Merimetsokysymys – konfliktin hallinnan näkökulma

Merimetsokonfliktin hallinta on merimetsovaikutusten hallintaa.

***

Konfliktilla ja riidalla on eronsa. Konflikti on pitkittynyt jännite tai ristiriita ihmisryhmien välillä. Riita on yksittäinen episodi yksilöiden tai pienryhmien välillä. Riidassa kyseessä ovat neuvoteltavissa olevat intressit, konflikteissa perustavat inhimilliset tarpeet.

Konflikti ja riita syntyvät vääryyskokemuksesta. Vääryyskokemus on kiukkua siitä, että oikeutta koetaan loukatun jonkun toimesta. Konfliktin hallinta on näin ollen kiukun hallintaa. Käytännössä konfliktin hallinta on tapojen, tarpeiden ja intressien yhteensovittamista. Tämä on keskusteleva ja punnitseva prosessi, joka käsittelee normatiivisia, taloudellisia ja teknisiä välttämättömyyksistä ja mahdollisuuksista.

Merimetson voimistuneen läsnäolon vaikutukset tuottavat joillekin ihmisille pitkittynyttä vääryyskokemusta. Jotkut kalastajat, asukkaat, merenkulkijat, vapaa-ajan asukkaat ovat kokeneet oikeuksiaan esimerkiksi elinkeinon harjoittamiseen, maisemaan ja puhtaaseen veteen loukatun merimetson läsnäolon seurauksena.

Merimetsolla on lintudirektiivin (2009/147/EY) oikeuttama oikeus olemassaoloonsa. Linnun tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos sen voidaan osoittaa aiheuttaneen vakavaa haittaa elinkeinolle, terveydelle tai maisemalle. Lainsäädäntö ja erityisesti laintulkinta määräävät merimetson ja ihmisen oikeuksien suhteista. Laintulkinta linjaa, milloin tiukasta suojelusta poikkeamisen perusteet täyttyvät ja milloin eivät.

Vakavan haitan todentaminen on osoittautunut hankalaksi. Konflikti pysyy yllä eikä ole laantunut merimetsokannan vahvistuessa.

Nykyisessä tilanteessa, kun merimetsokanta on vahva, konfliktin keskiössä ovat ennen kaikkea vääryyskokeneet, merimetson suojelusta vastaavat hallintoviranomaiset ja tiukasta suojelusta poikkeamisen laintulkinnan tuottajat sekä tutkimustietoa tuottavat tutkimuslaitokset.

***

Merimetsokonfliktin käsittely ei mitä todennäköisimmin käynnisty suurilla normitalkoilla.

Konfliktin ratkaiseminen on konfliktin lähteiden ja perusteiden kitkemistä. Tuolloin vääryyskokemus häviää eikä oikeuksia enää koeta loukattavan. Merimetsokonfliktin ratkaiseminen edellyttäisi lainsäädännön, laintulkinnan ja viranomaispäätösperusteiden muuttamista. Ahvenanmaalla merimetsokonfliktia ei ole, koska merimetsokannan hallintaa koskevat toimintasäännöt ja käytännöt vastaavat paremmin alueen ihmisten kokemiin tarpeisiin kuin Manner-Suomessa.

Konfliktia hallittaessa konfliktin lähteet ja perusteet pysyvät ennallaan, mutta hallintatoimin ristiriita onnistutaan pitämään siedettävällä, kohtuullisella tai järkevällä tasolla.

Konfliktin hallinnassa on lähdettävä liikkeelle alhaalta ja selvitettävä, millaisia vaikutuksia merimetson läsnäololla on, koska konfliktin synnyttävät nimenomaan nämä koetut vaikutukset – vääryyskokemuksen ja oikeuden polkemisen tunteet. Merimetson aiheuttamia ongelmia voidaan ratkoa tai lieventää kielteisiin vaikutuksiin puuttumalla tai uudenlaisia oikeuksia luomalla eli toimijoiden muita mahdollisuuksia laajentamalla.

Järkevä merimetsovaikutusten hallinta perustuu tutkittuun tietoon vaikutuksista ja mahdollisuuksista sekä eettiseen punnintaan vaikutusten kohtuullisuudesta ja kohdentumisesta. Oikean tutkimustiedon valinta merimetsoasioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa ei ole osoittautunut helpoksi. Vaikutuksia tai toimintavaihtoehtoja koskevaa eettistä punnintaa ei juuri ole harjoitettu. Varsinais-Suomessa toimiva merimetsoneuvottelukunta on ottanut askelia tähän suuntaan.

***

Merimetsokonfliktissa käydään kiivasta keskustelua erityisesti merimetson kalasto- ja hyvinvointivaikutuksista.

Luonnonvarakeskus on suunnitellut kalatalousryhmärahoitteista hanketta, jossa näitä asioita selvitettäisiin. Kahdelle vuodelle ajoittuvan hankkeen on määrä alkaa – mikäli rahoitus järjestyy – keväällä 2016 kalasto- ja hyvinvointivaikutusten selvittämisellä. Näiden vaikutusten tunnistaminen, arviointi ja punninta edistävät konfliktin hallintaa.

Merimetson kalastovaikutusten ymmärtämiseksi on tutkittava merimetson ravinnonkäyttöä ja saalisvaikutuksia eri osissa länsirannikkoa. Lisäksi täytyy tutkia ravinnon alueellista ja ajallista vaihtelua sekä kalastuksen saalismuutoksia suhteessa merimetson ravintoon. Tällaista ajantasaista tietoa ravinnosta tarvitaan luotaessa ja arvioitaessa ratkaisumalleja merimetson kielteisten vaikutusten pienentämiseksi.

Merimetson läsnäolon hyvinvointivaikutusten selvittämiseksi täytyy tutkia sitä, miten merimetsot vaikuttavat paikallisten ihmisten ja toimijaryhmien hyvinvointiin, kun esimerkiksi vedenlaatu, maisemat ja kalasaaliit muuttuvat. Merimetsokolonioiden alueille (Suomenlahti, Saaristomeren sisäosat, Pohjois-Satakunnan rannikko ja Merenkurkun alue) kohdennetulla Survey-tutkimuksella voitaisiin hankkia mitattua tietoa suhteellisista hyvinvointivaikutuksista. Tutkimuksessa mitattaisiin merimetson vaikutuksia alueen virkistyskäyttöön ja ihmisen kokemiin luontohyötyihin.

Ehdotetut kalastovaikutuksia ja merimetson hyvinvointivaikutuksia selvittävät tutkimukset loisivat perustaa kohdentaa toimenpiteitä, joilla merimetson haitallisia vaikutuksia saadaan lievennettyä. Jo nyt merimetsovaikutusten ja niiden tuottamien ongelmien yleisilme on selvillä, mutta eri alueiden erityispiirteitä tunnistavien ja laajasti hyväksyttävissä olevien ratkaisumallien ja toimenpiteiden edellytyksiä ei tunneta.

Tarvitaankin alueellinen ja hallinnonvälinen yhteisymmärrys ristiriitojen kohtuullistamisen, lieventämisen ja hallinnan yleisistä ehdoista ja mahdollisuuksista. Tämä loisi perustan merimetsovaikutusten hallinnalle ja sitouttaa konkreettisempaan ongelmanratkaisuun. 

Tutkimushankkeen päätavoitteena on laatia merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma Suomen rannikkoalueelle. Suunnitelman laadinnassa voisi ottaa opiksi susikannan hoitosuunnitelman laadinnasta – sen tarkoituksesta ja toteutuksesta. Tuolloin merimetsovaikutusten hallintasuunnitelmakaan ei voisi olla vain jonkun yksittäisen tahon sormiharjoitus, vaan kekseliäs yhteistoiminnallinen prosessi, jonka kaikkia konkreettisia aikaansaannoksia ei ennakolta tiedetä.

Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelman konkreettiset sisällöt syntyisivät eurooppalaisten ja ylipaikallisten mahdollisuuksien rajoissa yhteistyössä ja alhaalta ylös niin, että keskeisessä roolissa olisivat ne, jotka vaikutusten kanssa elävät ja ovat samalla halukkaita kehittämään ja kokeilemaan kestäviä ratkaisuja. Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma olisi paikallislähtöinen, konkreettinen ja hallintoa, sidosryhmiä ja kansalaisryhmiä sitova.

Kehittäminen ja kokeileminen liittyisivät ennaltaehkäiseviin toimiin (vrt. karkotuskokeet susikonfliktin hallinnassa), häirintään ja esimerkiksi metsästämiseen (vrt. kannanhoidollinen metsästys susikonfliktin hallinnassa), paikallistason suunnittelun ja päätöksenteon kehittämiseen (vrt. reviiritason yhteistyöryhmät susikonfliktin hallinnassa) sekä uudenlaisten kannusteiden luomiseen (vrt. reviiriarvokauppa susikonfliktin hallinnassa) (Anon 2015, Suomen susikannan hoitosuunnitelma, Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö).

***

Monipuolisella yhteistyöllä olisi mahdollista luoda konkreettisia toimenpiteitä ja hankkeita merimetsovaikutusten ja niistä seuraavien konfliktien hallitsemiseksi. Edellytyksenä on, että valtiovalta ja hallinto päivittäisivät omia merimetsoon liittyviä toimintaperiaatteitaan, -sääntöjään ja ohjeistuksiaan ja tukisivat paikallislähtöisiä hankkeita ja kokeiluja. Näin myös oikeuskäytännön muutokselle syntyisi uusia perusteita, ja konfliktin hallinta voisi hiljalleen kääntyä kohti konfliktin ratkaisua.

Juha Hiedanpää, Merimetsotyöryhmän kuuleminen, 28.1.2016, esitys

Arvottaminen ja arvostaminen

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos järjesti seminaarin Arvot ja arvottaminen: arvotiedon tuotanto Lynet-laitoksissa Helsingin toimipaikassa Viikissä 24.5.2012. Tilaisuus toi yhteen neljän valtion sektoritutkimuslaitoksen – Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen, Suomen ympäristökeskuksen, Metsäntutkimuslaitoksen ja RKTLn – arvotutkimusta.

Näkyvimmän roolin otti ympäristötaloustiede, olihan kyse luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymän tilaisuudesta. Ympäristötaloustieteellä on varsin pitkä historia Helsingin yliopistossa. Maankäytön ekonomian oppiaine perustettiin 1970-luvun puolivälissä, jolloin professoriksi nimitettiin Kauko Hahtola. Oppiaineen nimi muutettiin ympäristöekonomiaksi 1990-luvun alussa. Sisällöllinen muutos ns. institutionaalisesta ympäristötaloustieteestä normaaliksi ympäristötaloustieteeksi tapahtui vuonna 2000, kun Markku Ollikainen nimitettiin professoriksi. Näiden kahden koulukunnan ja ajanjakson väliset eroavaisuudet ovat mielenkiintoisia.

Ja nämä erot olivat läsnä myös seminaarissa. Normaalissa ympäristötaloustieteessä yksilöiden valintoja ja arvoja koskeva tutkimus on lähinnä arvostamisen tutkimuksesta. Arvostaminen ei tässä viittaa arvokkuuteen, vaan siihen miten henkilö uskoo valinnan vaikuttavan hyvinvointiinsa. Englannin kielessä tästä käytetään sanaa ”valuing”. Seminaarissa nousi myös esille institutionaalinen arvottamisen tapa. Arvottamisen tehtävänä on ottaa tolkku ongelmallisesta tilanteesta ja luoda edellytyksiä toimintatapojen muuttamiseksi niin että ongelma poistuu. Tästä arvottamisen lajista käytetään englanninkielessä termiä ”valuation”. Suomalainen taloustieteen kieli mukailee kansainvälistä konventiota; puhutaan ympäristöarvostusten mittaamisesta, ei ympäristöarvojen mittaamisesta.

Arvostamisessa kyse on siitä, kuinka paljon henkilö on valmis ”kärsimään” saavuttaakseen tavoitteensa tai päämääränsä. Mikä on koettu hyvinvoinnin muutos tilanteesta toiseen ja kuinka paljon yksilö on halukas maksamaan ympäristöhyödykkeen lisääntymisestä tai kuinka paljon tarvitaan rahaa kompensoimaan (ympäristöhyödykkeen vähenemisestä johtuva) hyvinvoinnin heikkeneminen. Arvostuksen mittaaminen perustuu tasapainon ideaan. Hyvinvoinnin oletetaan pysyvän ennallaan ennen ja jälkeen arvostamisen. Viikissä esiteltiin tapauksia, millaisia maksu- ja osallistumishalukkuuksia toimijoilla on joko kysyjinä ja tarjoajina (maisema-arvokauppa), kuluttajina ja kansalaisina (geenivarojen arvottaminen) tai käyttäjinä (vesistöhankkeet).

Arvottamisen lähtökohtana ei ole tasapaino vaan muutos tavoissa ja valintataipumuksissa – intellektuaalinen, moraalinen tai taloudellinen kasvu. Arvottamisella yksilöt pyrkivät vaikuttamaan siihen, millaiseksi kyseinen arvottaja haluaa tulla tai pelkää tulevansa. Arvottamisessa katse on tulevaisuudessa. Yhteiskunnallisella arvottamisella pyritään muuttamaan toimintatapoja ja -sääntöjä sellaisiksi, että toiminnan tarkoitus täsmentyisi ja toiminta itsessään paremmin palvelisi tuota tarkoitusta. Tästä toisesta arvottamisen näkökulmasta käsiteltiin tiedon merkitystä päätöksenteossa (maatalouden kestävyyden indikaattorit), uudenlaisen maaseutuyrittäjyyden vaikutuksia (Green care -ohjelman arviointi) ja maankäyttökiistojen ratkaisuvaihtoehtoja (Ylä-Lappi).

Nämä arvostamisen ja arvottamisen koulukunnat ovat läsnä myös käytännön susipolitiikassa. Yhtäältä keskustellaan siitä, kuinka paljon asukkaiden tunteman susipelon tulisi painaa politiikan teon vaakakupissa. Toisaalta keskustellaan siitä, miten politiikkaa ja toimintatapoja pitäisi muuttaa ja kehittää, jotta yhteiselo suden kanssa sujuisi paremmin. Ensiksi mainitussa pyrkimyksenä on yhteismitallistaa suden aiheuttamat vahingot, pelot ja mahdollisuudet keskenään vertailukelpoisiksi. Toisessa pyrkimyksenä on sivuuttaa tällainen vertailu ja alkaa tehdä asioita uudella tavalla, jotta ongelmat voitaisiin välttää ja hyvinvointia kasvattaa. Järkevän susipolitiikan laadinta ja toimeenpano edellyttävät molempia, mutta ensiksi arvottamista ja sitten arvostamista.

Arvot ja arvottaminen -seminaari vahvisti tarvetta tilata ja tehdä monipuolista arvo- ja arvottamistutkimusta. Politiikan hyväksyttävyydessä ja järkevyydessä ei kuitenkaan ole kyse vain hyötyjen ja haittojen hinnoittelusta vaan uuden arvon muodostuksesta – moraalisesta ja intellektuaalisesta kasvusta. Institutionaalisella ja normaalilla ympäristötaloustieteellä on toisiaan tukevat paikkansa Lynet-laitosten arvotutkimuksessa.