Oikeus ja kohtuus: järkevyys susipolitiikassa

Pääkirjoituksissaan Maaseudun Tulevaisuus (4.2) ja Suomen Kuvalehti (1.2.) ottivat kantaa oikeuteen ja kohtuuteen susipolitiikassa. Lehtien mukaan oikeutta ei voi olla se, mikä ei kansalaisista tunnu kohtuulliselta. Kirjoituksissa etsittiin oikeutusta ja ymmärrystä ilmitulleille susien salakaadoille. Politiikkatieteissä oikeudesta ja kohtuudesta puhuttaessa viitataan yleensä järkevyyteen.

John Rawlsin (1996, Political Liberalism) mukaan järkevyys (engl. reasonable) eroaa rationaalisesta toiminnasta siinä, että tavoitteita asetettaessa ja keinoa punnittaessa huomiota ei kiinnitetä vain keinojen tehokkuuteen vaan toiminnassa lukuun otetaan myös yhteistyön laatu ja tehtävien päätösten myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia koskevat moraaliset näkökohdat. Juuri tähän susipolitiikan kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota. Riistahallinnon koetaan toteuttavan ylikansallisia tavoitteita, muttei riittävällä tavalla perustelevan politiikan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisille.

Yhdysvaltalaisen taloustieteilijä John R. Commonsin (1990, Institutional Economics) mukaan järkevyys on sitä, että pulmallisessa tilanteessa etsitään yhdessä ratkaisua ja valitaan paras mahdollinen olemassa oleva käytäntö. Hän ei kannustanut haikailemaan idealistisia tai utopistisia päämääriä. Hän kehotti valitsemaan sellaisia käytäntöjä, jotka jotkut edistykselliset ihmiset, ryhmät tai yritykset ovat vastaavissa olosuhteissa hyviksi ja toimiviksi havainneet. Susikeskustelusta välittyy vaikutelma, että parhaan olemassa olevan käytännön valitsemisen hyvettä harjoitetaan vain salakaatoporukoissa. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Varsinais-Suomessa ei koiria ole tiettävästi joutunut suden suuhun metsästystilanteessa. Metsästäjät ovat varovaisia, testaavat keinoja ja jakavat keskenään tietoa kokemuksista ja parhaista käytännöistä, joilla varmistetaan koirien turvallisuus. Eikö kannattaisi ulottaa parhaiden käytäntöjen etsiminen kaikkeen susivahinkoja ennalta ehkäisevään toimintaan? Kaiken huomion kiinnittäminen ”pihasusiin” on tuskin kenenkään näkökulmasta järkevää tai rationaalista.

Järkevyydellä on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin edellyttää moraalista punnintaa. Kyse on välttämisestä ja pidättäytymisestä. Tästä on kirjoittanut ainakin William Connolly (1996, Suffering, Justice and the Politics of Becoming). Tekemisiä ei tuolloin viedä täydellä voimalla loppuun vaan hillitään ja annetaan myöden. Aivan samoin kuin susi pyrkii välttämään ihmistä, myös ihminen voi yrittää välttää kohtaamisia tai ainakin voi pidättäytyä suteen kohdistuvista toimista haitasta ja vahingoista huolimatta. Salametsästys ja tietoisesti harhaanjohtavat tilannearviot ovat voimankäyttöä, jossa välttämistä ja moraalista pidättäytymistä ei suden suhteen harjoiteta.

Susikeskustelu on muutaman vuoden tauon jälkeen leimahtanut Köyliössä. Lauma hävisi edellisen vilkkaan keskustelun yhteydessä, joka käytiin sen jälkeen kun lauma vuonna 2008 tappoi tai muuten aiheutti 65 lampaan kuoleman. Reviiristä tuli asuttu jälleen vuonna 2010. Herää ajatus, onko niin, että epäviralliset kannanhallitsijat ovat tänä talvena pidättäytyneet toimimasta sutta vastaan, koska alueen viralliset toimijoiden, kuntien etunenässä, on annettu yrittää saada puheyhteys riistahallinnon kanssa. Yhteys lopulta avautui helmikuun 15. Tuollin Köyliön Lallintalolla järjestettiin susikeskustelu, johon osallistui lähes 1000 henkilöä. Riistahallinnon odotettiin tarjoavan käytännöllisiä ja konkreettisia apuja susialueella elämiseen. Monen yllätykseksi näin myös kävi. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen kertoi, että aiemmin päivällä oli RKTL:n ja ministeriön kesken päätetty palkata Lounais-Suomeen kenttämestari, joka toimii yhdyshenkilönä riistahallinnon, tutkimuksen ja paikallisten välillä. Kenttämestari hankkii ja välittää tietoa suden tavoista ja tarkastaa yhdessä paikallisten kanssa merkkejä suden läsnäolosta ja vaikutuksista.

Suden läsnäolon vaikutusten moraalinen punninta ja reilu yhteistyö susista koettujen haittojen minimoimiseksi voivat nopeastikin muuttaa ilmapiiriä rauhallisemmaksi ja toimintatapoja pidättyvämmäksi ja aidosti sellaiseksi, että aletaan jalostaa uusia tapoja olla ja elää suden kanssa. Alkusykäyksen ei välttämättä tarvitse olla suuri. Riittää, että puhutaan konkreettisista ongelmista ja luodataan erilaisia ratkaisuja. Sitä kautta ne parhaat olemassa olevat käytännötkin löytyvät ja saavat yleisempää hyväksyntää. Todennäköisesti myös halu suden vainoamiseen laantuu. Opitaan olemaan ihmisiksi.

Susitunteiden maailmaa

Viime päivinä olemme lehdistä saaneet lukea susista taajamien laidoilla. Joillekin nämä tapahtumat ovat olleet uusi esimerkki siitä, miten susipolitiikka on mahdollistanut susien levittäytymisen sinne, minne ne eivät kuulu. Altavastaajan asema ihmisissä synnyttää kiukkua politiikan määrittelijöitä kohtaan. Ärtymystä koetaan myös viranomaisia kohtaan, koska heidän ei koeta tarpeeksi tukevan pyrkimyksiä korjata ongelmia susikantaa rajoittamalla. Turhautumista koetaan siitä, että samat susiongelmat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja/tai että mikään ei muutu.

Sutta myös pelätään. Tunteen taustalla voi olla monenlaisia asioita kuten pelko pedon aiheuttamasta kivusta. Myös läheisten menetystä pelätään. Sutta pelätään, koska susi on suurikokoinen ja sen puruvoima on suuri, ja koska suden saalistustilanne on väkivaltainen. Tunne on paikka-, aika-, ja tilannesidonnaista.  Susipelot liittyvät esimerkiksi talvikuukausiin, pimeisiin aikoihin sekä paikkoihin, jossa suden tiedetään saalistaneen ravintoa tai 1800-luvulla surmanneen lapsia.

Susiin liittyvät tunteet ovat  jaettuja ja sosiaalisia. Esimerkiksi vahingot synnyttävät myötätuntoa omassa lähipiirissä sudesta kärsiviä ihmisiä kohtaan.  Yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu yhteisesti koetun uhkan ja sen torjunnan äärellä. Samalla yhteisö voi voimistaa yksilöllisesti koettuja negatiivisia tunteita; kiukkua, pelkoa, turhautumista. Tämän myötä ihmiset saattavat herkemmin huomioida suden läsnäolon  ja uhkan merkkejä ympäristössään.

Suteen liittyvä tunteiden kirjo on hyvä tiedostaa, sillä samantyyppiset emootiot toisiinsa limittyineinä myötävaikuttavat ryhmittymien syntymistä, yhteistoimintaa sekä verkostoitumista. Tähän antaa oman osansa myös media ja sosiaalinen media, jotka luovat negatiivisia tai positiivisia tunteita medioiden käyttäjissä, kunkin omista lähtökohdista riippuen. Tunnemaailmaan kietoutuu myös kysymys, kenen ehdoilla ja miksi sutta suojellaan? Ja missä määrin riistapolitiikka voi muuttua,  jos politiikan teon välineitä mietittäisiin kohdennetummin tunteiden kannalta? Millaisia voisivat olla tulevaisuuden susipelon hallinnan välineet, ja millä tavalla yhteenkuuluvaisuuden piiriä voitaisiin laajentaa kattamaan nyt kamppailevat ryhmittymät?

Susiristiriidat ja vääryyskokemuksen poistaminen

Susikannan hallinta on jatkuvien ristiriitojen lähde. Kuten ristiriidoissa yleensäkin, myös susiasioissa hallinnan ristiriitojen taustalla on vääryyskokemus. Vääryyskokemus syntyy silloin, kun henkilö kokee oikeutensa tulleen loukatuksi. Susireviirillä moni lammastalouden harjoittaja kokee suden läsnäolon loukkaavan hänen oikeuttaan harjoittaa elinkeinoaan. Monet vanhemmat ovat nostaneet esiin lapsiensa oikeuden turvalliseen koulutiehen tai omaan pihapiiriin. Lainsäädännön mukaan myös sudella on oikeus oloonsa. Vääryyskokemuksissa koetut oikeudet ovat vastakkain.

Kokemus siitä että oikeutta on jonkun toimesta loukattu synnyttää negatiivisia sosiaalisia tunteita – kiukkua, turhautumista ja inhoa. Kiukkua tunkeutujaa ja sen sallijaa kohtaan, turhautumista alati epäonnistuviin ratkaisuyrityksiin, ja inhoa tilanteesta hyötyviä muita toimijoita kohtaan. Vääryyskokemuksien ja tilanteeseen liittyvien oikeuksien tunnistaminen ja käsittely ovat ristiriitojen hallinnan ydintä. Olennaista olisi löytää uskottava ja hyväksyttävä perustelu sille, miksi yhden oikeus painaa jossakin tilanteessa enemmän kuin toisen. Silloin kun osapuolet ovat oikeuteensa oikeutettuja, pitää olla jonkinlainen mekanismi, jolla heikommalle jäävälle korvataan tai hyvitetään se, että hänen oikeutensa kääntyikin velvollisuudeksi hyväksyä ja kantaa toisten oikeuksien harjoittamisesta seuraavat kielteiset vaikutukset.

Suomessa suden läsnäolosta koituvan haitan kärsijöille tarjotaan koulukyytejä tai aitamateriaaleja ja maksetaan korvauksia suden tappamista koti- tai tuotantoeläimistä. Koska kiukku ja turhautuminen eivät ota laantuakseen, vaikuttaa siltä, että suden kohdalla vahinkoja tilkitsevät korvaukset eivät ainakaan kaikkien kohdalla kata kokonaan vääryyskokemuksen ja hyvinvointitappioiden todellista sisältöä. Sudesta aiheutuvat ristiriidat ovat tällaisten hallinnollis-taloudellisten hyvinvointilaskelmien tuolla   puolen. Ristiriidat ovat syvemmällä. Ne kumpuavat elämäntapojen ja elämänmuotojen erilaisuudesta ja näiden elämäntapojen pyrkimyksestä pitää itsensä elinvoimaisina.

Siksi susiriidat tuskin loppuvat rahalla, hyvityksillä tai keskustelulla. Susiriitojen ratkaisu edellyttää toimintaa, erityisesti susireviirille ulottuvaa konkreettista yhteistoimintaa. Tämäkään ei kuitenkaan yksi riitä. Suunnan näyttäjäksi tarvitaan yhteisesti hyväksytty yleinen päämäärä. Päämäärä ei voi olla konkreettisen tarkka, koska ristiriitaisessa tilanteessa erilaisia elämäntapoja tukevat arvot, intressit ja uskomukset vain entisestään voimistavat ristiriitoja. Päämäärän on oltava sellainen, jonka kaikki osapuolet voivat hyväksyä ja sen toteuttamiseen sitoutua. Yhdelläkään intressiryhmällä ei tuolloin ole mitään erityistä tai yleistä perustetta olla osallistumatta päämäärän toteuttamiseen.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitys käynnistyy 2013, ja se tarjoaa tällaiselle yleisen päämäärän ohjaamalle prosessille lupaavan lähtökohdan. Samalla kun prosessin kuluessa vääryyskokemukset ja oikeudet nousevat konkreettisesti esiin, avautuu väylä paikallisille kokeiluille, ratkaisuille ja toimintatavoille. Tämä kuitenkin pitkälti edellyttäisi konkreettisen hoitosuunnitelmatyön ja kannanhoitosuunnitelman toimeenpanon jalkautumista reviiritasolle ja pyrkimystä sovittaa yhteen suden ja ihmisten elämäntavat, oikeudet ja velvollisuudet käytännöllisin ratkaisuin.

Susiasioiden jatkuva reviirikohtainen hallinta edellyttää tietoa, koordinaatiota, tukea ja yhteistyöhön liittyviä päätöksiä. Mutta mikä olisi se yhteenliittymä, joka ottaisi kontolleen kannanhoitosuunnitelman toimeenpanossa reviirikohtaisen yhteistyön käytännön koordinoinnin, vääryyskokemusten tunnistamisen ja vähentämisen sekä mahdollisten uusien mahdollisuuksien ja hyötyvirtojen tarkastelun ja valjastamisen. Alueellinen riistaneuvosto? Suurpetoneuvottelukunta? Alueellinen riistakeskus? Reviirin riistanhoitoyhdistysten muodostama kokonaisuus? Reviirin metsästysseurat? Vai ihan joku muu?

Susipuhelin

Iltojen pimeneminen, syksyisiin metsiin sijoittuvat moninaiset ihmistoiminnot ja susien uutisoidut vahingot herättävät etenkin viikonloppuisin ihmisiä pohtimaan susien liikkeitä. Syyskuun alussa alkoi Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman susipuhelinpalvelun 4. syksy. Palvelu avattiin vuonna 2004. Toiminnassa se oli seuraavan kerran vuonna 2005. Viime syksynä (2011) soittoja kertyi syyskuun alun ja joulukuun lopun välisenä aikana yli 4000. Myös tänä syksynä palvelu on ollut suosittu, sillä jo tätä kirjoitettaessa soittoja on kertynyt runsaat 2500. 

Palvelusta voi kuka tahansa tiedustella pantasusien liikkeistä niillä reviireillä, joissa yhdellä tai usealla eläimellä on toiminnassa oleva GPS/GSM-paikanninpanta. Laitteet on asetettu määrittämään sijaintinsa pääsääntöisesti 4 tunnin välein ja lähettämään tieto eteenpäin seitsemän paikannuksen paketteina. 

Petopannoitustiedolla palvellaan monia tarpeita. Sitä käytetään esimerkiksi tutkimustarkoituksiin, kuten susilauman seurantaan sekä susien levittäytymis- ja saalistustutkimuksiin. Paikannustiedon avulla riistaviranomaiset voivat yhdistää susivahinkoja tiettyihin yksilöihin ja näin kohdistaa poistotoimenpiteitä tarkoituksenmukaisesti. Susipuhelimen kautta paikannustietoa hyödyntää myös kirjava joukko susien liikkeistä huolestuneita ja kiinnostuneita ihmisiä. Yksi suurimmista tiedonkäyttäjäryhmistä on koiria käyttävät metsästäjät. Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005, s. 43) susipuhelinpalvelu mainitaan yhtenä hallinnon ylläpitämänä keinona suojata koiria etenkin metsästyksen yhteydessä.

Susipuhelimeen tulleiden soittojen kasvava määrä kertoo ainakin siitä, että palvelun tunnettuus on parantunut ja ihmiset ovat tottuneet käyttämään palvelua. Siihen kohdistuneista korkeista odotuksista kielii osaltaan myös kritiikki. Paikannustietoa on kritisoitu liian vanhaksi ja tarkoituksellisen epätarkaksi, osin siksi ettei sillä helpotettaisi laitonta pyyntiä. On totta, ettei tieto ole täysin ajantasaista. Tuoreimmillaan se on neljännestunnin vanhaa, vanhimmillaan 1–2 vuorokautta. Suuret viiveet johtuvat yllä kuvatusta paikannusten paketoinnista tai aamuisin tapahtuvan tiedonsiirron teknisistä ongelmista (esim. GSM-kentän katveista). 

Miten palvelua voidaan kehittää vastaamaan nykyistä paremmin tarpeisiin? Ensimmäinen haaste on tekninen (vrt. poropannat). Paikannuslaitteistot käyttävät virtalähteenä akkuja, jotka kestävät sitä pitempään, miten harvemmin paikannuksia otetaan ja lähetetään eteenpäin. Metsästyskoirien liki reaaliaikaista paikannustietoa lähettävän pannan akkuja voidaan ladata vaikka päivittäin, mutta suden kaulassa roikkuvan akun kohdalla tilanne on toinen. Tämä ongelma poistuu akkujen lataustekniikan kehityksen myötä (aurinkopaneeli, suden liike tms.). 

Toinen haaste liittyy paikannustiedon käytön yleisiin painopisteisiin. Erilaiset tiedontarpeet edellyttävät erilaisia paikannus- ja tiedonvälitysvälejä. Tiheämpi väli kuluttaa laitteen akun loppuun nopeammin, mutta palvelee paremmin esimerkiksi monia eläinten käyttäytymiseen liittyviä tiedontarpeita. Tarkempi tieto on tässä mielessä kalliimpaa − kustannus-hyöty-pohjalta tehty valinta ja myös maksajakysymys. 

Kolmas haaste liittyy kerätyn tiedon monipuoliseen käyttöön. Jos paikannuksia on kertynyt tietystä reviirillään oleilevasta sudesta paljon, voidaan tuoreimpien sijaintitietojen rinnalla palvelussa tuottaa arvioita suden kohtaamistodennäköisyyksistä tietyissä paikoissa. Tätä arviointia hyödynnetään jo nyt ja on pohdittu muun muassa sitä, voidaanko viestintää kehittää edelleen esimerkiksi internet-pohjaisen karttapalvelun kautta. Järjestelmää voidaan tässä ja muissa suhteissa automatisoida varsin pitkälti ja mahdollistaa myös vuorovaikutteisuus – ihmiset voisivat kenties itsekin jakaa havaintojaan ja kommentoida niitä. Palvelun rahoittamistakin voitaisiin miettiä uusilla tavoilla. Voisiko jo nyt melko suosittu palvelu olla esimerkiksi lahjoitus- tai mainosrahoitteinen?

Tuorein esimerkki sijaintitietojen hyödyntämisen ja välittämisen automatisoinnista löytyy  Oregonista, Yhdysvalloissa. Siellä esimerkiksi lampuri tai karjankasvattaja voi rekisteröityä palveluun, josta he saavat paikannusjärjestelmän automaattisesti tuottaman varoitustekstiviestin aina, kun pantasusi lähestyy tietylle etäisyydelle palvelun käyttäjien etukäteen määrittämästään kohdealueesta. Suomessa ja länsinaapureissa on käyty keskustelua ja tehty kokeiluja petojen ja porojen keskinäisten paikannustietojen hyödyntämiseen liittyvien palvelujen kehittämiseksi.   

Susipuhelimesta käyty kansalaiskeskustelu tuo esille palveluun liittyvän kehittämispotentiaalin ja -tarpeet. Jo nykyinen palvelu on osoittanut, että sen välittämä tieto suden liikkeistä on tarpeellista monella tapaa. Vähäisin palvelun anneista ei ole se, että etenkin huolestuneita soittajia palvelun tarjoama tieto näyttää usein huojentavan. Susipuhelin toimii näin samalla eräänlaisena petopuhelimena.

The New Rural World: from Crises to Opportunities

The XIII World Congress of Rural Sociology: “The New Rural World: from Crises to Opportunities” was held in Lisbon (Portugal) between 29 July and 4 August 2012. The general theme of the congress was the crisis threatening rural livelihoods and the agri-food system, and emerging paradigms for change. About a thousand students, scholars and researchers contributed to the conference and its working groups.

One highlight was the plenary lecture given by Prof. Sousa Santos from Coimbra University. He discussed knowledge production and “knowledges of struggles” produced as people contest each other’s knowledge and concept of time, which is commonly and popularly taught to lead towards modernisation and globalisation. In addition, the western conception of time implies that the arrow of time proceeds linearly forward and that the core countries of the world system are at the head of progress. According to Prof. Sousa Santos, the western scholarly approaches rest on western worldviews. He stressed that academia would benefit from the use of the indigenous and non-western instruments and alternative approaches to science. Researchers should engage in new kinds of transdisciplinary project.

De Sousa Santos also emphasised “ecology of knowledges” based on indigenous and personal knowledge. Here, for Santos, ecology means an arena where different practices are exercised and hopefully sustainable interactions take place among different entities (people/animal/societies, etc.). The “ecology of knowledges” would allow the pragmatic discussion of alternative criteria of validity and alternative scholarly avenues to policy advice. A good example of this is the difficulty with developing alternative solutions in the European crisis that is currently emerging in many countries. According to Santos, Europe is becoming underdeveloped, partly because of colonial antagonism. Antagonism is still strong in Europe, and hinders the Europeans from perceiving workable solutions to their problems.

De Sousa Santos also encouraged us to apply “a global form of learning” and incorporate the social movements that are emerging in the Fourth World into policy making. For Santos, many indigenous communities and Thmovements are considered non-existent by western scientists. He called this invisibility the “sociology of absences”. If sociology usually gives different critical perspectives to the structures, agencies and functionings of the world, for Santos, sociology represents issues to be constructed against hegemonic social science and upon epistemological presuppositions. It is through this process, when entities of “sociology of absences” start working, that monocultures will be replaced by alternative ecologies.

Indeed, new developments in visibility are taking shape, for instance in Latin America. For the first time, the new constitution in Bolivia has been translated into the country’s indigenous languages. Indigenous people now have an opportunity to become more involved in local politics and influence how relevant knowledge is produced and signified.

Therefore, one might wonder about the applicability of the concept of the “sociology of absences” in Finnish wolf policy. It seems that some of the local views are going unrecognised in the current wolf discourse. The state regulations designed by the dominant state institutions might have hidden the viewpoints of local people and local “ecology of knowledges” within management practices. Hence, it is actually more demanding because the public is expecting to find alternative managerial solutions for the grey wolf issues in south-western Finland.

 

 

Petotietojärjestelmät ja havaintotiedon julkisuus

Suurpetohavaintojen keräämiseen ja hyödyntämiseen kehitetyn TASSU-järjestelmän käyttöönotosta tulee tänä syksynä kuluneeksi kolme vuotta. Tämä valtionhallinnon piirissä kehitetty internet-pohjainen järjestelmä on tänä aikana suurelta osin korvannut järjestelmän, jossa petoyhdyshenkilöt kirjasivat petohavaintonsa lomakkeille, joita postitettiin aika ajoin RKTL:een. Siellä ne sitten käsityönä tallennettiin sähköiseen muotoon ennen kannanarvioiden tekemistä. Ilmeisiä TASSU:n käytön etuja riistantutkimukselle ja hallinnolle ovat esimerkiksi havainnosta ilmoittamisen nopeus sekä työvoimatarpeen vähentyminen, kun tallentamisen tekevät petoyhdyshenkilöt. Viime vuonna järjestelmään ilmoitetut yli 40 000 suurpetohavaintoa tulivat hajautetun tallentamisen ansiosta nopeasti hyödynnettäväksi. Järjestelmän toiminnassa alkuvuosina esiintyneistä teknisistä ongelmista on suurelta osin selvitty ja uusinta vaihetta kehitystyössä edustaa mobiiliversion valmistelu.

TASSU:n rinnalla sinnittelee paikallisia ja pääosin samat perustoiminnallisuudet sisältäviä järjestelmiä. Jo vuosia ennen riistahallintovetoisen TASSU:n kehittämistä syntyi paikallisten metsästäjien ja IT-alan toimijoiden yhteistyönä kaksi  suurpetohavaintojen tietojärjestelmää.  Kymeessä toimivien riistanhoitoyhdistysten Suurpetohavainnot-järjestelmä aloitti toimintansa 2005−2006. Varsinais-Suomessa pääasiassa Laitilan seudun riistanhoitoyhdistyksen alueelta nykyisin havaintoja keräävä Petonetti perustettiin 2006−2007. Näiden lisäksi on pääasiassa muiden lajiryhmien kuin suurpetojen havaintoja kerääviä järjestelmiä, kuten vuonna 2006 toimintansa aloittanut Hatikka.

Kiintoisa eroavaisuus suurpetoihin keskittyvien tietojärjestelmien välillä on niihin kirjattujen petohavaintojen julkisuus. TASSU-järjestelmään havaintoja kirjaavat petoyhdyshenkilöt voivat riistahallinnon toimijoiden rinnalla tutustua toistensa tekemiin havaintoihin liki koko Suomen alueelta. Kymen Suurpetohavainnot-järjestelmään kirjatut havainnot ovat kaikkien järjestelmää rahoittavien riistanhoitoyhdistysten jäsenten (metsästäjien) tutustuttavissa. Avoimin kaikista kolmesta järjestelmistä on Petonetti  – tuoreet eli viimeisen kuukauden aikana tehdyt havainnot ovat kenen tahansa netinkäyttäjän tutustuttavissa.

Miksi nämä järjestelmät ovat päätyneet niin erilaisiin rajauksiin havaintojen julkisuuden suhteen? Onko esimerkiksi TASSU:ssa havaintolistaus tarkkoine paikka- ja aikatietoineen julkisuuslain tarkoittama salassa pidettävä valtion laitoksen sähköinen asiakirja, joka julkisena voisi vaarantaa uhanalaisen lajin suojelun. Ja toisinpäin: eikö havaintolistaus siis ole saman lain tarkoittama tilasto tai käyttötarkoitukseensa (poikkeuslupapäätöksiin liittyvä) valmis selvitys, siis julkinen?

Niin tai näin, jotkut petoalueilla asuvat toimijat eivät tarkastele havaintojen julkisuutta niinkään petojen vaan ihmisten suojelukysymyksenä – julkiset petohavainnot auttaisivat heidän mukaansa varautumaan petojen edustamaan riskiin ja havahduttaisivat ihmiset petojen läsnäoloon. TASSU-järjestelmän kattamalla havaintoalueella jotkut toimijat ilmoittavatkin havaintonsa mieluummin medioille kuin yleisöltä suljettuihin tietojärjestelmiin. Toimijoiden joukossa on myös niitä, jotka kiinnittävät huomionsa havaintojen julkisuuteen kiinnostavuus-, elämys- ja häiriökysymyksenä. Voiko käydä niin, että uunituore petohavainto asutuksen tuntumassa kerää paikalle ihmisiä petohavainnon toivossa keskelle viranomaisten pedonkarkotusoperaatiota, tai synnyttää enemmän rauhattomuutta kuin tyynnyttää.

TASSU-järjestelmän tarjoama, vain havainnoijille hallinnon ulkopuolella avoin, kansallinen petotietovaranto toimii hyvänä kannustimena mukanaololle tiedontuotannossa. Havainnot ovat monella tapaa kiinnostavia ja opettavaisia. Paikalliset petohavainnot tarjoavat myös alueen kannan kokoon ja eläinyksilöiden käyttäytymiseen liittyviä perusteita anottaessa riistahallinnolta metsästyslain mukaista poikkeuslupaa. Tulevaisuus näyttää miten kestävällä perustalla nämä tietojärjestelmät ovat, millaiseksi niiden rinnakkaiselo kehittyy ja ketä kerätyllä tiedolla ensisijaisesti palvellaan.

A pathway towards a green economy: resistance, adaptation and democracy

The International Society for Ecological Economics organised the ISEE 2012 Conference on “Ecological Economics and Rio+20: Challenges and Contributions for a Green Economy” in Rio de Janeiro on 16–19 June 2012. The conference preceded the United Nations Conference on Sustainable Development, Rio+20. In both events, the focus was on how to green the global economy and protect biodiversity.

On a Brundtlandian pathway, the UNCSD felt it had succeeded “with the full participation of civil society, renew our commitment to sustainable development and to ensuring the promotion of an economically, socially and environmentally sustainable future for our planet and for present and future generations.” Not everyone shares this optimism. These massive conferences hardly touched on the most important issues: In what ways do the concept and policy purpose of green economy help achieve sustainable futures, what are the more detailed institutional and social steps towards the greening of the economy. Joan Martinez-Alier, one of the former presidents of ISEE, expressed his deep concern over the greening of the logic of economic and financial systems: the real real-life economics is again a few steps further away.

Interestingly, in one of the ISEE panels (which all were surprisingly good), two activists and environmentalists, Sunita Narain and Nnimmo Bassey, offered important thoughts about how to make the greening of economy on-going. The first of the three prerequisites they identified is resistance. Civic society must be courageous enough to actively resist policies and economic agendas that will produce adverse impacts on fairness and sustainability of development. The second prerequisite is adaptation. Civic society must actively start exploring ways to overcome the conditions and vicious consequences of bad governance. Both Narain and Bassey expressed moderate optimism that the globalisation of civic society can allow the new rights to emerge and exert effective pressure on how and for what purposes (rights) national and transnational institutions are designed. The third prerequisite is democracy. As Narain repeatedly emphasised, democracy has primacy. Without democracy, no transitions to sustainability and green economy will ever take place.

These lessons also apply in Finland. The same general advice for greening the economy, protecting biodiversity and sustaining livelihoods applies: more resistance, more adaptations, and more democracy. Civic society in Finland is not known for its habit of resisting governmental and administrative intentions. When it comes to biodiversity protection, however, the situation is different. For instance, the planning and implementation of the Natura 2000 reserve network some 15 years ago and, more recently, the strict protection of the grey wolf, have sparked considerable resistance. The culture of environmental resistance is still rather weak and young in Finland and its purpose has in many cases been against biodiversity rather than for it. Perhaps for this reason, the civic society adaptations and innovations for biodiversity and the green economy have been rather rare. As Bassey reminded us, it takes resistance to become creative. The UNCSD process claimed that it is fuelled by “the full participation of civic society”. Let us hope that this is a promise. The task is to make our thoughts and practices clear concerning how to convert this democratic promise into the substance of green economy, biodiversity protection and sustainable livelihoods. It takes resistance and adaptive creativity to call democracy to the fore.