tukevat arvot, intressit ja uskomukset vain entisestään voimistavat ristiriitoja. Päämäärän on oltava sellainen, jonka kaikki osapuolet voivat hyväksyä ja sen toteuttamiseen sitoutua. Yhdelläkään intressiryhmällä ei tuolloin ole mitään erityistä tai yleistä perustetta olla osallistumatta päämäärän toteuttamiseen.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitys käynnistyy 2013, ja se tarjoaa tällaiselle yleisen päämäärän ohjaamalle prosessille lupaavan lähtökohdan. Samalla kun prosessin kuluessa vääryyskokemukset ja oikeudet nousevat konkreettisesti esiin, avautuu väylä paikallisille kokeiluille, ratkaisuille ja toimintatavoille. Tämä kuitenkin pitkälti edellyttäisi konkreettisen hoitosuunnitelmatyön ja kannanhoitosuunnitelman toimeenpanon jalkautumista reviiritasolle ja pyrkimystä sovittaa yhteen suden ja ihmisten elämäntavat, oikeudet ja velvollisuudet käytännöllisin ratkaisuin.

Susiasioiden jatkuva reviirikohtainen hallinta edellyttää tietoa, koordinaatiota, tukea ja yhteistyöhön liittyviä päätöksiä. Mutta mikä olisi se yhteenliittymä, joka ottaisi kontolleen kannanhoitosuunnitelman toimeenpanossa reviirikohtaisen yhteistyön käytännön koordinoinnin, vääryyskokemusten tunnistamisen ja vähentämisen sekä mahdollisten uusien mahdollisuuksien ja hyötyvirtojen tarkastelun ja valjastamisen. Alueellinen riistaneuvosto? Suurpetoneuvottelukunta? Alueellinen riistakeskus? Reviirin riistanhoitoyhdistysten muodostama kokonaisuus? Reviirin metsästysseurat? Vai ihan joku muu?

Paikallisuudesta

Suurpetokeskustelussa nousee usein esille ristiriitainen vastakkainasettelu sen välillä, mitkä suojeluasioissa ovat riistahallinnolliset suojelutavoitteet ja mikä on paikallinen kokemus. Kärkevimmissä kommenteissa vastakkain asetetaan maaseudun haja-asutusalueella elävät paikalliset ihmiset, joille petojen läsnäolo luonnossa on huolestuttavaa todellisuutta, ja toiselle puolelle taas kaupungin keskustojen kerrostaloissa asuvat luonnonsuojelijat, joilla ei nähdä olevan konkreettista kosketusta paikallisen maaseudulla asuvan kokemukseen. Tämä jaottelu paikallisiin ja ulkopuolisiin on mustavalkoisuudessaan ongelmallinen, koska paikallisuus on moniulotteinen kokonaisuus, johon liittyvät ihmisen asuinpaikan lisäksi tämän elämänhistoria, sukusiteet, liikkuminen ja etenkin oma yhteenkuuluvuuden tunne suhteessa kokemiinsa paikkoihin ja ihmisiin.

Paikallisuuden määrittely on tärkeää, koska paikallisuus nousee usein esille keskusteltaessa siitä, kenellä on oikeus ottaa kantaa tietyn alueen elinoloihin vaikuttaviin asioihin ja etenkin kenellä lopulta on päätäntävalta asioihin. Usein koetaan, että paikallisuus antaa erityistä kosketuspintaa alueelliseen todellisuuteen, jotta yksilö voi riittävän hyvin olla perillä muodostaakseen näkemyksensä ja ymmärtääkseen alueellisia realiteetteja. Toisaalta päättävä taho tarkastelee usein aluetta ulkopuolelta, mahdollisesti jopa maantieteellisestikin etäältä. Tällöin syntyy epäily, että paikallisia erityispiirteitä ja tarpeita ei kyetä ottamaan riittävästi huomioon. On inhimillistä haluta hallita omaa läheistä elinympäristöään. Pettymyksen ja turhautumisen kokemukset todennäköisiä, mikäli tähän hallintaan ei ole mahdollisuutta.

Toimimme ympäristösuhteessamme pitkälti tottumustemme varassa. Kun eläminen sujuu niin kuin aina ennenkin, ei ympäristö tule välttämättä alati näkyväksi. Vasta odottamaton saa ympäristönkin näkymään, tulemaan esille, ja vie aikaa ennen kuin vuorovaikutus palautuu totutunlaiseksi. Tästä on ainakin osin kysymys myös Lounais-Suomen susikonfliktissa; suden läsnäolo on tehnyt särön siihen, millaisena ympäristö on totuttu kokemaan. Ajatellaan, että ihmiset, jotka eivät tätä ole kokemassa eivät myöskään voisi sitä ymmärtää. Paikallisuus on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin vain tietyt kyseisellä alueella asuvat ihmiset, joilla olettaisi olevan yhtenevä tunne ja näkemys asioista. Paikallisista kokemuksista osa on jaettuja ja osa taas hyvinkin yksilöllisiä. Näin ollen paikallisetkin näkemykset suurpetokysymyksestä saattavat erota huomattavasti. Joillekin esimerkiksi suden läsnäolo lähiluonnossa on ongelma, josta halutaan eroon, kun taas toisille se on suuri rikkaus ja ylpeydenaihe. Myös keskustelussa usein esiin nouseva pelko ja turvattomuuden kokemus ovat pikemminkin yksilöllisiä kuin kollektiivisesti jaettuja. Joillekin esimerkiksi susi tai karhu on pelottavinta mitä kotiympäristössä voi olla, toiselle taas turvattomuuden tunne herää vaikkapa liikenteessä tai ukkosmyrkyssä.

Kuka siis on paikallinen ja kenellä on valta määritellä tämä? Jos asiaa tarkastelee yhteisöekologian näkökulmasta, ovat paikallisia toistensa lähellä olevat saman tai eri lajien yksilöt, jotka ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Ihmisen kohdalla tämä määritelmä on riittämätön. Asuinpaikkaakin usein vaihtava ihminen saattaa säilyttää vahvan henkisen yhteyden tiettyyn paikkaan. Näin ollen paikka kulkee mukana, vaikka sieltä olisi fyysisesti välillä poiskin. Toisaalta paikkaan pysyvästi kiinnittyneet ihmiset saattavat kokea poistuneen tai juuri saapueen vieraaksi, ja hänen osallisuutensa paikallisiin asioihin kyseenalaistetaan. Oikeus ottaa kantaa paikallisiksi koettuihin asioihin on osallisuutta, joka on samalla henkilökohtaista ja jaettua, jännitteistä ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Paikallisuus on samaistumista ja sitoutumista elettyyn paikkaan, ympäristöön ja yhteisöön. Yksilön ja paikan identiteetit määräävät, miten henkilö samaistuu ja osallistuu paikkaan ja yhteisöön, ja miten kukin yhteisö hänen osallisuutensa kokee ja hyväksyy.