Yhdysvaltalainen suurpetovahinkojen ennaltaehkäisyn tutkija John A. Shivik pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ’The predator paradox. Ending the war with wolves, bears, cougars, and coyotes’, miksi suurpetojen lähellä eläminen on niin vaikeaa ja miten tilannetta voitaisiin konkreettisin keinoin parantaa. Haasteeksi on hänen mukaansa muodostunut pohjoisamerikkalaisen eläinproteiinin tehotuotannon ja elpyvien suurpetokantojen yhteensovittaminen. Toisaalta yleisenä haasteena hän näkee myös sen, miten vastakkaisia ja voimakkaita symbolisia merkityksiä ihmiset suteen lataavat. Näiden tilalle hän peräänkuuluttaa realistisempaa, tietoperustaisempaa, suurpetosuhdetta.
Vahvimmillaan kirja on kuvatessaan tutkimusmenetelmiä ja tuloksia viime vuosikymmenten kenttäkokeista, joissa on testattu eri keinojen tehoa suurpetojen tuotantoeläinvahinkojen torjunnassa. Seuraavassa lyhyt kooste suomalaisittain hieman vieraammista menetelmistä, niiden tehokkuuden testausmenetelmistä ja tuloksista:
Suden läheisyyshälytin- ja karkotin. Testi: Karjalaitumen tai kuolleen villieläimen raadon tuntumaan metsään sijoitetaan laite, joka aktivoituu toimimaan äänin ja strobo-valoin, jos villi susi on laitteen vastaanottaman suden paikannuspantatiedon (RAG) tai sen liiketunnistimen (MAG) mukaan lähellä – aiheuttavatko sudet laitumella vahinkoa tai uskaltavatko ne hyödyntää ravintokohdetta karkottimesta huolimatta? Tulos: Villit sudet lähestyivät toistuvasti karjalaidunta eri suunnista, mutta RAG-karkoitin pelotti ja piti sudet poissa kohdelaitumelta, muttei naapurilaitumilta. MAG-karkoitin vähensi raatojen hyödyntämistä metsissä keskellä susireviirejä 67 % suhteessa vastaaviin suojaamattomiin raatoihin samanlaisissa paikoissa. Vastaava koeasetelma toistettiin susitarhassa, ja MAG-karkoitin vähensi lihankulutuksen neljännekseen suhteessa tilanteeseen, ettei laitetta ollut.
Sähköiskun antava koulutuspanta. Testi: Tarhasudelle laitettiin kaulaan koulutuspanta, jonka kautta sille annettiin aina sähköisku, kun eläin lähestyi lihapalaa < 2 metrin päähän. Tulos: Osa tarhasusista hyödynsi ravintokohdetta, vaikka ne saivat sitä tavoitellessaan sähköiskun. Lihankulutus oli noin puolet siitä, mitä se oli ilman karkoitinta (lisää RAG-, MAG- ja koulutuspantakokeista, ks. 1, 2).
Lippusiima. Testi: Ravintoa on tarjolla lippusiiman rajaamalla alueella – uskaltavatko pedot sitä sieltä noutaa? Tulos: Sopivalle korkeudelle asetettu lanka ja siihen sidotut harmaat tai punaiset liput pelottavat eläimiä eniten, mutta etenkin jos langassa ei kulje sähköä, on teho rajallinen.
Laumanvartijaeläimet. Testi: Vartijaeläimiä pidettiin lampaiden tai vuohien kanssa samalla laitumella – onnistuvatko ne estämään vahinkoja syntymästä? Tulos: Hyvin työskentelevät koirat estävät vahinkoja tehokkaasti paimentaessaan pienehköjä laumoja ja etenkin sutta pienempiä petoja vastaan. Laama ja aasi eivät ole yhtä tehokkaita vahingon estäjiä, mutta kun huomioidaan torjunnan kokonaiskulut, voivat nekin tulla joskus kyseeseen (ks. katsaus laumanvartijakoirista ja vartijaeläinvertailu).
Ravintohoukuttelu: Testi: kojootteja ruokittiin osassa niiden reviiriä – jättävätkö ne samalla osan muusta reviiristään käyttämättä (eli voidaanko näiden reviirin osien vahingot välttää ruokinnalla)? Tulos: Vaikka eläimet viettivät enemmän aikaa tarjotun ravinnon äärellä, ei niiden reviirialue kaventunut (vaikutusta vahinkoihin ei mitattu).
Kemiallinen aita. Testi: paikannuspantaa kantavien kojoottien reviirillä lammaslaitumet ympäröitiin vieraan kojootin virtsalla – voidaanko osia reviiristä eristää petojen käytöstä pois? Tulos: Kojootit kiinnostuivatkin vieraasta tuoksusta eli mahdollisesta tunkeilijasta, ja viettivät 3x enemmän aikaa lähistöllä eli tämä menetelmä olikin pikemminkin hyvin toimiva houkutinkeino eli potentiaalinen vahinkojen välttämiskeino toisaalla.
Petojen sterilointi: Testi: Villejä susia ja kojootteja steriloitiin – mikä vaikutus tällä on eläinten käyttäytymiseen? Tulos: Sterilointi ei näytä ainakaan yleisellä tasolla vaikuttavan eläinten lauma- ja reviirikäyttäytymiseen, mikäli operaatio ylipäätään onnistuu (1). Kojootilla tehdyssä vastaavassa testissä saatiin samansuuntainen tulos (2). ja samalla myös havaittiin, että tällä menetelmällä voidaan pienentää etenkin lammasvahinkoja kannattavasti.
Kirjassa käsitellään myös muita vahinkojenestokeinoja, kuten vahinkoja aiheuttavien petojen poissiirtämistä (karhu), suojakauluksia, aitoja, taktiikoita liittyen tuotantoeläinten laitumilla pitoon, ja yösuojien käyttöön. Menetelmiä esitellään myös liittyen petoja houkuttelevien kuolleiden kotieläinten ruhojen tehokkaaseen käsittelyyn, petojen valikoivaan metsästykseen ja monia muita (kooste esitellyistä menetelmistä; ks. tämä).
Kaiken kaikkiaan Shivikin kirja on vetävästi kirjoitettu ja eläväisin anekdootein höystetty puheenvuoro siitä, miten ongelmia liittyen suurpetoihin voidaan lieventää tiettyihin yksilöihin kohdistetulla metsästyksellä, mutta myös monilla muilla tavoilla. Englanninkielisenä se tuskin kuitenkaan tavoittaa laajalti suomalaisia lukijoita. Kotimaista tiedontarvetta tyydyttää tässä suhteessa varmastikin paremmin vastikään uudistunut julkishallinnon ylläpitämän suurpedot.fi-tietoportaalin, ja ruotsalaisen Viltskadecenterin ruotsinkielinen, monipuolinen, materiaali.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vahingon ennaltaehkäisy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vahingon ennaltaehkäisy. Näytä kaikki tekstit
maanantai 9. helmikuuta 2015
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Susiasioiden hallinnasta ja kannustimista
Alati jatkuva ja voimistuva susikonflikti kielii yhteiskunnallisesta häiriötilasta ja ongelmasta. On ikävästi alettu puhua susisodasta tai susikapinasta. Olisi varmaan aika viheltää peli hetkeksi poikki, kääntää katse toisaalle ja etsiä apua muissa yhteyksissä kehittelyistä ajattelutavoista ja toimintamalleista, jotka ovat onnistuneet tehtävässään suojella luonnonarvoja ja -varoja. Näitä ajatuksia ja kokemuksia voisi tavalla tai toisella hyödyntää susikannan hallinnassa.
Suomessa tällaisia uusia, perinteisestä luonnonsuojelusta poikkeavia instrumentteja ovat esimerkiksi luonnonarvokauppa, maakotkan suojelu poronhoitoalueella ja luonnonperintösäätiö.
Luonnonarvokaupan taustalla on Natura-konflikti Pohjois-Satakunnassa 1997. Pieni joukko metsänomistajia ryhtyi nälkälakkoon vastustaakseen tapaa, jolla Naturaa suunniteltiin ja pantiin toimeen. Kohu oli kova, ja silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä ja ympäristöministeri Pekka Haavisto vierailivat lakkolaisten leiripaikalla. Tempauksella oli vaikutuksensa. Sen lisäksi että joitain Natura-alueiden rajauksia tarkastettiin, luonnonvarojen käytön suunnittelusta vastaavat alueelliset viranomaiset havahtuivat ja ryhtyivät aktiivisesti kehittämään luonnon monimuotoisuuden suojelun toimintamalleja. Lähtökohtana oli, että kaikkinaista vuorovaikutusta ristiriitojen osapuolten välillä on lisättävä. Alkoi vaihe, jossa puolivirallista yhteistyötä harjoitettiin todella paljon. Jopa inhimillisiä voimavaroja tuhlaileva vuorovaikutus tuotti toimijaverkostoon luottamukselliset suhteet ja otolliset olosuhteet keksinnöille ja kokeiluille. Näistä olosuhteista kumpusi myös luonnonarvokauppa. Se käynnistyi alueellisena kehittämishankkeena (2001–2002) ja idean kehittäminen ja kokeilu jatkuivat osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa (2003–2007). Luonnonarvokaupan periaatteita olivat vapaaehtoisuus, määräaikaisuus, palkkio sekä ostajan ja myyjän välinen neuvottelu luonnonarvon merkityksestä ja hinnasta.
Maakotkien porotaloudelle aiheuttamista vasavahingoista maksettujen korvausten jakautuminen loi tarpeen korvausjärjestelmän muutokselle, koska järjestelmä suosi niitä poronhoitajia ja paliskuntia, joissa poronhoito perustui aitaukseen ja jatkuvaan paimennukseen (Suvantola ym. 2006, 34). Alun perin tarkoituksena oli kopioida Ruotsin poronhoitoalueella käytössä ollut ahmavahinkojen korvausperiaate sellaisenaan, mutta instrumentti jouduttiin räätälöimään Suomen olosuhteisiin. Vuonna 1999 käyttöön otetussa järjestelyssä ei kompensoitu vahinkoja vaan maksettiin sietopalkkiota maakotkan läsnäolosta. Periaatteena on, että asuttu reviiri tuottaa palkkiota € 694 (2012) ja Tunturi-Lapin alueella palkkio on kaksinkertainen. Jos pesintä onnistuu, korvaus on kolminkertainen ja Tunturi-Lapin alueella viisinkertainen. Kun järjestelmä otettiin käyttöön, sietopalkkion katto määrättiin samalle tasolle kuin aiempi vahinkokorvausten summa. Mekanismi vain muuttui. Jotta järjestelmä toimii, tarvitaan luotettavaa tietoa reviireistä ja pesinnöistä, ja luotettavan tiedon tuottaminen edellyttää lintuharrastajien, poroisäntien, metsähallituksen ja tutkijayhteisön yhteistyötä. Näin on myös tapahtunut. Yhteistyön seurauksena järjestelmä pysyy toimivana ja eri tahot ovat motivoituneet ja sitoutuneet sen ylläpitoon ja kehittämiseen.
Luonnonperintösäätiö perustettiin vuonna 1995. Säätiö suojelee ensisijaisesti uhanalaista metsää. Se ostaa luontokohteita ja toteuttaa niillä luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen. Säätiön toimintaperiaate on täysin erilainen kuin esimerkiksi luonnonarvokaupan, mutta sen perimmäinen taloudellinen ajattelutapa ei suuresti siitä poikkea. Säätiön verkkosivulla kerrotaan: ”Ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa”. Markkinamyönteinen iskulause vaikuttaa yllättävältä, onhan säätiön perustaja luonnonsuojeluradikaalina tunnettu Pentti Linkola. Säätiön toiminta perustuu lahjoituksiin, siis tavallisten kansalaisten ja yritysten vapaaehtoiseen haluun suojella vanhoja metsiä. Vaihtoehtoina ovat kummius, lahjakortit ja yritysjäsenyydet. Tällä hetkellä luonnonperintösäätiöllä on käynnissä kolme kampanjaa: Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon, Suojelualue Satakuntaan ja Suojelusuo Pohjanmaalle. Juuri päättynyt Pentti Linkolan juhlakeräys tuotti melkein 100 000 euroa. Erityisen mielenkiintoinen on luonnonperintösäätiön tapa myydä hankkimansa ikimetsäkohteet edelleen virtuaalisina aloina. Kaupan on esimerkiksi 20 neliömetriä parikkalalaista Akanvaaran ikimetsää kymmenen euron hintaan.
Kolmen instrumentin onnistumisen perustana on monia tekijöitä. Luonnonarvokaupassa luonnonsuojelu on vapaaehtoista taloudellista toimintaa. Maakotkan sietopalkkiojärjestelmä käänsi peruskuvion päälaelleen ja loi mekanismin, jossa toimijoiden välinen yhteistyö tuli välttämättömäksi. Luonnonperintösäätiö mahdollistaa yksilöllisen ja yksityisen taloudellisen tuen yhteiskunnan kannalta merkitykselliselle toiminnalle. Menestystekijöille yhteistä on yritteliäisyys, yksilöllinen motivoituneisuus ja yhteisöllinen kokeilunhalu.
Millaisia ajatuksia nämä esimerkit herättävät susikonfliktin ylittämiseksi?
Suden aiheuttamia taloudellisia vahinkoja korvattiin valtion varoista Varsinais-Suomessa vuonna 2012 noin 600 euron verran (2011 2600 € ja 2010 16 500 €). Summa ei luo suuria paineita uudistaa korvausjärjestelmää. Vahinkojen korvaamisen osalta vanha järjestelmä toimii sinänsä ihan hyvin. Suden läsnäolon aiheuttamat muut hyvinvointitappiot, pelot ja huolet ovat oma lukunsa. Niitä korvausjärjestelmä ei suoraan sellaisenaan ota huomioon. Toimintamalleja ongelmien ratkaisemiseksi ja kompensoimiseksi olisikin syytä kehittää. Vaihtoehtoisen mekanismin eli esimerkiksi reviiriperustaisen korvausjärjestelmän hyöty tulisikin osin kiertoteitse. Maakotkavahinkojen korvausjärjestelmä uudisti kaksi seikkaa: Ensiksikin asuttu reviiri ja pesintä tulivat resurssiksi ja toiseksi yhteistyö tuli välttämättömäksi. Susireviirin asuttamisesta ja mahdollisen pentueen syntymisen varmistamiseksi metsästäjien, luontoharrastajien ja riistaviranomaisten uudenlainen yhteistyö tulisi niin ikään välttämättömäksi. Ilman yhteistyötä ja tietoa järjestelmä ei toimisi. Tällä hetkellä riistajärjestelmää moititaan nimenomaan siitä, että suurpetojen kannanarvioinnissa yhteistyötä ei ole tai jos on, yhteistyön hedelmät eivät kanna kanta-arvioiden luotettavuuteen.
Mutta miten suden läsnäolosta ja susireviiristä voidaan tehdä ”resurssi”?
Luonnonperintösäätiön periaatteiden mukaan susireviiri voitaisiin jakaa esimerkiksi eriarvoisiin osiin ja myydä virtuaalisia alueina susiasioista kiinnostuneille. Pantatiedon avulla voitaisiin määritellä suden kannalta erityisen tärkeät alueet. Kansalaiset ja yritykset voisivat ostaa näistä alueista virtuaalisen alan määräajaksi, esimerkiksi vuodeksi, sen mukaan kuinka paljon ovat valmiita satsaamaan. Rahalla olisi mahdollista tukea ennaltaehkäiseviä töitä, uudenlaisten metsästystapojen kokeilua, koirien turvaamista, koulukuljetuksia ja vaikkapa riistavalistusta tai metsästyskulttuurin vaalimista. Suomesta ja muualta Euroopasta voi löytyä motivoituneita kansalaisia, yrityksiä ja yhteisöjä, jotka olisivat valmiita tukemaan susikannan hallintaa tällaisella ”ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa” -periaatteella.
Luonnon monimuotoisuuden suojelu ei oikein tahdo onnistua yksityismailla ilman, että maanomistajat pitävät politiikkaa tai instrumenttia reiluna. Tämän jos minkä Natura 2000 suojelualueverkoston suunnittelu ja toimeenpano osoitti. Luonnonarvokauppa syntyi kärjistyneistä paikallisista ongelmista ja halusta ratkaista ne paikallisesti yhdessä. Sen mukaan talous ja luonnonsuojelu voidaan yhdistää – maanomistajat tuottavat maillaan luonnonarvoja, joiden ylläpidosta ja lisäämisestä maksetaan palkkio. Kukaan ei sanele, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä vaan luonnonsuojelubiologiset suojelukriteerit täyttävien luonnonarvojen vaalimisen ehdoista neuvotellaan vapaaehtoisesti määräaikaisesti ostajan ja myyjän kesken. (Myöhemmin kun luonnonarvokaupan periaatteita kirjoitettiin Kestävän metsätalouden rahoituslakiin (2008), maksuperusteista oli tingittävä, koska Euroopan komission mukaan julkisella rahalla ei saa ostaa luonnonarvoja. Nykyään luonnonarvokauppa on eräänlainen ympäristötuki, joka korvaa määräaikaisen ja vapaaehtoisen suojelun taloudelliset tappiot. Yksityiseen rahoituksen perustuvaa instrumenttia yksityisen talousmetsien luonnonarvojen suojelemiseksi ei ole ilmaantunut.)
Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten alkuperäisen luonnonarvokaupan periaatteita voidaan siirtää susikannan hallintaan. Ajatuskulun ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla pitkä. Susien pannoitus ei Varsinais-Suomessa onnistu ilman yksityismaanomistajien (tai metsästysoikeuden haltijoiden) suostumusta, koska alueella ei ole riittävän yhtenäisiä valtion omistamia maa-aloja. Varsinais-Suomessa maanomistajien ovat ilmaisseet kannan, jonka mukaan pannoituksen salliminen viestisi pihasusien hyväksynnästä. Susisodan näkökulmasta päättelyn logiikka on toki ymmärrettävissä. Konfliktin ylityksen näkökulmasta kumpuaa kysymys, mitä jos pantatieto olisikin muilla tavoilla hyödyksi? Ajantasainen tieto oman susilauman liikkeistä kertoisi, missä sudet milloinkin ovat ja millaisia tapoja niillä on ja muuttuvatko susien tavat ajan oloon. Ja jos ajantasaista tietoa käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, sitä voitaisiin alkaa välittää epätarkempana. Pantatieto mahdollistaisi susipuhelimen kaltaisen palvelun, josta on monenlaista hyötyä erityisesti susireviirillä asuville ihmisille. Pantatiedon avulla pystyttäisiin varmistamaan, voiko pannoitettu yksilö olla syyllinen vahinkoihin. Jos alfaparin ohella myös muutama nuorempi yksilö olisi pannassa, ennaltaehkäiseviä toimia olisi mahdollista suunnitella ja toteuttaa entistä järkevämmin. Pantatieto olisi juuri se määräaikainen, yksityisellä rahalla maksettu "palkkio", jonka paikalliset maanomistajat ja metsästäjät ja muut saisivat.
Syksyllä 2013 käynnistyvä susikannan hoitosuunnitelman päivitys voi hyvin olla sellainen riistapoliittinen instrumentti, joka motivoi kansalaisyhteiskuntaa ja sidosryhmiä osallistumaan. Jos hoitosuunnitelman päivitys ei jostain syystä motivoi eikä sitouta toimijoita, susille koittavat entistä huonommat ajat. Olennainen kysymys päivitystyön kynnyksellä on, miten hallinto saa pidettyä yllä eri toimijaryhmien toivoa susipolitiikan kehittymisestä suuntaan, joka pitää susikannan elinvoimaisena ja susikriittisen kansalaisyhteiskunnan huolet, tarpeet ja toiveet agendalla ja järkevien konkreettisten ja lainmukaisten toimien ja kokeilujen piirissä. Vaikuttaa siltä, että uusia taloudellisia resursseja valtiolla tuskin on tarjota eikä voimassa olevien normien ja sääntöjen mukaisena vaihtoehtona voi oikeastaan olla Suomen susien ampuminen pihasusina. Toivoa synnyttäisi nimenomaan se, että susivihan ja susisodan lietsonnan sijaan kansalaisyhteiskunta aktivoituisi keksimään konsteja ja instrumentteja, jotka helpottavat suden kanssa elämistä. Kun ratkaisu ei voi olla kaikkien susien poisto, konfliktien ylittämisen keinojen olisi yksittäisten ongelmaeläinten poistojen rinnalle löydyttävä ennaltaehkäisevien toimenpiteiden työkalupakista. Juuri tätä työtä kansalaisten ja yritysten vapaaehtoisesti kustantamin taloudellisin kannustimin olisi mahdollista tukea. Tähän työhön yllä mainitut onnistumisensa osoittaneet instrumentit ja niiden toimintaperiaatteet tarjoavat uutta ajattelutapaa ja osviittaa käytännön kokeiluihin.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Susipuhelin
Iltojen pimeneminen, syksyisiin metsiin sijoittuvat moninaiset ihmistoiminnot ja susien uutisoidut vahingot herättävät etenkin viikonloppuisin ihmisiä pohtimaan susien liikkeitä. Syyskuun alussa alkoi Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman susipuhelinpalvelun 4. syksy. Palvelu avattiin vuonna 2004. Toiminnassa se oli seuraavan kerran vuonna 2005. Viime syksynä (2011) soittoja kertyi syyskuun alun ja joulukuun lopun välisenä aikana yli 4000. Myös tänä syksynä palvelu on ollut suosittu, sillä jo tätä kirjoitettaessa soittoja on kertynyt runsaat 2500.
Palvelusta voi kuka tahansa tiedustella pantasusien liikkeistä niillä reviireillä, joissa yhdellä tai usealla eläimellä on toiminnassa oleva GPS/GSM-paikanninpanta. Laitteet on asetettu määrittämään sijaintinsa pääsääntöisesti 4 tunnin välein ja lähettämään tieto eteenpäin seitsemän paikannuksen paketteina.
Petopannoitustiedolla palvellaan monia tarpeita. Sitä käytetään esimerkiksi tutkimustarkoituksiin, kuten susilauman seurantaan sekä susien levittäytymis- ja saalistustutkimuksiin. Paikannustiedon avulla riistaviranomaiset voivat yhdistää susivahinkoja tiettyihin yksilöihin ja näin kohdistaa poistotoimenpiteitä tarkoituksenmukaisesti. Susipuhelimen kautta paikannustietoa hyödyntää myös kirjava joukko susien liikkeistä huolestuneita ja kiinnostuneita ihmisiä. Yksi suurimmista tiedonkäyttäjäryhmistä on koiria käyttävät metsästäjät. Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005, s. 43) susipuhelinpalvelu mainitaan yhtenä hallinnon ylläpitämänä keinona suojata koiria etenkin metsästyksen yhteydessä.
Susipuhelimeen tulleiden soittojen kasvava määrä kertoo ainakin siitä, että palvelun tunnettuus on parantunut ja ihmiset ovat tottuneet käyttämään palvelua. Siihen kohdistuneista korkeista odotuksista kielii osaltaan myös kritiikki. Paikannustietoa on kritisoitu liian vanhaksi ja tarkoituksellisen epätarkaksi, osin siksi ettei sillä helpotettaisi laitonta pyyntiä. On totta, ettei tieto ole täysin ajantasaista. Tuoreimmillaan se on neljännestunnin vanhaa, vanhimmillaan 1–2 vuorokautta. Suuret viiveet johtuvat yllä kuvatusta paikannusten paketoinnista tai aamuisin tapahtuvan tiedonsiirron teknisistä ongelmista (esim. GSM-kentän katveista).
Miten palvelua voidaan kehittää vastaamaan nykyistä paremmin tarpeisiin? Ensimmäinen haaste on tekninen (vrt. poropannat). Paikannuslaitteistot käyttävät virtalähteenä akkuja, jotka kestävät sitä pitempään, miten harvemmin paikannuksia otetaan ja lähetetään eteenpäin. Metsästyskoirien liki reaaliaikaista paikannustietoa lähettävän pannan akkuja voidaan ladata vaikka päivittäin, mutta suden kaulassa roikkuvan akun kohdalla tilanne on toinen. Tämä ongelma poistuu akkujen lataustekniikan kehityksen myötä (aurinkopaneeli, suden liike tms.).
Toinen haaste liittyy paikannustiedon käytön yleisiin painopisteisiin. Erilaiset tiedontarpeet edellyttävät erilaisia paikannus- ja tiedonvälitysvälejä. Tiheämpi väli kuluttaa laitteen akun loppuun nopeammin, mutta palvelee paremmin esimerkiksi monia eläinten käyttäytymiseen liittyviä tiedontarpeita. Tarkempi tieto on tässä mielessä kalliimpaa − kustannus-hyöty-pohjalta tehty valinta ja myös maksajakysymys.
Kolmas haaste liittyy kerätyn tiedon monipuoliseen käyttöön. Jos paikannuksia on kertynyt tietystä reviirillään oleilevasta sudesta paljon, voidaan tuoreimpien sijaintitietojen rinnalla palvelussa tuottaa arvioita suden kohtaamistodennäköisyyksistä tietyissä paikoissa. Tätä arviointia hyödynnetään jo nyt ja on pohdittu muun muassa sitä, voidaanko viestintää kehittää edelleen esimerkiksi internet-pohjaisen karttapalvelun kautta. Järjestelmää voidaan tässä ja muissa suhteissa automatisoida varsin pitkälti ja mahdollistaa myös vuorovaikutteisuus – ihmiset voisivat kenties itsekin jakaa havaintojaan ja kommentoida niitä. Palvelun rahoittamistakin voitaisiin miettiä uusilla tavoilla. Voisiko jo nyt melko suosittu palvelu olla esimerkiksi lahjoitus- tai mainosrahoitteinen?
Tuorein esimerkki sijaintitietojen hyödyntämisen ja välittämisen automatisoinnista löytyy Oregonista, Yhdysvalloissa. Siellä esimerkiksi lampuri tai karjankasvattaja voi rekisteröityä palveluun, josta he saavat paikannusjärjestelmän automaattisesti tuottaman varoitustekstiviestin aina, kun pantasusi lähestyy tietylle etäisyydelle palvelun käyttäjien etukäteen määrittämästään kohdealueesta. Suomessa ja länsinaapureissa on käyty keskustelua ja tehty kokeiluja petojen ja porojen keskinäisten paikannustietojen hyödyntämiseen liittyvien palvelujen kehittämiseksi.
Susipuhelimesta käyty kansalaiskeskustelu tuo esille palveluun liittyvän kehittämispotentiaalin ja -tarpeet. Jo nykyinen palvelu on osoittanut, että sen välittämä tieto suden liikkeistä on tarpeellista monella tapaa. Vähäisin palvelun anneista ei ole se, että etenkin huolestuneita soittajia palvelun tarjoama tieto näyttää usein huojentavan. Susipuhelin toimii näin samalla eräänlaisena petopuhelimena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)