Merimetsokysymys – konfliktin hallinnan näkökulma

Merimetsokonfliktin hallinta on merimetsovaikutusten hallintaa.

***

Konfliktilla ja riidalla on eronsa. Konflikti on pitkittynyt jännite tai ristiriita ihmisryhmien välillä. Riita on yksittäinen episodi yksilöiden tai pienryhmien välillä. Riidassa kyseessä ovat neuvoteltavissa olevat intressit, konflikteissa perustavat inhimilliset tarpeet.

Konflikti ja riita syntyvät vääryyskokemuksesta. Vääryyskokemus on kiukkua siitä, että oikeutta koetaan loukatun jonkun toimesta. Konfliktin hallinta on näin ollen kiukun hallintaa. Käytännössä konfliktin hallinta on tapojen, tarpeiden ja intressien yhteensovittamista. Tämä on keskusteleva ja punnitseva prosessi, joka käsittelee normatiivisia, taloudellisia ja teknisiä välttämättömyyksistä ja mahdollisuuksista.

Merimetson voimistuneen läsnäolon vaikutukset tuottavat joillekin ihmisille pitkittynyttä vääryyskokemusta. Jotkut kalastajat, asukkaat, merenkulkijat, vapaa-ajan asukkaat ovat kokeneet oikeuksiaan esimerkiksi elinkeinon harjoittamiseen, maisemaan ja puhtaaseen veteen loukatun merimetson läsnäolon seurauksena.

Merimetsolla on lintudirektiivin (2009/147/EY) oikeuttama oikeus olemassaoloonsa. Linnun tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos sen voidaan osoittaa aiheuttaneen vakavaa haittaa elinkeinolle, terveydelle tai maisemalle. Lainsäädäntö ja erityisesti laintulkinta määräävät merimetson ja ihmisen oikeuksien suhteista. Laintulkinta linjaa, milloin tiukasta suojelusta poikkeamisen perusteet täyttyvät ja milloin eivät.

Vakavan haitan todentaminen on osoittautunut hankalaksi. Konflikti pysyy yllä eikä ole laantunut merimetsokannan vahvistuessa.

Nykyisessä tilanteessa, kun merimetsokanta on vahva, konfliktin keskiössä ovat ennen kaikkea vääryyskokeneet, merimetson suojelusta vastaavat hallintoviranomaiset ja tiukasta suojelusta poikkeamisen laintulkinnan tuottajat sekä tutkimustietoa tuottavat tutkimuslaitokset.

***

Merimetsokonfliktin käsittely ei mitä todennäköisimmin käynnisty suurilla normitalkoilla.

Konfliktin ratkaiseminen on konfliktin lähteiden ja perusteiden kitkemistä. Tuolloin vääryyskokemus häviää eikä oikeuksia enää koeta loukattavan. Merimetsokonfliktin ratkaiseminen edellyttäisi lainsäädännön, laintulkinnan ja viranomaispäätösperusteiden muuttamista. Ahvenanmaalla merimetsokonfliktia ei ole, koska merimetsokannan hallintaa koskevat toimintasäännöt ja käytännöt vastaavat paremmin alueen ihmisten kokemiin tarpeisiin kuin Manner-Suomessa.

Konfliktia hallittaessa konfliktin lähteet ja perusteet pysyvät ennallaan, mutta hallintatoimin ristiriita onnistutaan pitämään siedettävällä, kohtuullisella tai järkevällä tasolla.

Konfliktin hallinnassa on lähdettävä liikkeelle alhaalta ja selvitettävä, millaisia vaikutuksia merimetson läsnäololla on, koska konfliktin synnyttävät nimenomaan nämä koetut vaikutukset – vääryyskokemuksen ja oikeuden polkemisen tunteet. Merimetson aiheuttamia ongelmia voidaan ratkoa tai lieventää kielteisiin vaikutuksiin puuttumalla tai uudenlaisia oikeuksia luomalla eli toimijoiden muita mahdollisuuksia laajentamalla.

Järkevä merimetsovaikutusten hallinta perustuu tutkittuun tietoon vaikutuksista ja mahdollisuuksista sekä eettiseen punnintaan vaikutusten kohtuullisuudesta ja kohdentumisesta. Oikean tutkimustiedon valinta merimetsoasioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa ei ole osoittautunut helpoksi. Vaikutuksia tai toimintavaihtoehtoja koskevaa eettistä punnintaa ei juuri ole harjoitettu. Varsinais-Suomessa toimiva merimetsoneuvottelukunta on ottanut askelia tähän suuntaan.

***

Merimetsokonfliktissa käydään kiivasta keskustelua erityisesti merimetson kalasto- ja hyvinvointivaikutuksista.

Luonnonvarakeskus on suunnitellut kalatalousryhmärahoitteista hanketta, jossa näitä asioita selvitettäisiin. Kahdelle vuodelle ajoittuvan hankkeen on määrä alkaa – mikäli rahoitus järjestyy – keväällä 2016 kalasto- ja hyvinvointivaikutusten selvittämisellä. Näiden vaikutusten tunnistaminen, arviointi ja punninta edistävät konfliktin hallintaa.

Merimetson kalastovaikutusten ymmärtämiseksi on tutkittava merimetson ravinnonkäyttöä ja saalisvaikutuksia eri osissa länsirannikkoa. Lisäksi täytyy tutkia ravinnon alueellista ja ajallista vaihtelua sekä kalastuksen saalismuutoksia suhteessa merimetson ravintoon. Tällaista ajantasaista tietoa ravinnosta tarvitaan luotaessa ja arvioitaessa ratkaisumalleja merimetson kielteisten vaikutusten pienentämiseksi.

Merimetson läsnäolon hyvinvointivaikutusten selvittämiseksi täytyy tutkia sitä, miten merimetsot vaikuttavat paikallisten ihmisten ja toimijaryhmien hyvinvointiin, kun esimerkiksi vedenlaatu, maisemat ja kalasaaliit muuttuvat. Merimetsokolonioiden alueille (Suomenlahti, Saaristomeren sisäosat, Pohjois-Satakunnan rannikko ja Merenkurkun alue) kohdennetulla Survey-tutkimuksella voitaisiin hankkia mitattua tietoa suhteellisista hyvinvointivaikutuksista. Tutkimuksessa mitattaisiin merimetson vaikutuksia alueen virkistyskäyttöön ja ihmisen kokemiin luontohyötyihin.

Ehdotetut kalastovaikutuksia ja merimetson hyvinvointivaikutuksia selvittävät tutkimukset loisivat perustaa kohdentaa toimenpiteitä, joilla merimetson haitallisia vaikutuksia saadaan lievennettyä. Jo nyt merimetsovaikutusten ja niiden tuottamien ongelmien yleisilme on selvillä, mutta eri alueiden erityispiirteitä tunnistavien ja laajasti hyväksyttävissä olevien ratkaisumallien ja toimenpiteiden edellytyksiä ei tunneta.

Tarvitaankin alueellinen ja hallinnonvälinen yhteisymmärrys ristiriitojen kohtuullistamisen, lieventämisen ja hallinnan yleisistä ehdoista ja mahdollisuuksista. Tämä loisi perustan merimetsovaikutusten hallinnalle ja sitouttaa konkreettisempaan ongelmanratkaisuun. 

Tutkimushankkeen päätavoitteena on laatia merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma Suomen rannikkoalueelle. Suunnitelman laadinnassa voisi ottaa opiksi susikannan hoitosuunnitelman laadinnasta – sen tarkoituksesta ja toteutuksesta. Tuolloin merimetsovaikutusten hallintasuunnitelmakaan ei voisi olla vain jonkun yksittäisen tahon sormiharjoitus, vaan kekseliäs yhteistoiminnallinen prosessi, jonka kaikkia konkreettisia aikaansaannoksia ei ennakolta tiedetä.

Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelman konkreettiset sisällöt syntyisivät eurooppalaisten ja ylipaikallisten mahdollisuuksien rajoissa yhteistyössä ja alhaalta ylös niin, että keskeisessä roolissa olisivat ne, jotka vaikutusten kanssa elävät ja ovat samalla halukkaita kehittämään ja kokeilemaan kestäviä ratkaisuja. Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma olisi paikallislähtöinen, konkreettinen ja hallintoa, sidosryhmiä ja kansalaisryhmiä sitova.

Kehittäminen ja kokeileminen liittyisivät ennaltaehkäiseviin toimiin (vrt. karkotuskokeet susikonfliktin hallinnassa), häirintään ja esimerkiksi metsästämiseen (vrt. kannanhoidollinen metsästys susikonfliktin hallinnassa), paikallistason suunnittelun ja päätöksenteon kehittämiseen (vrt. reviiritason yhteistyöryhmät susikonfliktin hallinnassa) sekä uudenlaisten kannusteiden luomiseen (vrt. reviiriarvokauppa susikonfliktin hallinnassa) (Anon 2015, Suomen susikannan hoitosuunnitelma, Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö).

***

Monipuolisella yhteistyöllä olisi mahdollista luoda konkreettisia toimenpiteitä ja hankkeita merimetsovaikutusten ja niistä seuraavien konfliktien hallitsemiseksi. Edellytyksenä on, että valtiovalta ja hallinto päivittäisivät omia merimetsoon liittyviä toimintaperiaatteitaan, -sääntöjään ja ohjeistuksiaan ja tukisivat paikallislähtöisiä hankkeita ja kokeiluja. Näin myös oikeuskäytännön muutokselle syntyisi uusia perusteita, ja konfliktin hallinta voisi hiljalleen kääntyä kohti konfliktin ratkaisua.

Juha Hiedanpää, Merimetsotyöryhmän kuuleminen, 28.1.2016, esitys

Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa

Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.

Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.

Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.

Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.

Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.

Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.

Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.

Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.

Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.

Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.

Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.

Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.

Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.

Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.

Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.

Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.

Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.

Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.

Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.

Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.

Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.

Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.

Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.

Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.

Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.

Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.

Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.

Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.

Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.

Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.

Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.

Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.

Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.

Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.

Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.

Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.

Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.

Susiasioiden hallinnasta ja kannustimista

Alati jatkuva ja voimistuva susikonflikti kielii yhteiskunnallisesta häiriötilasta ja ongelmasta. On ikävästi alettu puhua susisodasta tai susikapinasta. Olisi varmaan aika viheltää peli hetkeksi poikki, kääntää katse toisaalle ja etsiä apua muissa yhteyksissä kehittelyistä ajattelutavoista ja toimintamalleista, jotka ovat onnistuneet tehtävässään suojella luonnonarvoja ja -varoja. Näitä ajatuksia ja kokemuksia voisi tavalla tai toisella hyödyntää susikannan hallinnassa.

Suomessa tällaisia uusia, perinteisestä luonnonsuojelusta poikkeavia instrumentteja ovat esimerkiksi luonnonarvokauppa, maakotkan suojelu poronhoitoalueella ja luonnonperintösäätiö.

Luonnonarvokaupan taustalla on Natura-konflikti Pohjois-Satakunnassa 1997. Pieni joukko metsänomistajia ryhtyi nälkälakkoon vastustaakseen tapaa, jolla Naturaa suunniteltiin ja pantiin toimeen. Kohu oli kova, ja silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä ja ympäristöministeri Pekka Haavisto vierailivat lakkolaisten leiripaikalla. Tempauksella oli vaikutuksensa. Sen lisäksi että joitain Natura-alueiden rajauksia tarkastettiin, luonnonvarojen käytön suunnittelusta vastaavat alueelliset viranomaiset havahtuivat ja ryhtyivät aktiivisesti kehittämään luonnon monimuotoisuuden suojelun toimintamalleja. Lähtökohtana oli, että kaikkinaista vuorovaikutusta ristiriitojen osapuolten välillä on lisättävä. Alkoi vaihe, jossa puolivirallista yhteistyötä harjoitettiin todella paljon. Jopa inhimillisiä voimavaroja tuhlaileva vuorovaikutus tuotti toimijaverkostoon luottamukselliset suhteet ja otolliset olosuhteet keksinnöille ja kokeiluille. Näistä olosuhteista kumpusi myös luonnonarvokauppa. Se käynnistyi alueellisena kehittämishankkeena (2001–2002) ja idean kehittäminen ja kokeilu jatkuivat osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa (2003–2007). Luonnonarvokaupan periaatteita olivat vapaaehtoisuus, määräaikaisuus, palkkio sekä ostajan ja myyjän välinen neuvottelu luonnonarvon merkityksestä ja hinnasta.

Maakotkien porotaloudelle aiheuttamista vasavahingoista maksettujen korvausten jakautuminen loi tarpeen korvausjärjestelmän muutokselle, koska järjestelmä suosi niitä poronhoitajia ja paliskuntia, joissa poronhoito perustui aitaukseen ja jatkuvaan paimennukseen (Suvantola ym. 2006, 34). Alun perin tarkoituksena oli kopioida Ruotsin poronhoitoalueella käytössä ollut ahmavahinkojen korvausperiaate sellaisenaan, mutta instrumentti jouduttiin räätälöimään Suomen olosuhteisiin. Vuonna 1999 käyttöön otetussa järjestelyssä ei kompensoitu vahinkoja vaan maksettiin sietopalkkiota maakotkan läsnäolosta. Periaatteena on, että asuttu reviiri tuottaa palkkiota € 694 (2012) ja Tunturi-Lapin alueella palkkio on kaksinkertainen. Jos pesintä onnistuu, korvaus on kolminkertainen ja Tunturi-Lapin alueella viisinkertainen. Kun järjestelmä otettiin käyttöön, sietopalkkion katto määrättiin samalle tasolle kuin aiempi vahinkokorvausten summa. Mekanismi vain muuttui. Jotta järjestelmä toimii, tarvitaan luotettavaa tietoa reviireistä ja pesinnöistä, ja luotettavan tiedon tuottaminen edellyttää lintuharrastajien, poroisäntien, metsähallituksen ja tutkijayhteisön yhteistyötä. Näin on myös tapahtunut. Yhteistyön seurauksena järjestelmä pysyy toimivana ja eri tahot ovat motivoituneet ja sitoutuneet sen ylläpitoon ja kehittämiseen.

Luonnonperintösäätiö perustettiin vuonna 1995. Säätiö suojelee ensisijaisesti uhanalaista metsää. Se ostaa luontokohteita ja toteuttaa niillä luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen. Säätiön toimintaperiaate on täysin erilainen kuin esimerkiksi luonnonarvokaupan, mutta sen perimmäinen taloudellinen ajattelutapa ei suuresti siitä poikkea. Säätiön verkkosivulla kerrotaan: ”Ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa”. Markkinamyönteinen iskulause vaikuttaa yllättävältä, onhan säätiön perustaja luonnonsuojeluradikaalina tunnettu Pentti Linkola. Säätiön toiminta perustuu lahjoituksiin, siis tavallisten kansalaisten ja yritysten vapaaehtoiseen haluun suojella vanhoja metsiä. Vaihtoehtoina ovat kummius, lahjakortit ja yritysjäsenyydet. Tällä hetkellä luonnonperintösäätiöllä on käynnissä kolme kampanjaa: Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon, Suojelualue Satakuntaan ja Suojelusuo Pohjanmaalle. Juuri päättynyt Pentti Linkolan juhlakeräys tuotti melkein 100 000 euroa. Erityisen mielenkiintoinen on luonnonperintösäätiön tapa myydä hankkimansa ikimetsäkohteet edelleen virtuaalisina aloina. Kaupan on esimerkiksi 20 neliömetriä parikkalalaista Akanvaaran ikimetsää kymmenen euron hintaan.

Kolmen instrumentin onnistumisen perustana on monia tekijöitä. Luonnonarvokaupassa luonnonsuojelu on vapaaehtoista taloudellista toimintaa. Maakotkan sietopalkkiojärjestelmä käänsi peruskuvion päälaelleen ja loi mekanismin, jossa toimijoiden välinen yhteistyö tuli välttämättömäksi. Luonnonperintösäätiö mahdollistaa yksilöllisen ja yksityisen taloudellisen tuen yhteiskunnan kannalta merkitykselliselle toiminnalle. Menestystekijöille yhteistä on yritteliäisyys, yksilöllinen motivoituneisuus ja yhteisöllinen kokeilunhalu.

Millaisia ajatuksia nämä esimerkit herättävät susikonfliktin ylittämiseksi?

Suden aiheuttamia taloudellisia vahinkoja korvattiin valtion varoista Varsinais-Suomessa vuonna 2012 noin 600 euron verran (2011 2600 € ja 2010 16 500 €). Summa ei luo suuria paineita uudistaa korvausjärjestelmää. Vahinkojen korvaamisen osalta vanha järjestelmä toimii sinänsä ihan hyvin. Suden läsnäolon aiheuttamat muut hyvinvointitappiot, pelot ja huolet ovat oma lukunsa. Niitä korvausjärjestelmä ei suoraan sellaisenaan ota huomioon. Toimintamalleja ongelmien ratkaisemiseksi ja kompensoimiseksi olisikin syytä kehittää. Vaihtoehtoisen mekanismin eli esimerkiksi reviiriperustaisen korvausjärjestelmän hyöty tulisikin osin kiertoteitse. Maakotkavahinkojen korvausjärjestelmä uudisti kaksi seikkaa: Ensiksikin asuttu reviiri ja pesintä tulivat resurssiksi ja toiseksi yhteistyö tuli välttämättömäksi. Susireviirin asuttamisesta ja mahdollisen pentueen syntymisen varmistamiseksi metsästäjien, luontoharrastajien ja riistaviranomaisten uudenlainen yhteistyö tulisi niin ikään välttämättömäksi. Ilman yhteistyötä ja tietoa järjestelmä ei toimisi. Tällä hetkellä riistajärjestelmää moititaan nimenomaan siitä, että suurpetojen kannanarvioinnissa yhteistyötä ei ole tai jos on, yhteistyön hedelmät eivät kanna kanta-arvioiden luotettavuuteen.

Mutta miten suden läsnäolosta ja susireviiristä voidaan tehdä ”resurssi”?

Luonnonperintösäätiön periaatteiden mukaan susireviiri voitaisiin jakaa esimerkiksi eriarvoisiin osiin ja myydä virtuaalisia alueina susiasioista kiinnostuneille. Pantatiedon avulla voitaisiin määritellä suden kannalta erityisen tärkeät alueet. Kansalaiset ja yritykset voisivat ostaa näistä alueista virtuaalisen alan määräajaksi, esimerkiksi vuodeksi, sen mukaan kuinka paljon ovat valmiita satsaamaan. Rahalla olisi mahdollista tukea  ennaltaehkäiseviä töitä, uudenlaisten metsästystapojen kokeilua, koirien turvaamista, koulukuljetuksia ja vaikkapa riistavalistusta tai metsästyskulttuurin vaalimista. Suomesta ja muualta Euroopasta voi löytyä motivoituneita kansalaisia, yrityksiä ja yhteisöjä, jotka olisivat valmiita tukemaan susikannan hallintaa tällaisella ”ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa” -periaatteella.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu ei oikein tahdo onnistua yksityismailla ilman, että maanomistajat pitävät politiikkaa tai instrumenttia reiluna. Tämän jos minkä Natura 2000 suojelualueverkoston suunnittelu ja toimeenpano osoitti. Luonnonarvokauppa syntyi kärjistyneistä paikallisista ongelmista ja halusta ratkaista ne paikallisesti yhdessä. Sen mukaan talous ja luonnonsuojelu voidaan yhdistää – maanomistajat tuottavat maillaan luonnonarvoja, joiden ylläpidosta ja lisäämisestä maksetaan palkkio. Kukaan ei sanele, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä vaan luonnonsuojelubiologiset suojelukriteerit täyttävien luonnonarvojen vaalimisen ehdoista neuvotellaan vapaaehtoisesti määräaikaisesti ostajan ja myyjän kesken. (Myöhemmin kun luonnonarvokaupan periaatteita kirjoitettiin Kestävän metsätalouden rahoituslakiin (2008), maksuperusteista oli tingittävä, koska Euroopan komission  mukaan julkisella rahalla ei saa ostaa luonnonarvoja. Nykyään luonnonarvokauppa on eräänlainen ympäristötuki, joka korvaa määräaikaisen ja vapaaehtoisen suojelun taloudelliset tappiot. Yksityiseen rahoituksen perustuvaa instrumenttia yksityisen talousmetsien luonnonarvojen suojelemiseksi ei ole ilmaantunut.)

Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten alkuperäisen luonnonarvokaupan periaatteita voidaan siirtää susikannan hallintaan. Ajatuskulun ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla pitkä. Susien pannoitus ei Varsinais-Suomessa onnistu ilman yksityismaanomistajien (tai metsästysoikeuden haltijoiden) suostumusta, koska alueella ei ole riittävän yhtenäisiä valtion omistamia maa-aloja. Varsinais-Suomessa maanomistajien ovat ilmaisseet kannan, jonka mukaan pannoituksen salliminen viestisi pihasusien hyväksynnästä. Susisodan näkökulmasta päättelyn logiikka on toki ymmärrettävissä. Konfliktin ylityksen näkökulmasta kumpuaa kysymys, mitä jos pantatieto olisikin muilla tavoilla hyödyksi? Ajantasainen tieto oman susilauman liikkeistä kertoisi, missä sudet milloinkin ovat ja millaisia tapoja niillä on ja muuttuvatko susien tavat ajan oloon. Ja jos ajantasaista tietoa käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, sitä voitaisiin alkaa välittää epätarkempana. Pantatieto mahdollistaisi susipuhelimen kaltaisen palvelun, josta on monenlaista hyötyä erityisesti susireviirillä asuville ihmisille. Pantatiedon avulla pystyttäisiin varmistamaan, voiko pannoitettu yksilö olla syyllinen vahinkoihin. Jos alfaparin ohella myös muutama nuorempi yksilö olisi pannassa, ennaltaehkäiseviä toimia olisi mahdollista suunnitella ja toteuttaa entistä järkevämmin. Pantatieto olisi juuri se määräaikainen, yksityisellä rahalla maksettu "palkkio", jonka paikalliset maanomistajat ja metsästäjät ja muut saisivat.

Syksyllä 2013 käynnistyvä susikannan hoitosuunnitelman päivitys voi hyvin olla sellainen riistapoliittinen instrumentti, joka motivoi kansalaisyhteiskuntaa ja sidosryhmiä osallistumaan. Jos hoitosuunnitelman päivitys ei jostain syystä motivoi eikä sitouta toimijoita, susille koittavat entistä huonommat ajat. Olennainen kysymys päivitystyön kynnyksellä on, miten hallinto saa pidettyä yllä eri toimijaryhmien toivoa susipolitiikan kehittymisestä suuntaan, joka pitää susikannan elinvoimaisena ja susikriittisen kansalaisyhteiskunnan huolet, tarpeet ja toiveet agendalla ja järkevien konkreettisten ja lainmukaisten toimien ja kokeilujen piirissä. Vaikuttaa siltä, että uusia taloudellisia resursseja valtiolla tuskin on tarjota eikä voimassa olevien normien ja sääntöjen mukaisena vaihtoehtona voi oikeastaan olla Suomen susien ampuminen pihasusina. Toivoa synnyttäisi nimenomaan se, että susivihan ja susisodan lietsonnan sijaan kansalaisyhteiskunta aktivoituisi keksimään konsteja ja instrumentteja, jotka helpottavat suden kanssa elämistä. Kun ratkaisu ei voi olla kaikkien susien poisto, konfliktien ylittämisen keinojen olisi yksittäisten ongelmaeläinten poistojen rinnalle löydyttävä ennaltaehkäisevien toimenpiteiden työkalupakista. Juuri  tätä työtä kansalaisten ja yritysten vapaaehtoisesti kustantamin taloudellisin kannustimin olisi mahdollista tukea. Tähän työhön yllä mainitut onnistumisensa osoittaneet instrumentit ja niiden toimintaperiaatteet tarjoavat uutta ajattelutapaa ja osviittaa käytännön kokeiluihin.

Oikeus ja kohtuus: järkevyys susipolitiikassa

Pääkirjoituksissaan Maaseudun Tulevaisuus (4.2) ja Suomen Kuvalehti (1.2.) ottivat kantaa oikeuteen ja kohtuuteen susipolitiikassa. Lehtien mukaan oikeutta ei voi olla se, mikä ei kansalaisista tunnu kohtuulliselta. Kirjoituksissa etsittiin oikeutusta ja ymmärrystä ilmitulleille susien salakaadoille. Politiikkatieteissä oikeudesta ja kohtuudesta puhuttaessa viitataan yleensä järkevyyteen.

John Rawlsin (1996, Political Liberalism) mukaan järkevyys (engl. reasonable) eroaa rationaalisesta toiminnasta siinä, että tavoitteita asetettaessa ja keinoa punnittaessa huomiota ei kiinnitetä vain keinojen tehokkuuteen vaan toiminnassa lukuun otetaan myös yhteistyön laatu ja tehtävien päätösten myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia koskevat moraaliset näkökohdat. Juuri tähän susipolitiikan kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota. Riistahallinnon koetaan toteuttavan ylikansallisia tavoitteita, muttei riittävällä tavalla perustelevan politiikan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisille.

Yhdysvaltalaisen taloustieteilijä John R. Commonsin (1990, Institutional Economics) mukaan järkevyys on sitä, että pulmallisessa tilanteessa etsitään yhdessä ratkaisua ja valitaan paras mahdollinen olemassa oleva käytäntö. Hän ei kannustanut haikailemaan idealistisia tai utopistisia päämääriä. Hän kehotti valitsemaan sellaisia käytäntöjä, jotka jotkut edistykselliset ihmiset, ryhmät tai yritykset ovat vastaavissa olosuhteissa hyviksi ja toimiviksi havainneet. Susikeskustelusta välittyy vaikutelma, että parhaan olemassa olevan käytännön valitsemisen hyvettä harjoitetaan vain salakaatoporukoissa. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Varsinais-Suomessa ei koiria ole tiettävästi joutunut suden suuhun metsästystilanteessa. Metsästäjät ovat varovaisia, testaavat keinoja ja jakavat keskenään tietoa kokemuksista ja parhaista käytännöistä, joilla varmistetaan koirien turvallisuus. Eikö kannattaisi ulottaa parhaiden käytäntöjen etsiminen kaikkeen susivahinkoja ennalta ehkäisevään toimintaan? Kaiken huomion kiinnittäminen ”pihasusiin” on tuskin kenenkään näkökulmasta järkevää tai rationaalista.

Järkevyydellä on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin edellyttää moraalista punnintaa. Kyse on välttämisestä ja pidättäytymisestä. Tästä on kirjoittanut ainakin William Connolly (1996, Suffering, Justice and the Politics of Becoming). Tekemisiä ei tuolloin viedä täydellä voimalla loppuun vaan hillitään ja annetaan myöden. Aivan samoin kuin susi pyrkii välttämään ihmistä, myös ihminen voi yrittää välttää kohtaamisia tai ainakin voi pidättäytyä suteen kohdistuvista toimista haitasta ja vahingoista huolimatta. Salametsästys ja tietoisesti harhaanjohtavat tilannearviot ovat voimankäyttöä, jossa välttämistä ja moraalista pidättäytymistä ei suden suhteen harjoiteta.

Susikeskustelu on muutaman vuoden tauon jälkeen leimahtanut Köyliössä. Lauma hävisi edellisen vilkkaan keskustelun yhteydessä, joka käytiin sen jälkeen kun lauma vuonna 2008 tappoi tai muuten aiheutti 65 lampaan kuoleman. Reviiristä tuli asuttu jälleen vuonna 2010. Herää ajatus, onko niin, että epäviralliset kannanhallitsijat ovat tänä talvena pidättäytyneet toimimasta sutta vastaan, koska alueen viralliset toimijoiden, kuntien etunenässä, on annettu yrittää saada puheyhteys riistahallinnon kanssa. Yhteys lopulta avautui helmikuun 15. Tuollin Köyliön Lallintalolla järjestettiin susikeskustelu, johon osallistui lähes 1000 henkilöä. Riistahallinnon odotettiin tarjoavan käytännöllisiä ja konkreettisia apuja susialueella elämiseen. Monen yllätykseksi näin myös kävi. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen kertoi, että aiemmin päivällä oli RKTL:n ja ministeriön kesken päätetty palkata Lounais-Suomeen kenttämestari, joka toimii yhdyshenkilönä riistahallinnon, tutkimuksen ja paikallisten välillä. Kenttämestari hankkii ja välittää tietoa suden tavoista ja tarkastaa yhdessä paikallisten kanssa merkkejä suden läsnäolosta ja vaikutuksista.

Suden läsnäolon vaikutusten moraalinen punninta ja reilu yhteistyö susista koettujen haittojen minimoimiseksi voivat nopeastikin muuttaa ilmapiiriä rauhallisemmaksi ja toimintatapoja pidättyvämmäksi ja aidosti sellaiseksi, että aletaan jalostaa uusia tapoja olla ja elää suden kanssa. Alkusykäyksen ei välttämättä tarvitse olla suuri. Riittää, että puhutaan konkreettisista ongelmista ja luodataan erilaisia ratkaisuja. Sitä kautta ne parhaat olemassa olevat käytännötkin löytyvät ja saavat yleisempää hyväksyntää. Todennäköisesti myös halu suden vainoamiseen laantuu. Opitaan olemaan ihmisiksi.