Nature is good for humans in a multitude of ways, thanks to biodiversity and its ecosystem services. Of course, nature still causes inner and outer suffering, but in general, and in advanced societies, biodiversity is good from the point of view of subjective and objective human well-being and health. There is growing evidence that nature is no longer a sorry constraint and an unknown that blocks the enlightened purposes of humans.
Ontologically speaking, human arrangements are extending deeper into the “wild”. For instance, a multitude of varieties of REDD+ schemes are being put into practice in different locations on Earth and new ways to identify, map, value and incorporate ecosystem services in resource and land use planning are already routine. Perhaps paradoxically, the days are forgotten when complexity and chaos theories complicated and challenged rational and deliberative planning and decision-making about natural assets, so strong is the optimism about the concept of ecosystem services.
But the “wild" does not stay out there beyond the boundaries of convenience. Under close examination, ecosystem services are not just benefits that flow from the environment to humans. Ecosystems and their services are part of human life, i.e. human life is constituted and sustained by the functional consequences of biodiversity. John Dewey was already well aware of this. In Human Nature and Conduct, he writes about habits (1988, 14):
"…habits may be profitably compared to physiological functions, like breathing, digesting. The latter are, to be sure, involuntary, while habits are acquired. But important as is this difference for many purposes it should not conceal the fact that habits are like functions in many respects, and especially in requiring the cooperation of organism and environment. Breathing is an affair of the air as truly as of the lungs; digesting an affair of food as truly as of tissues of stomach."
Dewey’s insight was scientifically validated by Hanski et al. (2012), as they found that a decrease in the diversity and quantity of microbial exposure makes our immune system overreact to harmless targets such as our own tissues and allergens. It is now warranted knowledge that ecosystem services happen inside and outside the human body. Disturbances in the delivery of the functional consequences of ecosystems are not only problematic “out there” but “in here” as well. This is important. An increase in environmental pollutants and increased exposure to both those and non-diverse nature have harmful effects on the human immune system.
Diverse nature is good for humans. But it is a tricky question for a modern human as to where this nature is and how to get in contact with it. It is laborious and consumes time and effort to go to nature: people are connected with each other and technologies, but not with nature. We must recall that our backyards are right there in nature, and with their tongues, fur and feet, our pets bring nature inside our houses. As recent studies show, contact with house pets is good for the humans: not only do they contaminate us with positive emotions and motivation to move but also with micro-biota that reduce the risk of childhood asthma (Fall et al. 2015).
During the past few years, understanding of the functional role of biodiversity in ecological assemblages, immune defence systems and pollutant degradation has grown, experiment by experiment and publication by publication. Concrete policy advice is still thin. But the fact is that new findings about the interrelations between environmental variables and human health, particularly risks of autoimmune and immune-mediated diseases, helps planners and policy makers to see new problems but also new opportunities.
These opportunities are not without their implications. And these implications are the field of research for the pragmatically orientated ecological economics for the decades to come. Let me give in some broad brushstrokes a few implications that are ahead of us.
Habits are environmentally constituted. People just do not have habits: people are their habits. As we all know, habit-breaking is not just a matter of getting the correct information about the health impacts of, say, your consumption patterns or monotonous nature. Yes, of course, dramatic pictures may be highly disturbing, but images very seldom change your beliefs or the ways you act - they may change your attitudes, though.
Habit change takes a modification in your action environment. These modifications do not have to be large, but they need be to concrete - and often physical. Otherwise, the existence of new information or persuasion would do the deed. Living environments need to be modified so that the health effects of biodiversity permeate the human skin and membranes and, equally importantly, habits of feeling, acting and thinking: biodiversity needs to become part of us.
This is a challenge, because societies are organised for precisely the opposite purpose: to keep nature out and provide safe and well-planned access points to nature. But, as I have indicated above, new findings about the interdependence of biodiversity and human health will ultimately change how we plan our land use, design our houses and organise our everyday lives. Grasping these problems and designing solutions are still well beyond current scientific and policy understanding. Transdisciplinary - i.e. revolutionary, creative and experimental - advice for, say, city planning, child day-care and food processing is needed.
The list of emerging themes is much longer. But these examples suffice here. Biodiversity and health is the question of our time. There is no longer any reason to cherish what the late German social scientist Ulrich Beck called “the century error” and “organised irresponsibility”. It is not enough to take human purpose out into the wild and design ever more complex schemes for paying for ecosystem services. The wild needs to be brought inside the human domain (Hiedanpää et al. 2011).
Understanding this as an ontological necessity will help us to focus on the practical implications of changing habits of feeling, acting and thinking. Not only will an enormous sum of money be saved because of the increased well-being and prevention of autoimmune and related diseases in particular, but, more generally, being habituated to live with biodiversity and ecosystem services would put an end to organised irresponsibility and the century error: we must cherish what is part of us. This changes everything.
Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Hot Topic, Winter 2015 (http://www.euroecolecon.org/newsletter/)
References
Dewey, J. 1988. Human Nature and Conduct. The Middle Works, 1899–1924: Vol 14. Carbondale: Southern Illinois University Press.
Fall, T., Lundholm, C., Örtqvist, A.K., Fall, K., Fang; F., Hedhammar, Å., Kämpe, O., Ingelsson, E. & Almqvist; C. 2015. Early exposure to dogs and farm animals and the risk of childhood asthma. JAMA Pediatr 169(11):e153219. doi:10.1001/jamapediatrics.2015.3219.
Hanski I., von Hertzen L., Fyhrquistc N. et al. 2012. Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proc Natl Acad Sci USA 109: 8334–9.
Hiedanpää, J., Kotilainen, J. & Salo, M. 2011. Unfolding the organised irresponsibility: Ecosystem approach and the quest for forest biodiversity in Finland, Peru, and Russia. Forest Policy Econ 13: 159–165.
torstai 14. tammikuuta 2016
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Lisää paikallisuutta susikannan hallintaan
Suomen susikannan päivitetty hoitosuunnitelma on ollut voimassa tammikuun alusta lähtien. Uuden hoitosuunnitelman esittelemistä toimenpiteistä ja hankkeista erityisesti yksi on paistatellut julkisuudessa: suden kannanhoidollinen metsästys on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kokeiluhankkeen ensimmäinen metsästyskausi tuotti valtakunnallisesti 17 suden saaliin, mutta Lounais-Suomessa pyynti jäi valitusten ja niistä seuranneen hallinto-oikeuden asetaman toimeenpanokiellon takia väliin.
Kuluvan vuoden aikana Lounais-Suomen susireviireillä on syntynyt uusia pentuja. Kotieläinvahingoiltakaan ei ole vältytty. Tilanne on siis kutakuinkin entisen kaltainen. Uutta hoitosuunnitelmaa ei voikaan vielä väittää menestykseksi sen paremmin kuin tuomita epäonnistuneeksi. Suunnitelman mukanaan tuomien uusien hankkeiden ja toimenpiteiden käynnistäminen on vielä alkuvaiheessaan, ja niiden tuottamat tulokset hahmottuvat vasta seuraavien vuosien aikana.
Kuluvan vuoden aikana Lounais-Suomen susireviireillä on syntynyt uusia pentuja. Kotieläinvahingoiltakaan ei ole vältytty. Tilanne on siis kutakuinkin entisen kaltainen. Uutta hoitosuunnitelmaa ei voikaan vielä väittää menestykseksi sen paremmin kuin tuomita epäonnistuneeksi. Suunnitelman mukanaan tuomien uusien hankkeiden ja toimenpiteiden käynnistäminen on vielä alkuvaiheessaan, ja niiden tuottamat tulokset hahmottuvat vasta seuraavien vuosien aikana.
Paikallistasolla olisi silti erityisen tärkeää ottaa aktiivisesti osaa hoitosuunnitelman toteuttamiseen juuri nyt. Uusi kannanhoitosuunnitelma nimittäin avaa uuden konkreettisen tavan ottaa osaa susikannan hallintaan, kun yhden tai useamman susireviirin alueelle perustetaan yhteistyöryhmiä, joiden tehtävänä on – ei enempää eikä vähempää, kuin ratkaista se, millaista paikallisvetoinen suden kannanhallinta eri puolilla Suomea tulevaisuudessa on.
Yhteistyöryhmien on aktiivisuudellaan ja ideoinnillaan mahdollista konkreettisesti vaikuttaa suuriin kysymyksiin aina susivahinkojen ehkäisystä kannanhallinnan lisärahoitukseen ja kannanhoidollisen metsästyksen toteutusmalleihin. Kannanhoidon tavat eivät koskaan tule täysin miellyttämään kaikkia osapuolia. Kompromisseja tarvitaan, jotta haittoihin voidaan puuttua samalla, kun suden suojelu turvataan.
Kannanhoitosuunnitelman päivitystyön yhteydessä kävi selväksi, että susireviirien asukkailla on kykyä, halua ja tarvetta toimia. On kiinnostavaa nähdä, miten yllä mainittuihin haasteisiin tartutaan Lounais-Suomessa. Kekseliäisyydelle on nyt tilausta.
Kirjoitus on julkaistu Alasatakunta-lehden juttusarjassa "Susi rajalla", 3.11.2015.
Kirjoitus on julkaistu Alasatakunta-lehden juttusarjassa "Susi rajalla", 3.11.2015.
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
Voiko kaikkia miellyttää?
Maa- ja metsätalousministeriö vahvisti tammikuun 22. päivänä Suomen susikannan uuden hoitosuunnitelman. Tuore kannanhoitosuunnitelma sisältää sekä uusia että jo aiemmin esitettyjä keinoja susikannan hoitoon ja hallintaan. Susikannan kehitys ja jännitteinen yhteiskunnallinen keskustelu viimeisen vuosikymmenen aikana kertovat sen, että uusia keinoja tarvitaan.
Uutta nyt vahvistetussa suunnitelmassa on erityisesti se, että susikantaa hoidetaan vastedes reviiriperustaisesti. Kannanhoidon tärkein yksikkö on siis reviirillään elävä lisääntyvän parin ja niiden pentujen muodostama susilauma. Huomion kohdistaminen reviiritasolle mahdollistaa paikallisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen, kannanhoitoa koskevan keskustelun konkretisoimisen ja kannanhoidollisen metsästyksen aloittamisen Euroopan unionin komission valvovan silmän alla.
Koska susien määrä ja elinympäristöt sekä ihmisasutuksen luonne vaihtelevat maassamme suuresti alueelta toiselle, on selvää, etteivät susiin liittyvät mielipiteet ja toiveet ole kaikkialla samanlaisia. Susikantaa katsotaan silti myös kokonaisuutena kansallisella tasolla.
Voimassa olevaa susikannan hoitosuunnitelmaa tietysti saa ja sitä tuleekin kritisoida. Kritiikki on kehityksen edellytys. Sekä susien tiukkaa suojelua ajavien että niiden läsnäoloon kielteisesti suhtautuvien kriitikoiden tulisi kuitenkin pitää mielessä se tosiasia, että susikysymykseen ei ole tarjolla helppoja kaikenkattavia ratkaisuja. Jos ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisilla ja kaikkia osapuolia yhtä lailla tyydyttävillä ratkaisuilla, olisivat tällaiset keinot varmasti jo käytössä, eikä erillistä hoitosuunnitelmaa silloin edes tarvittaisi.
Hoitosuunnitelman laatimisen keskeinen ongelma onkin se, että kaikkia asianosaisia ei voi miellyttää kaikilta osin yhtä aikaa. Suomella on kansainväliset velvoitteensa ja suomalaiset ovat edustuksellisen demokratian kautta sitoutuneet luonnonsuojeluun myös kansallisessa lainsäädännössään. Tämä kertoo siitä, että susia halutaan suojella. On silti yhtä totta, että susireviireillä elää ihmisiä, jotka näkisivät oman alueensa mieluiten vapaana susista.
Näistä lähtökohdista oli runsas vuosi sitten selvää, että hoitosuunnitelman valmistelussa toimeksiantoon sisältyi eri lailla ajattelevien ja kokevien ihmisten tarpeiden yhteensovittaminen niin hyvin kuin ylipäänsä mahdollista. Toimeksianto ei sen sijaan sisältänyt susipolitiikkaan tai sen suuntaan liittyvää mielipidetiedustelua, jossa mitattaisiin kansan tukea eri hoitovaihtoehdoille ja kirjattaisiin linjauksia yksi yhteen tuloksen kanssa. Kyse ei siis ollut kansanäänestyksen järjestämisestä joko/tai-tyyppisten ratkaisujen tekemiseksi.
Näin ollen hoitosuunnitelman myötä ei siis myöskään toimita enemmistön tai vähemmistön ehdoilla, vaan pyritään kompromisseihin, joihin mahdollisimman moni voisi sitoutua. Hoitosuunnitelmassa linjataan sitä, miten susia suojellaan sekä sitä, miten suden joillekin ihmisille aiheuttamat haitat voidaan minimoida.
Kevään 2014 aikana ihmisillä oli mahdollisuus osallistua hoitosuunnitelmatyöhön suoraan internet-pohjaisen foorumin välityksellä. Pyysimme siellä susiasioista kiinnostuneita kansalaisia ”nostamaan pöydälle” susien ongelmallisia käyttäytymisen muotoja, niiden syitä ja ratkaisumalleja. Foorumi ei siis ollut mielipidetiedustelu, vaan vapaa tila ideoinnille siten, että jokainen ajatus voisi tulla kuulluksi.
Hoitosuunnitelman päivitystyön tueksi laadimme myös kansalaiskyselyn, jonka teknisen vaiheen teetimme Taloustutkimuksella. Kyselyn tuottama aineisto mahdollistaa ihmisten susiin liittyvien mielipiteiden ja kantojen erottelun sen mukaan, asuvatko vastaajat niin sanotuissa susikunnissa vai muualla Suomessa. Susikunniksi katsottiin sellaiset kunnat, joissa susia esiintyy säännöllisesti. Kysely oli laaja, ja esittelimme sen alustavia tuloksia syksyn aikana järjestetyissä työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa.
Sata foorumille kirjoittanutta kansalaista sekä sadat foorumia lukeneet antoivat oman panoksensa. Näin tekivät myös 142 reviirityöpajaan osallistunutta susialueiden asukasta, joista monet varmasti toivat tilaisuuteen myös muilta saamiaan ideoita. Tämän lisäksi ideointiin osallistui lukuisa joukko ihmisiä niin suorin yhteydenotoin kuin erilaisissa järjestetyissä tilaisuuksissakin. Kansalaisilla ja järjestöillä oli tietysti koko ajan myös mahdollisuus olla suoraan yhteydessä hoitosuunnitelmaa valmistelleen ryhmämme jäseniin.
Vuoden aikana kuulimme ja kirjasimme ylös valtavan määrän ajatuksia ja ideoita. Kaikkia yli 300 toimenpide- ja hankeideaa ei voitu resurssisyistä sisällyttää suunnitelmaan, mutta niitäkään ei ole unohdettu.
On silti varmasti mahdollista, että joitakin ongelmia ja ratkaisuja on saattanut jäädä katveeseen. Jotkin hyvät ideat siis odottavat yhä keksimistään tai ovat edelleen vain jonkun asia pohtineen ajatuksissa. Hoitosuunnitelma ei estä uusien ajatusten ja uusien ratkaisujen esiin tuontia. Uusien ratkaisujen etsiminen ja tarjoaminen haastaa hallinnon joustavaan toimeenpanoon.
Maailma ei ole valmis, eikä susikannan hoitosuunnitelma ole toimeenpanossaan kiveen kirjoitettu. Uudet yllätykset ja ideat vaativat susireviirialueen asukkailta, muilta kansalaisilta, järjestöiltä ja hallinnolta luovaa ja rohkeaa otetta.
Uutta nyt vahvistetussa suunnitelmassa on erityisesti se, että susikantaa hoidetaan vastedes reviiriperustaisesti. Kannanhoidon tärkein yksikkö on siis reviirillään elävä lisääntyvän parin ja niiden pentujen muodostama susilauma. Huomion kohdistaminen reviiritasolle mahdollistaa paikallisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen, kannanhoitoa koskevan keskustelun konkretisoimisen ja kannanhoidollisen metsästyksen aloittamisen Euroopan unionin komission valvovan silmän alla.
Koska susien määrä ja elinympäristöt sekä ihmisasutuksen luonne vaihtelevat maassamme suuresti alueelta toiselle, on selvää, etteivät susiin liittyvät mielipiteet ja toiveet ole kaikkialla samanlaisia. Susikantaa katsotaan silti myös kokonaisuutena kansallisella tasolla.
Voimassa olevaa susikannan hoitosuunnitelmaa tietysti saa ja sitä tuleekin kritisoida. Kritiikki on kehityksen edellytys. Sekä susien tiukkaa suojelua ajavien että niiden läsnäoloon kielteisesti suhtautuvien kriitikoiden tulisi kuitenkin pitää mielessä se tosiasia, että susikysymykseen ei ole tarjolla helppoja kaikenkattavia ratkaisuja. Jos ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisilla ja kaikkia osapuolia yhtä lailla tyydyttävillä ratkaisuilla, olisivat tällaiset keinot varmasti jo käytössä, eikä erillistä hoitosuunnitelmaa silloin edes tarvittaisi.
Hoitosuunnitelman laatimisen keskeinen ongelma onkin se, että kaikkia asianosaisia ei voi miellyttää kaikilta osin yhtä aikaa. Suomella on kansainväliset velvoitteensa ja suomalaiset ovat edustuksellisen demokratian kautta sitoutuneet luonnonsuojeluun myös kansallisessa lainsäädännössään. Tämä kertoo siitä, että susia halutaan suojella. On silti yhtä totta, että susireviireillä elää ihmisiä, jotka näkisivät oman alueensa mieluiten vapaana susista.
Näistä lähtökohdista oli runsas vuosi sitten selvää, että hoitosuunnitelman valmistelussa toimeksiantoon sisältyi eri lailla ajattelevien ja kokevien ihmisten tarpeiden yhteensovittaminen niin hyvin kuin ylipäänsä mahdollista. Toimeksianto ei sen sijaan sisältänyt susipolitiikkaan tai sen suuntaan liittyvää mielipidetiedustelua, jossa mitattaisiin kansan tukea eri hoitovaihtoehdoille ja kirjattaisiin linjauksia yksi yhteen tuloksen kanssa. Kyse ei siis ollut kansanäänestyksen järjestämisestä joko/tai-tyyppisten ratkaisujen tekemiseksi.
Näin ollen hoitosuunnitelman myötä ei siis myöskään toimita enemmistön tai vähemmistön ehdoilla, vaan pyritään kompromisseihin, joihin mahdollisimman moni voisi sitoutua. Hoitosuunnitelmassa linjataan sitä, miten susia suojellaan sekä sitä, miten suden joillekin ihmisille aiheuttamat haitat voidaan minimoida.
Kevään 2014 aikana ihmisillä oli mahdollisuus osallistua hoitosuunnitelmatyöhön suoraan internet-pohjaisen foorumin välityksellä. Pyysimme siellä susiasioista kiinnostuneita kansalaisia ”nostamaan pöydälle” susien ongelmallisia käyttäytymisen muotoja, niiden syitä ja ratkaisumalleja. Foorumi ei siis ollut mielipidetiedustelu, vaan vapaa tila ideoinnille siten, että jokainen ajatus voisi tulla kuulluksi.
Hoitosuunnitelman päivitystyön tueksi laadimme myös kansalaiskyselyn, jonka teknisen vaiheen teetimme Taloustutkimuksella. Kyselyn tuottama aineisto mahdollistaa ihmisten susiin liittyvien mielipiteiden ja kantojen erottelun sen mukaan, asuvatko vastaajat niin sanotuissa susikunnissa vai muualla Suomessa. Susikunniksi katsottiin sellaiset kunnat, joissa susia esiintyy säännöllisesti. Kysely oli laaja, ja esittelimme sen alustavia tuloksia syksyn aikana järjestetyissä työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa.
Sata foorumille kirjoittanutta kansalaista sekä sadat foorumia lukeneet antoivat oman panoksensa. Näin tekivät myös 142 reviirityöpajaan osallistunutta susialueiden asukasta, joista monet varmasti toivat tilaisuuteen myös muilta saamiaan ideoita. Tämän lisäksi ideointiin osallistui lukuisa joukko ihmisiä niin suorin yhteydenotoin kuin erilaisissa järjestetyissä tilaisuuksissakin. Kansalaisilla ja järjestöillä oli tietysti koko ajan myös mahdollisuus olla suoraan yhteydessä hoitosuunnitelmaa valmistelleen ryhmämme jäseniin.
Vuoden aikana kuulimme ja kirjasimme ylös valtavan määrän ajatuksia ja ideoita. Kaikkia yli 300 toimenpide- ja hankeideaa ei voitu resurssisyistä sisällyttää suunnitelmaan, mutta niitäkään ei ole unohdettu.
On silti varmasti mahdollista, että joitakin ongelmia ja ratkaisuja on saattanut jäädä katveeseen. Jotkin hyvät ideat siis odottavat yhä keksimistään tai ovat edelleen vain jonkun asia pohtineen ajatuksissa. Hoitosuunnitelma ei estä uusien ajatusten ja uusien ratkaisujen esiin tuontia. Uusien ratkaisujen etsiminen ja tarjoaminen haastaa hallinnon joustavaan toimeenpanoon.
Maailma ei ole valmis, eikä susikannan hoitosuunnitelma ole toimeenpanossaan kiveen kirjoitettu. Uudet yllätykset ja ideat vaativat susireviirialueen asukkailta, muilta kansalaisilta, järjestöiltä ja hallinnolta luovaa ja rohkeaa otetta.
Labels:
Finnish,
Susikannan hoitosuunnitelma
maanantai 9. helmikuuta 2015
Tuotantoeläinten susivahinkojen ennaltaehkäisy
Yhdysvaltalainen suurpetovahinkojen ennaltaehkäisyn tutkija John A. Shivik pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ’The predator paradox. Ending the war with wolves, bears, cougars, and coyotes’, miksi suurpetojen lähellä eläminen on niin vaikeaa ja miten tilannetta voitaisiin konkreettisin keinoin parantaa. Haasteeksi on hänen mukaansa muodostunut pohjoisamerikkalaisen eläinproteiinin tehotuotannon ja elpyvien suurpetokantojen yhteensovittaminen. Toisaalta yleisenä haasteena hän näkee myös sen, miten vastakkaisia ja voimakkaita symbolisia merkityksiä ihmiset suteen lataavat. Näiden tilalle hän peräänkuuluttaa realistisempaa, tietoperustaisempaa, suurpetosuhdetta.
Vahvimmillaan kirja on kuvatessaan tutkimusmenetelmiä ja tuloksia viime vuosikymmenten kenttäkokeista, joissa on testattu eri keinojen tehoa suurpetojen tuotantoeläinvahinkojen torjunnassa. Seuraavassa lyhyt kooste suomalaisittain hieman vieraammista menetelmistä, niiden tehokkuuden testausmenetelmistä ja tuloksista:
Suden läheisyyshälytin- ja karkotin. Testi: Karjalaitumen tai kuolleen villieläimen raadon tuntumaan metsään sijoitetaan laite, joka aktivoituu toimimaan äänin ja strobo-valoin, jos villi susi on laitteen vastaanottaman suden paikannuspantatiedon (RAG) tai sen liiketunnistimen (MAG) mukaan lähellä – aiheuttavatko sudet laitumella vahinkoa tai uskaltavatko ne hyödyntää ravintokohdetta karkottimesta huolimatta? Tulos: Villit sudet lähestyivät toistuvasti karjalaidunta eri suunnista, mutta RAG-karkoitin pelotti ja piti sudet poissa kohdelaitumelta, muttei naapurilaitumilta. MAG-karkoitin vähensi raatojen hyödyntämistä metsissä keskellä susireviirejä 67 % suhteessa vastaaviin suojaamattomiin raatoihin samanlaisissa paikoissa. Vastaava koeasetelma toistettiin susitarhassa, ja MAG-karkoitin vähensi lihankulutuksen neljännekseen suhteessa tilanteeseen, ettei laitetta ollut.
Sähköiskun antava koulutuspanta. Testi: Tarhasudelle laitettiin kaulaan koulutuspanta, jonka kautta sille annettiin aina sähköisku, kun eläin lähestyi lihapalaa < 2 metrin päähän. Tulos: Osa tarhasusista hyödynsi ravintokohdetta, vaikka ne saivat sitä tavoitellessaan sähköiskun. Lihankulutus oli noin puolet siitä, mitä se oli ilman karkoitinta (lisää RAG-, MAG- ja koulutuspantakokeista, ks. 1, 2).
Lippusiima. Testi: Ravintoa on tarjolla lippusiiman rajaamalla alueella – uskaltavatko pedot sitä sieltä noutaa? Tulos: Sopivalle korkeudelle asetettu lanka ja siihen sidotut harmaat tai punaiset liput pelottavat eläimiä eniten, mutta etenkin jos langassa ei kulje sähköä, on teho rajallinen.
Laumanvartijaeläimet. Testi: Vartijaeläimiä pidettiin lampaiden tai vuohien kanssa samalla laitumella – onnistuvatko ne estämään vahinkoja syntymästä? Tulos: Hyvin työskentelevät koirat estävät vahinkoja tehokkaasti paimentaessaan pienehköjä laumoja ja etenkin sutta pienempiä petoja vastaan. Laama ja aasi eivät ole yhtä tehokkaita vahingon estäjiä, mutta kun huomioidaan torjunnan kokonaiskulut, voivat nekin tulla joskus kyseeseen (ks. katsaus laumanvartijakoirista ja vartijaeläinvertailu).
Ravintohoukuttelu: Testi: kojootteja ruokittiin osassa niiden reviiriä – jättävätkö ne samalla osan muusta reviiristään käyttämättä (eli voidaanko näiden reviirin osien vahingot välttää ruokinnalla)? Tulos: Vaikka eläimet viettivät enemmän aikaa tarjotun ravinnon äärellä, ei niiden reviirialue kaventunut (vaikutusta vahinkoihin ei mitattu).
Kemiallinen aita. Testi: paikannuspantaa kantavien kojoottien reviirillä lammaslaitumet ympäröitiin vieraan kojootin virtsalla – voidaanko osia reviiristä eristää petojen käytöstä pois? Tulos: Kojootit kiinnostuivatkin vieraasta tuoksusta eli mahdollisesta tunkeilijasta, ja viettivät 3x enemmän aikaa lähistöllä eli tämä menetelmä olikin pikemminkin hyvin toimiva houkutinkeino eli potentiaalinen vahinkojen välttämiskeino toisaalla.
Petojen sterilointi: Testi: Villejä susia ja kojootteja steriloitiin – mikä vaikutus tällä on eläinten käyttäytymiseen? Tulos: Sterilointi ei näytä ainakaan yleisellä tasolla vaikuttavan eläinten lauma- ja reviirikäyttäytymiseen, mikäli operaatio ylipäätään onnistuu (1). Kojootilla tehdyssä vastaavassa testissä saatiin samansuuntainen tulos (2). ja samalla myös havaittiin, että tällä menetelmällä voidaan pienentää etenkin lammasvahinkoja kannattavasti.
Kirjassa käsitellään myös muita vahinkojenestokeinoja, kuten vahinkoja aiheuttavien petojen poissiirtämistä (karhu), suojakauluksia, aitoja, taktiikoita liittyen tuotantoeläinten laitumilla pitoon, ja yösuojien käyttöön. Menetelmiä esitellään myös liittyen petoja houkuttelevien kuolleiden kotieläinten ruhojen tehokkaaseen käsittelyyn, petojen valikoivaan metsästykseen ja monia muita (kooste esitellyistä menetelmistä; ks. tämä).
Kaiken kaikkiaan Shivikin kirja on vetävästi kirjoitettu ja eläväisin anekdootein höystetty puheenvuoro siitä, miten ongelmia liittyen suurpetoihin voidaan lieventää tiettyihin yksilöihin kohdistetulla metsästyksellä, mutta myös monilla muilla tavoilla. Englanninkielisenä se tuskin kuitenkaan tavoittaa laajalti suomalaisia lukijoita. Kotimaista tiedontarvetta tyydyttää tässä suhteessa varmastikin paremmin vastikään uudistunut julkishallinnon ylläpitämän suurpedot.fi-tietoportaalin, ja ruotsalaisen Viltskadecenterin ruotsinkielinen, monipuolinen, materiaali.
Vahvimmillaan kirja on kuvatessaan tutkimusmenetelmiä ja tuloksia viime vuosikymmenten kenttäkokeista, joissa on testattu eri keinojen tehoa suurpetojen tuotantoeläinvahinkojen torjunnassa. Seuraavassa lyhyt kooste suomalaisittain hieman vieraammista menetelmistä, niiden tehokkuuden testausmenetelmistä ja tuloksista:
Suden läheisyyshälytin- ja karkotin. Testi: Karjalaitumen tai kuolleen villieläimen raadon tuntumaan metsään sijoitetaan laite, joka aktivoituu toimimaan äänin ja strobo-valoin, jos villi susi on laitteen vastaanottaman suden paikannuspantatiedon (RAG) tai sen liiketunnistimen (MAG) mukaan lähellä – aiheuttavatko sudet laitumella vahinkoa tai uskaltavatko ne hyödyntää ravintokohdetta karkottimesta huolimatta? Tulos: Villit sudet lähestyivät toistuvasti karjalaidunta eri suunnista, mutta RAG-karkoitin pelotti ja piti sudet poissa kohdelaitumelta, muttei naapurilaitumilta. MAG-karkoitin vähensi raatojen hyödyntämistä metsissä keskellä susireviirejä 67 % suhteessa vastaaviin suojaamattomiin raatoihin samanlaisissa paikoissa. Vastaava koeasetelma toistettiin susitarhassa, ja MAG-karkoitin vähensi lihankulutuksen neljännekseen suhteessa tilanteeseen, ettei laitetta ollut.
Sähköiskun antava koulutuspanta. Testi: Tarhasudelle laitettiin kaulaan koulutuspanta, jonka kautta sille annettiin aina sähköisku, kun eläin lähestyi lihapalaa < 2 metrin päähän. Tulos: Osa tarhasusista hyödynsi ravintokohdetta, vaikka ne saivat sitä tavoitellessaan sähköiskun. Lihankulutus oli noin puolet siitä, mitä se oli ilman karkoitinta (lisää RAG-, MAG- ja koulutuspantakokeista, ks. 1, 2).
Lippusiima. Testi: Ravintoa on tarjolla lippusiiman rajaamalla alueella – uskaltavatko pedot sitä sieltä noutaa? Tulos: Sopivalle korkeudelle asetettu lanka ja siihen sidotut harmaat tai punaiset liput pelottavat eläimiä eniten, mutta etenkin jos langassa ei kulje sähköä, on teho rajallinen.
Laumanvartijaeläimet. Testi: Vartijaeläimiä pidettiin lampaiden tai vuohien kanssa samalla laitumella – onnistuvatko ne estämään vahinkoja syntymästä? Tulos: Hyvin työskentelevät koirat estävät vahinkoja tehokkaasti paimentaessaan pienehköjä laumoja ja etenkin sutta pienempiä petoja vastaan. Laama ja aasi eivät ole yhtä tehokkaita vahingon estäjiä, mutta kun huomioidaan torjunnan kokonaiskulut, voivat nekin tulla joskus kyseeseen (ks. katsaus laumanvartijakoirista ja vartijaeläinvertailu).
Ravintohoukuttelu: Testi: kojootteja ruokittiin osassa niiden reviiriä – jättävätkö ne samalla osan muusta reviiristään käyttämättä (eli voidaanko näiden reviirin osien vahingot välttää ruokinnalla)? Tulos: Vaikka eläimet viettivät enemmän aikaa tarjotun ravinnon äärellä, ei niiden reviirialue kaventunut (vaikutusta vahinkoihin ei mitattu).
Kemiallinen aita. Testi: paikannuspantaa kantavien kojoottien reviirillä lammaslaitumet ympäröitiin vieraan kojootin virtsalla – voidaanko osia reviiristä eristää petojen käytöstä pois? Tulos: Kojootit kiinnostuivatkin vieraasta tuoksusta eli mahdollisesta tunkeilijasta, ja viettivät 3x enemmän aikaa lähistöllä eli tämä menetelmä olikin pikemminkin hyvin toimiva houkutinkeino eli potentiaalinen vahinkojen välttämiskeino toisaalla.
Petojen sterilointi: Testi: Villejä susia ja kojootteja steriloitiin – mikä vaikutus tällä on eläinten käyttäytymiseen? Tulos: Sterilointi ei näytä ainakaan yleisellä tasolla vaikuttavan eläinten lauma- ja reviirikäyttäytymiseen, mikäli operaatio ylipäätään onnistuu (1). Kojootilla tehdyssä vastaavassa testissä saatiin samansuuntainen tulos (2). ja samalla myös havaittiin, että tällä menetelmällä voidaan pienentää etenkin lammasvahinkoja kannattavasti.
Kirjassa käsitellään myös muita vahinkojenestokeinoja, kuten vahinkoja aiheuttavien petojen poissiirtämistä (karhu), suojakauluksia, aitoja, taktiikoita liittyen tuotantoeläinten laitumilla pitoon, ja yösuojien käyttöön. Menetelmiä esitellään myös liittyen petoja houkuttelevien kuolleiden kotieläinten ruhojen tehokkaaseen käsittelyyn, petojen valikoivaan metsästykseen ja monia muita (kooste esitellyistä menetelmistä; ks. tämä).
Kaiken kaikkiaan Shivikin kirja on vetävästi kirjoitettu ja eläväisin anekdootein höystetty puheenvuoro siitä, miten ongelmia liittyen suurpetoihin voidaan lieventää tiettyihin yksilöihin kohdistetulla metsästyksellä, mutta myös monilla muilla tavoilla. Englanninkielisenä se tuskin kuitenkaan tavoittaa laajalti suomalaisia lukijoita. Kotimaista tiedontarvetta tyydyttää tässä suhteessa varmastikin paremmin vastikään uudistunut julkishallinnon ylläpitämän suurpedot.fi-tietoportaalin, ja ruotsalaisen Viltskadecenterin ruotsinkielinen, monipuolinen, materiaali.
Labels:
Finnish,
Tuotantoeläimet,
Vahingon ennaltaehkäisy
perjantai 21. marraskuuta 2014
Kohti sopua
Susikannan hoitosuunnitelmaa ollaan parhaillaan päivittämässä. Päivitystyön haastetta kuvaavat hyvin esimerkiksi viime aikoina tehdyt kyselytutkimukset. YLE uutisoi tammikuun alussa Pirstoutunut Suomi-kyselystä ja siinä selvinneistä asioista, joista suomalaiset ovat kaikkein erimielisimpiä.
Susi oli erimielisyyttä eniten synnyttävien yhteiskunnallisten kysymysten listassa hyvänä kolmosena, ja sitä koskeva väittämä käsitteli sudenmetsästystä: ”Susia pitäisi voida metsästää nykyistä vapaammin.” Vahvasti samaa mieltä oli vastaajista 18 %, jonkin verran samaa mieltä 23 %, ei samaa eikä eri mieltä 21 %, jonkin verran eri mieltä 18 % ja vahvasti eri mieltä 21 %. Näiden osuuksien pohjalta on laskettavissa erimielisyyden astetta kuvaava konfliktiriski-indeksi. Indeksi saa maksimiarvon 1, kun puolet mielipiteensä ilmaisseista on esitetystä väitteestä vahvasti samaa mieltä ja puolet vastaajista vahvasti eri mieltä – eli kun vastaajajoukko jakautuu tasan kahtia vastausjakauman ääripäihin. Indeksi saa arvon 0, kun kaikki vastaajat vastaavat täysin samalla tavalla eli ovat täysin yksimielisiä käsiteltävästä asiasta. Susikysymyksessä indeksi saa arvon 0.41, kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa koskevassa kysymyksessä vastaava arvo on 0.58 ja ’pakkoruotsi’-kysymyksessä 0.45.
Millaiset susikannan hoitosuunnitelman kirjaukset sitten ennakoisivat vähemmän riitaisaa tulevaisuutta? Viime loppukeväästä kerätty susikyselyaineisto sekä yllä mainittu konfliktiriskiä kuvaava mittatikku antavat vastaamiseen kättä pitempää. Kysely suunniteltiin Suomen riistakeskuksen ja hankkeemme tutkijoiden yhteistyönä. Toimeksiannostamme suomalaisia kattavasti edustavan aineiston keräsi Taloustutkimus.
Kysely käsitti monenlaisia teemoja liittyen susikannanhoidon periaatteisiin ja toimintavaihtoehtoihin, ja sen perusteella on mahdollista tarkastella, millaisia ovat kansalaisyhteiskuntaa yhdistävät ja millaisia sitä erottelevat susikysymykset. Yhdistääkö esimerkiksi suomalaisia tuomitseva suhde laittomaan susien tappamiseen?
Tietyin varauksin vastaus tähän on… kyllä. Suomalaiset tuomitsevat hyvin yksimielisesti sen, että susia tapetaan oman taloudellisen edun vuoksi (indeksi = 0.21) tai jahdin jännityksen takia (indeksi = 0.20). Mielipiteet jakautuvat selvästi enemmän näiden tekojen suhteen, jos taustalla on suden kokeminen inhottavaksi tai kiukkua herättäväksi (indeksi = 0.39). Siinä tapauksessa että laittomuuksiin ryhdytään susista koetun vahinkoriskin pienentämiseksi, on tilanne vielä edellistäkin ristiriitaisempi. Väittämän ”Yhteisöään saa puolustaa tappamalla susia laittomasti” vastauksista laskettu indeksi saa arvon 0.46 eli erimielisyys on Suomessa samaa suuruusluokkaa kuin pakkoruotsikysymyksessä. Laittomuuden perusteilla on siis väliä. Yleinen sympatia on tällä hetkellä voimakkaasti ja melko yhtäläisesti suden uhreiksi katsottujen ihmisten puolella (indeksi = 0.28), ja siksi osa ihmisistä hyväksyy myös susiin kohdistuvia laittomuuksia.
Kenties kiinnostavampi kuin laittomuuden tuki on kuitenkin kysymys siitä, millainen järjestelmä tukisi nykyistä paremmin laillisia toimintamahdollisuuksia. Suomalaiset jakavat kyselyn mukaan melko pitkälti käsityksen siitä, että susialueen asukkaille tulisi antaa enemmän vaikutusmahdollisuuksia susiasioissa kuin muualla asuville (indeksi = 0.31). Tämä indeksin arvo vastaa YLE:n kyselyn paljastamaa suomalaisten erimielisyyttä koskien pakolaiskiintiön kasvattamista. Vielä suurempi yksimielisyys susiasioissa on kuitenkin siitä, että ylimmän päätäntävallan tulisi susiasioissa olla Suomessa eikä EU:lla (indeksi = 0.20).
Vaikutusvaltakysymykset tuntuvat monella palautuvan kysymyksiksi siitä, millä järjestelyillä Suomessa susia metsästetään. Kyselyssämme esitimme tähän liittyen kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli nykyistä järjestelyä liberaalimpi kannanhoidollinen metsästys, jossa metsästäjien ei tarvitse kohdistaa jahtia vain vahinkoa tai uhkaa aiheuttaviin yksilöihin. Toinen vaihtoehto oli nykyisen kaltainen vahinko- ja turvallisuusuhkaa aiheuttavien yksilöiden poistaminen metsästyksellä, ja kolmas poliisin johtama ja valikoitujen metsästäjien toteuttama vahinkoyksilöiden poistaminen. Mikä näistä ratkaisuista on ristiriidattomin lähtökohta hoitosuunnitelman linjauksille? Kyselyn mukaan kaikkiin edellä mainituista liittyy melko merkittäviä ristiriitoja, vähiten kuitenkin kannanhoidollisen metsästyksen sallimiseen (indeksi = 0.35). Kyselymme mukaan selvästi erimielisempiä oltiin suhtautumisessa nykyiseen poikkeuslupajärjestelmään (indeksi = 0.42) tai poliisijohtoisiin sudenpoisto-operaatioihin (indeksi = 0.49).
Kyselyn havainnollistamat laillista ja laitonta metsästystä koskevat ristiriidat muistuttavat siitä, ettei sopuratkaisu voi perustua pelkästään eläinten poistamiseen. Ihmisten sutta koskevaan huoleen tulee voida kannanhoidolla vastata, mutta metsästyksen rinnalle tarvitaan monenlaisia muitakin keinoja.
Susi oli erimielisyyttä eniten synnyttävien yhteiskunnallisten kysymysten listassa hyvänä kolmosena, ja sitä koskeva väittämä käsitteli sudenmetsästystä: ”Susia pitäisi voida metsästää nykyistä vapaammin.” Vahvasti samaa mieltä oli vastaajista 18 %, jonkin verran samaa mieltä 23 %, ei samaa eikä eri mieltä 21 %, jonkin verran eri mieltä 18 % ja vahvasti eri mieltä 21 %. Näiden osuuksien pohjalta on laskettavissa erimielisyyden astetta kuvaava konfliktiriski-indeksi. Indeksi saa maksimiarvon 1, kun puolet mielipiteensä ilmaisseista on esitetystä väitteestä vahvasti samaa mieltä ja puolet vastaajista vahvasti eri mieltä – eli kun vastaajajoukko jakautuu tasan kahtia vastausjakauman ääripäihin. Indeksi saa arvon 0, kun kaikki vastaajat vastaavat täysin samalla tavalla eli ovat täysin yksimielisiä käsiteltävästä asiasta. Susikysymyksessä indeksi saa arvon 0.41, kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa koskevassa kysymyksessä vastaava arvo on 0.58 ja ’pakkoruotsi’-kysymyksessä 0.45.
Millaiset susikannan hoitosuunnitelman kirjaukset sitten ennakoisivat vähemmän riitaisaa tulevaisuutta? Viime loppukeväästä kerätty susikyselyaineisto sekä yllä mainittu konfliktiriskiä kuvaava mittatikku antavat vastaamiseen kättä pitempää. Kysely suunniteltiin Suomen riistakeskuksen ja hankkeemme tutkijoiden yhteistyönä. Toimeksiannostamme suomalaisia kattavasti edustavan aineiston keräsi Taloustutkimus.
Kysely käsitti monenlaisia teemoja liittyen susikannanhoidon periaatteisiin ja toimintavaihtoehtoihin, ja sen perusteella on mahdollista tarkastella, millaisia ovat kansalaisyhteiskuntaa yhdistävät ja millaisia sitä erottelevat susikysymykset. Yhdistääkö esimerkiksi suomalaisia tuomitseva suhde laittomaan susien tappamiseen?
Tietyin varauksin vastaus tähän on… kyllä. Suomalaiset tuomitsevat hyvin yksimielisesti sen, että susia tapetaan oman taloudellisen edun vuoksi (indeksi = 0.21) tai jahdin jännityksen takia (indeksi = 0.20). Mielipiteet jakautuvat selvästi enemmän näiden tekojen suhteen, jos taustalla on suden kokeminen inhottavaksi tai kiukkua herättäväksi (indeksi = 0.39). Siinä tapauksessa että laittomuuksiin ryhdytään susista koetun vahinkoriskin pienentämiseksi, on tilanne vielä edellistäkin ristiriitaisempi. Väittämän ”Yhteisöään saa puolustaa tappamalla susia laittomasti” vastauksista laskettu indeksi saa arvon 0.46 eli erimielisyys on Suomessa samaa suuruusluokkaa kuin pakkoruotsikysymyksessä. Laittomuuden perusteilla on siis väliä. Yleinen sympatia on tällä hetkellä voimakkaasti ja melko yhtäläisesti suden uhreiksi katsottujen ihmisten puolella (indeksi = 0.28), ja siksi osa ihmisistä hyväksyy myös susiin kohdistuvia laittomuuksia.
Kenties kiinnostavampi kuin laittomuuden tuki on kuitenkin kysymys siitä, millainen järjestelmä tukisi nykyistä paremmin laillisia toimintamahdollisuuksia. Suomalaiset jakavat kyselyn mukaan melko pitkälti käsityksen siitä, että susialueen asukkaille tulisi antaa enemmän vaikutusmahdollisuuksia susiasioissa kuin muualla asuville (indeksi = 0.31). Tämä indeksin arvo vastaa YLE:n kyselyn paljastamaa suomalaisten erimielisyyttä koskien pakolaiskiintiön kasvattamista. Vielä suurempi yksimielisyys susiasioissa on kuitenkin siitä, että ylimmän päätäntävallan tulisi susiasioissa olla Suomessa eikä EU:lla (indeksi = 0.20).
Vaikutusvaltakysymykset tuntuvat monella palautuvan kysymyksiksi siitä, millä järjestelyillä Suomessa susia metsästetään. Kyselyssämme esitimme tähän liittyen kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli nykyistä järjestelyä liberaalimpi kannanhoidollinen metsästys, jossa metsästäjien ei tarvitse kohdistaa jahtia vain vahinkoa tai uhkaa aiheuttaviin yksilöihin. Toinen vaihtoehto oli nykyisen kaltainen vahinko- ja turvallisuusuhkaa aiheuttavien yksilöiden poistaminen metsästyksellä, ja kolmas poliisin johtama ja valikoitujen metsästäjien toteuttama vahinkoyksilöiden poistaminen. Mikä näistä ratkaisuista on ristiriidattomin lähtökohta hoitosuunnitelman linjauksille? Kyselyn mukaan kaikkiin edellä mainituista liittyy melko merkittäviä ristiriitoja, vähiten kuitenkin kannanhoidollisen metsästyksen sallimiseen (indeksi = 0.35). Kyselymme mukaan selvästi erimielisempiä oltiin suhtautumisessa nykyiseen poikkeuslupajärjestelmään (indeksi = 0.42) tai poliisijohtoisiin sudenpoisto-operaatioihin (indeksi = 0.49).
Kyselyn havainnollistamat laillista ja laitonta metsästystä koskevat ristiriidat muistuttavat siitä, ettei sopuratkaisu voi perustua pelkästään eläinten poistamiseen. Ihmisten sutta koskevaan huoleen tulee voida kannanhoidolla vastata, mutta metsästyksen rinnalle tarvitaan monenlaisia muitakin keinoja.
Labels:
Finnish,
sudenpyynti,
susikonflikti
tiistai 18. marraskuuta 2014
Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa
Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.
Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.
Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.
Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.
Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.
Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.
Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.
Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.
Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.
Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.
Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.
Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.
Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.
Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.
Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.
Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.
Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.
Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.
Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.
Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.
Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.
Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.
Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.
Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.
Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.
Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.
Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.
Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.
Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.
Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.
Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.
Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.
Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.
Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.
Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.
Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.
Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.
Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.
Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.
Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.
Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.
Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.
Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.
Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.
Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.
Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.
Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.
Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.
Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.
Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.
Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.
Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.
Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.
Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.
Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.
Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.
Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.
Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.
Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.
Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.
Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.
Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.
Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.
Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.
Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.
Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.
Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.
Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.
Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.
Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.
Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.
Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.
Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.
Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.
Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Susikokemusten ja konfliktien maailmaa
Onko susikonflikti sosiaalinen konflikti, jossa erityyppiset tunteet sosiaalisesti ja kulttuurisesti ymmärrettynä ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi susiongelma on kehittynyt? Aaltola (2013: 283) kuvaa "Johdatus eläinfilosofiaan" kirjassaan, miten sudesta on tullut Suomen politisoiduin eläin. Miten näin on päässyt käymään? Onko susiongelma siis sosiaalinen ongelma, jos susiongelma kytkeytyy ja kietoutuu valtaan ja politiikkaan? Entä onko kulttuurisilla tekijöillä merkitystä susitunteisiin?
Sosiaalinen näkökulma on lähestymistapa, jossa yhteiskunnallisia sosiaalisia ongelmia voidaan tarkastella eri näkökulmista esimerkiksi taloudelliselta, poliittiselta, kulttuurishistorialliselta tai jopa moraaliselta kannalta, jolloin tutkimusongelma voi nostaa esiin kokemuksellisia ja psykologisia kysymyksiä. Lähestymistapa on hyödyllinen tarkastellessa ongelmaa, joka osoittautuu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja on kytköksissä yhteiskunnan sosiaalisiin ryhmiin. Yhteiskunnallinen ongelma on ihmisen keskuudessa usein jaettu ongelmavyyhti, jossa korostuu alueellinen eriarvoisuus tai ryhmien välinen eriarvoisuus ja jopa eri asenteet ihmisryhmien välillä. Sosiaalisessa näkökulmassa korostuvat myös erityyppisten asioiden käänteispuolet, koska sosiaaliset ongelmat ovat yhteydessä määritelmiin, jotka riippuvat yhteiskunnallisista voimasuhteista, intresseistä, arvoista ja myös niistä tiedoista, joita meillä on ongelmista (Rajavaara & Walls 1990).
Susikonfliktissa korostuu maaseudun paikallisten yhteisöjen tilallinen turvallisuus, ihmisten hyvinvointi ja arvot, ryhmien/ammatinharjoittajien/ihmisten eriarvoistuminen ja alkuelinkeinojen jatkuvuus sekä perinne. Sosiaalisessa susikonfliktissa korostetaan usein myös eroa kaupungin ja maaseudun sekä eri sosiaalisten ja yhteisöllisten ryhmien välillä. Symbolisesti susi nousee ongelmien keskiöön, vaikka poliittisesti susikonfliktissa saattaa heijastua kaupungin ja eliitin (päätöksentekijöiden) valta-asema, jossa keskushallinnollinen ja muodollinen resurssienhallinta (hallinnon kieli) voi sivuuttaa paikallisyhteisön voimaa ja omaa sanomaa maaseudulla. Vähemmälle huomiolle saattavat jäädä itse suteen villieläimenä liittyvät konkreettiset ongelmat, joita aika ajoin korostetaan paikallisissa ongelmissa. Eri aikakausina yhteiskunnalliset seikat luotaavat sitä millaiseksi paikallinen susiongelma kehittyy ja muotoutuu ajan kuluessa.
Susikonflikti nostaa esille myös elämäntapojen eroja maaseudulla ja kaupungissa, ja vastakkaisia käsityksiä luonnon arvoista ja petoeläinten paikallisesta sijainnista. Susiongelma ja yleinen keskustelu kuumenevat aina siellä, missä susi havaitaan ja tekee harmejaan. Tyypillisin sijainti on syrjäisellä maaseudulla. Susivahinkojen sattuessa huolet ja pelko heräävät ihmisten keskuudessa. Kotieläinten omistajat tähdentävät ei vain työstressin lisääntymistä, mutta myös lampaidensa ja lemmikkieläintensä haavoittuvuutta omilla maillaan. Yleinen keskustelu sivuaa ihmisten hyvinvointia ja turvallisuutta sekä maatalouden kannattavuuteen, jatkuvuuteen ja hallintaan liittyviä ongelmia.
Sosiaalisessa susikonfliktissa paikallisten ihmisten identiteetti rakentuu myös valtaan, joka perustuu ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jonka mukaan eläimet on luotu palvelemaan ihmistä. Susi nähdään siis kilpailijana eikä kanssaeläjänä ihmisen elintilassa. Lähiluonnon tulisi tuottaa ihmisille tunnetasolla rauhaa, tyyneyttä ja stressittömyyttä sekä maaseudun syrjäisyys kaupungeista taas luoda suojaa yhteisöille ulkopuolisilta urbaaneilta tekijöiltä. Maaseudun yhteisön lähtökohdista ajateltuna sosiokulttuuriset seikat, paikalliset luontoarvot ja alueiden syrjäisyys kaupunkikeskuksista ovat tärkeä osa maaseudun ihmisten arvomaailmaa, joka luo suojamuuria ulkoiseen maailmaan (Pain et al 2008). Luontoon kytkeytyvät tunteet perustuvat näin sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin (ks. Ahmed 2004).
Nykyaikana tilanne saattaa muuttua herkästi. Kun susi ilmaantuu luonnosta, lähiluonto esittäytyy villinä, kesyttämättönä ja ei-kontrolloituna, joka herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita ihmisten keskuudessa ja epästabiili lähiympäristö herättää erilaisia tunteita, jolloin luonnon arvottaminen ja tilallisuus muuttuu. Tämänkaltainen tilanne ja sosiaalisen susikonfliktin kautta kuvattuna yhteisön ja ihmisten negatiivisia tunteita voidaan selittää tilan ulkopuolisilla tekijöillä (out-of-place-others). Näinkö kritiikin pääkohteeksi on viime aikoina joutunut Suomen luonnossa esiintyvä ihmistilan ulkopuolelta tullut ja harmia aiheuttava liikkuva susi?
Sosiaalinen näkökulma on lähestymistapa, jossa yhteiskunnallisia sosiaalisia ongelmia voidaan tarkastella eri näkökulmista esimerkiksi taloudelliselta, poliittiselta, kulttuurishistorialliselta tai jopa moraaliselta kannalta, jolloin tutkimusongelma voi nostaa esiin kokemuksellisia ja psykologisia kysymyksiä. Lähestymistapa on hyödyllinen tarkastellessa ongelmaa, joka osoittautuu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja on kytköksissä yhteiskunnan sosiaalisiin ryhmiin. Yhteiskunnallinen ongelma on ihmisen keskuudessa usein jaettu ongelmavyyhti, jossa korostuu alueellinen eriarvoisuus tai ryhmien välinen eriarvoisuus ja jopa eri asenteet ihmisryhmien välillä. Sosiaalisessa näkökulmassa korostuvat myös erityyppisten asioiden käänteispuolet, koska sosiaaliset ongelmat ovat yhteydessä määritelmiin, jotka riippuvat yhteiskunnallisista voimasuhteista, intresseistä, arvoista ja myös niistä tiedoista, joita meillä on ongelmista (Rajavaara & Walls 1990).
Susikonfliktissa korostuu maaseudun paikallisten yhteisöjen tilallinen turvallisuus, ihmisten hyvinvointi ja arvot, ryhmien/ammatinharjoittajien/ihmisten eriarvoistuminen ja alkuelinkeinojen jatkuvuus sekä perinne. Sosiaalisessa susikonfliktissa korostetaan usein myös eroa kaupungin ja maaseudun sekä eri sosiaalisten ja yhteisöllisten ryhmien välillä. Symbolisesti susi nousee ongelmien keskiöön, vaikka poliittisesti susikonfliktissa saattaa heijastua kaupungin ja eliitin (päätöksentekijöiden) valta-asema, jossa keskushallinnollinen ja muodollinen resurssienhallinta (hallinnon kieli) voi sivuuttaa paikallisyhteisön voimaa ja omaa sanomaa maaseudulla. Vähemmälle huomiolle saattavat jäädä itse suteen villieläimenä liittyvät konkreettiset ongelmat, joita aika ajoin korostetaan paikallisissa ongelmissa. Eri aikakausina yhteiskunnalliset seikat luotaavat sitä millaiseksi paikallinen susiongelma kehittyy ja muotoutuu ajan kuluessa.
Susikonflikti nostaa esille myös elämäntapojen eroja maaseudulla ja kaupungissa, ja vastakkaisia käsityksiä luonnon arvoista ja petoeläinten paikallisesta sijainnista. Susiongelma ja yleinen keskustelu kuumenevat aina siellä, missä susi havaitaan ja tekee harmejaan. Tyypillisin sijainti on syrjäisellä maaseudulla. Susivahinkojen sattuessa huolet ja pelko heräävät ihmisten keskuudessa. Kotieläinten omistajat tähdentävät ei vain työstressin lisääntymistä, mutta myös lampaidensa ja lemmikkieläintensä haavoittuvuutta omilla maillaan. Yleinen keskustelu sivuaa ihmisten hyvinvointia ja turvallisuutta sekä maatalouden kannattavuuteen, jatkuvuuteen ja hallintaan liittyviä ongelmia.
Sosiaalisessa susikonfliktissa paikallisten ihmisten identiteetti rakentuu myös valtaan, joka perustuu ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jonka mukaan eläimet on luotu palvelemaan ihmistä. Susi nähdään siis kilpailijana eikä kanssaeläjänä ihmisen elintilassa. Lähiluonnon tulisi tuottaa ihmisille tunnetasolla rauhaa, tyyneyttä ja stressittömyyttä sekä maaseudun syrjäisyys kaupungeista taas luoda suojaa yhteisöille ulkopuolisilta urbaaneilta tekijöiltä. Maaseudun yhteisön lähtökohdista ajateltuna sosiokulttuuriset seikat, paikalliset luontoarvot ja alueiden syrjäisyys kaupunkikeskuksista ovat tärkeä osa maaseudun ihmisten arvomaailmaa, joka luo suojamuuria ulkoiseen maailmaan (Pain et al 2008). Luontoon kytkeytyvät tunteet perustuvat näin sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin (ks. Ahmed 2004).
Nykyaikana tilanne saattaa muuttua herkästi. Kun susi ilmaantuu luonnosta, lähiluonto esittäytyy villinä, kesyttämättönä ja ei-kontrolloituna, joka herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita ihmisten keskuudessa ja epästabiili lähiympäristö herättää erilaisia tunteita, jolloin luonnon arvottaminen ja tilallisuus muuttuu. Tämänkaltainen tilanne ja sosiaalisen susikonfliktin kautta kuvattuna yhteisön ja ihmisten negatiivisia tunteita voidaan selittää tilan ulkopuolisilla tekijöillä (out-of-place-others). Näinkö kritiikin pääkohteeksi on viime aikoina joutunut Suomen luonnossa esiintyvä ihmistilan ulkopuolelta tullut ja harmia aiheuttava liikkuva susi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)