Riskipakoisuus

Etenkin psykologiassa ja taloustieteissä käytetään käsitettä riskiasenne kuvaamaan ihmisten suhtautumista riskinottoon. Yhtä äärilaitaa edustaa riskihakuinen, toista laitaa riskipakoinen ja näiden väliin asettuu eriasteisesti riskineutraali suhtautumistapa. Viime aikojen julkisesta susikeskustelussa syntyy vaikutelma, että monet kansalaisista haluaisivat valtiovallan omaksuvan nykyistä riskipakoisemman asenteen suhteessa suteen.

Riskipakoinen ihminen pyrkii elämään varman päälle eli riskejä vältellen. Jos hänen pitää valita ottaako hän vastaan 5 euroa vastikkeettomasti – siis täysin riskittömästi – tai vaihtoehtoisesti osallistuu kolikonheittoon, jossa oikein arvaamalla voittaa 10 euroa ja väärin arvaamalla 0 euroa, hän jättää arvonnan väliin. Vaikka arvontaan osallistumisen lopputulos on laskennallisena odotusarvona kuvaten tasan sama kuin ilman arvontaa tarjottava rahasumma, painaa mielessä enemmän ajatus arvonnassa häviämisestä kuin voittamisesta. Valintoja määrittää pikemminkin uhka kuin toivo. Hille Koskelan Pelonkierre-kirjan mukaan tämänkaltainen uhka- ja pelkosuuntautuneisuus ei luonnehdi vain yksittäisten ihmisten ajattelua, vaan voi puhua suoranaisesta pelon kulttuurista.

Susikeskustelun kohdalla panoksien nähdään olevan suuria. Kriittisimmissä puheenvuoroissa suden ajatellaan voivan tappaa lapsen tai koiran, jos tämänkaltaista arpapeliä ei estetä. Vaatimukset tilanteen muuttamiseksi kohdistetaan viranomaisiin ja heidän toimintaansa ohjaaviin säännöksiin. Kukaan keskustelijoista ei varmaan kiistä lasten suurta arvoa, mutta eri mieltä ollaan suden arvosta.

Aito erimielisyys näyttää olevan myös susivahingon todennäköisyydestä ja siitä, pitäisikö esimerkiksi oman pihapiirin olla täysin riskitön. Julkisessa keskustelussa on viitattu myös epäsuorasti suden tekemän kohtalokkaan hyökkäyksen todennäköisyyteen. Ne keskustelijat, jotka pitävät susien pääosin pimeän aikaan tekemiä varmoja ja todennettuja pihakäyntejä ihmiselle vaarattomina, pitänevät hyökkäyksen todennäköisyyttäkin pienenä. Samoin ajattelevat ehkä ne, joille susien pihakäyntien näkyvä uutisointi on pikemminkin merkki lisääntyneestä ilmiön julkituonnista kuin pihakäyntien määrän lisääntymisestä tai susien kasvaneesta tottumisesta ihmisiin. Sen sijaan ne keskustelijat, joiden mukaan hyökkäys on mahdollinen, jopa todennäköinen, perustelevat kantaansa susista tehdyillä päivähavainnoilla ja susien uhmakkaaksi tulkitulla käyttäytymisellä.

Viime aikojen keskustelussa ei ole niinkään argumentoitu susiriskiä susien tai susille alttiiden vahinkokohteiden määrän myötä kumuloituvana tai tapahtuneiden vahinkojen lukumäärän myötä mitattavissa olevana suureena. Susiriski ja sen kasvu on sen sijaan liitetty susien väitettyyn käyttäytymismuutokseen. Suden suojelusta huolissaan olevat toimijat ovat ihmetelleet, miten riskittömyyden vaade kohdistetaan voimallisesti juuri suteen eikä muihin vaaratekijöihin, kuten liikenteeseen, koiriin tai vaikkapa ihmisiin, jotka susilta suojautuakseen tarttuvat aseisiin. Miksi nimenomaan suden läsnäolo on sietämättömän riskaabelia?

Riskiasenteita on vaikea muuttaa suuntaan tai toiseen. Ja vaikka kokonaisriskeistä oltaisiin yksimielisiä, voidaan kiistellä siitä, pitäisikö yksittäisiä riskitekijöitä minimoida juuri suden kohdalla ja sallia ihmisten aiheuttamien riskien osalta. Kyse on yhtäältä arvoerimielisyydestä – miten arvostamme tulevaisuutta, jota määrittelee joko suden läsnäolo tai poissaolo osana arjen toimintoja. Tätä kulttuurista asetelmaa on vaikea muuttaa. Suden vaarallisuutta koskeva tiedollinen perusta ei ole yhtä pysyvää. Jo kevään eteneminen voi sitä jossakin määrin muuttaa, kun sudet häviävät näkymättömiin lumen sulaessa ja pesinnän lähestyessä – havainnot ja uutisoinnit vähenevät. Susien riskikäyttäytymistä voidaan myös tutkia ja tuloksista tiedottaa. Molemmat edellä kuvatut seikat voivat ehkäistä yhtä Hille Koskelan kuvaaman pelonhallinnan paradoksin toteutumista: pyrkimykset lisätä kaikin keinoin turvallisuutta johtavatkin voimakkaampiin uhkien tiedostamisen ja turvattomuuden kokemuksiin.

Yksi vai kaksi laumaa

Susikannan koko on yksi susikeskustelun perusteemoista. Keskustelua rytmittää osaltaan RKTL:n alkuvuodesta julkistama kanta-arvio. Tuoreimman lausunnon mukaan susia eli helmikuun 2013 alussa 120–135. Yksi toistuva juonne keskustelussa on, ovatko kaikki Suomen susilaumat mukana laskelmissa. Keskustelu saa käyttövoimansa paikallisista susihavainnoista, joita verrataan kanta-arviossa esitettyihin havaintoihin.

Keskustelussa viitataan usein toimijoiden tietämykseen. Ovatko kaikki laumat kaikkien tiedossa? Myös motiiveja epäillään: Jonkun ajatellaan piilottelevan jotain laumaa muilta ihmisiltä sitä suojellakseen tai sen salaa hävittääkseen. Jonkun toisen taas arvellaan liioittelevan laumojen määrää poikkeuslupien toivossa. Erimielisyyden taustalla voi olla kuitenkin paljon yksinkertaisempiakin selityksiä. Eri toimijoiden tieto tai havainnot susista voivat olla hyvinkin tarkkoja, mutta esimerkiksi eri ajanjaksoilta – tilanne elää etenkin keväisin kun pennut syntyvät ja suurin osa edellisen vuoden pennuista lähtee syntymäreviiriltään. Kanta-arvio koskee tilannetta ennen nuorten susien poismuuttoa.

Erilaiset susilauman määritelmät synnyttävät joskus sekaannuksia. Oppikirjamääritelmän mukaan susilaumaan kuuluu lisääntyvä pari, viimeisimmät pennut sekä mahdollisesti osa edellisen vuoden pennuista. Sukulaisuuden todentaminen muutoin kuin tutkimalla eläimistä otettuja näytteitä ei noin vain onnistu. Sen sijaan kenen tahansa eläimiä tarkoin havainnoivan on mahdollista todeta, liikkuvatko sudet yhdessä – tähänhän kielemme termi ’lauma’ juuri viittaa. Kun tiedetään, että lisääntyvä pari ja pennut jakautuvat aika ajoin erisuuruisiin joukkioihin, voi syntyä sekaannuksia, vaikka kaikki sudet olisivatkin kaikkien keskustelijoiden tiedossa. Tilannetta ei helpota se, että edellisvuoden pentujen tehdessä lähtöä synnyinreviiriltään voi syntyä havaintoja useammista joukkioista, joista osa liikkuu reviirin tuntumassa ja välillä sen ulkopuolellakin.

Sekaannuksia synnyttää myös reviirin määritelmä. Oppikirjamääritelmän mukaan susireviiri on alue, jolla lauma elää ja jota se puolustaa muilta susilta. Kun susihavaintoja tehdään lyhyen ajan sisällä kaukana toisistaan, tuntuu monesta epäuskottavalta, että kyseessä olisivat samat sudet vaan että kyseessä on eri lauma ja eri reviiri. Susilauman reviiri voi olla käsittämättömän suuri, jopa 170 000 hehtaaria. Käsitystä voi vahvistaa se, että susia on havaittu liikkuvan yhdessä eri määrä sekä se, että toimijat harvoin jäljittävät susien liikettä kymmeniä kilometrejä yhdistääkseen toisaalla tehdyt havainnot samoihin eläimiin. Usein tämänkaltainen varmentaminen on mahdotonta lumikelin, tiestön tai muiden jäljittämistä haittaavien tekijöiden takia. Päättelyä ei helpota se, että susien vierailut tiettyihin osiin reviiriä voivat tapahtua harvoin, kuukausienkin päästä toisistaan. Reviirin hahmotusta vaikeuttaa sekin, että vieraita susiyksilöitä voi joskus harhautua tilapäisesti reviirille – rajojen tunnistaminen tai puolustus ei ole aukotonta.

Susien pannoitus on yksi keinoista yrittää saada selvyyttä erimielisyyksiin, jos näin halutaan. Tämän kuten minkä tahansa tiedon tarkkuuden kasvattamisella on kuitenkin hintansa. Vaihtoehtoinen tai täydentävä tiedonhankinnan muoto on esimerkiksi reviirin eri osien petoyhdyshenkilöiden tiivis yhteistyö – tätä toimintatapaa on muun muassa Varsinais-Suomessa harjoitettu jo vuosia.

Niin kauan kun susikannan hoidon ongelmat ja ratkaisut nähdään kysymyksinä susikannan nykyisestä ja toivotusta lukumäärästä, jatkuvat myös paikalliset keskustelut laumojen lukumäärästä.

Oikeus ja kohtuus: järkevyys susipolitiikassa

Pääkirjoituksissaan Maaseudun Tulevaisuus (4.2) ja Suomen Kuvalehti (1.2.) ottivat kantaa oikeuteen ja kohtuuteen susipolitiikassa. Lehtien mukaan oikeutta ei voi olla se, mikä ei kansalaisista tunnu kohtuulliselta. Kirjoituksissa etsittiin oikeutusta ja ymmärrystä ilmitulleille susien salakaadoille. Politiikkatieteissä oikeudesta ja kohtuudesta puhuttaessa viitataan yleensä järkevyyteen.

John Rawlsin (1996, Political Liberalism) mukaan järkevyys (engl. reasonable) eroaa rationaalisesta toiminnasta siinä, että tavoitteita asetettaessa ja keinoa punnittaessa huomiota ei kiinnitetä vain keinojen tehokkuuteen vaan toiminnassa lukuun otetaan myös yhteistyön laatu ja tehtävien päätösten myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia koskevat moraaliset näkökohdat. Juuri tähän susipolitiikan kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota. Riistahallinnon koetaan toteuttavan ylikansallisia tavoitteita, muttei riittävällä tavalla perustelevan politiikan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisille.

Yhdysvaltalaisen taloustieteilijä John R. Commonsin (1990, Institutional Economics) mukaan järkevyys on sitä, että pulmallisessa tilanteessa etsitään yhdessä ratkaisua ja valitaan paras mahdollinen olemassa oleva käytäntö. Hän ei kannustanut haikailemaan idealistisia tai utopistisia päämääriä. Hän kehotti valitsemaan sellaisia käytäntöjä, jotka jotkut edistykselliset ihmiset, ryhmät tai yritykset ovat vastaavissa olosuhteissa hyviksi ja toimiviksi havainneet. Susikeskustelusta välittyy vaikutelma, että parhaan olemassa olevan käytännön valitsemisen hyvettä harjoitetaan vain salakaatoporukoissa. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Varsinais-Suomessa ei koiria ole tiettävästi joutunut suden suuhun metsästystilanteessa. Metsästäjät ovat varovaisia, testaavat keinoja ja jakavat keskenään tietoa kokemuksista ja parhaista käytännöistä, joilla varmistetaan koirien turvallisuus. Eikö kannattaisi ulottaa parhaiden käytäntöjen etsiminen kaikkeen susivahinkoja ennalta ehkäisevään toimintaan? Kaiken huomion kiinnittäminen ”pihasusiin” on tuskin kenenkään näkökulmasta järkevää tai rationaalista.

Järkevyydellä on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin edellyttää moraalista punnintaa. Kyse on välttämisestä ja pidättäytymisestä. Tästä on kirjoittanut ainakin William Connolly (1996, Suffering, Justice and the Politics of Becoming). Tekemisiä ei tuolloin viedä täydellä voimalla loppuun vaan hillitään ja annetaan myöden. Aivan samoin kuin susi pyrkii välttämään ihmistä, myös ihminen voi yrittää välttää kohtaamisia tai ainakin voi pidättäytyä suteen kohdistuvista toimista haitasta ja vahingoista huolimatta. Salametsästys ja tietoisesti harhaanjohtavat tilannearviot ovat voimankäyttöä, jossa välttämistä ja moraalista pidättäytymistä ei suden suhteen harjoiteta.

Susikeskustelu on muutaman vuoden tauon jälkeen leimahtanut Köyliössä. Lauma hävisi edellisen vilkkaan keskustelun yhteydessä, joka käytiin sen jälkeen kun lauma vuonna 2008 tappoi tai muuten aiheutti 65 lampaan kuoleman. Reviiristä tuli asuttu jälleen vuonna 2010. Herää ajatus, onko niin, että epäviralliset kannanhallitsijat ovat tänä talvena pidättäytyneet toimimasta sutta vastaan, koska alueen viralliset toimijoiden, kuntien etunenässä, on annettu yrittää saada puheyhteys riistahallinnon kanssa. Yhteys lopulta avautui helmikuun 15. Tuollin Köyliön Lallintalolla järjestettiin susikeskustelu, johon osallistui lähes 1000 henkilöä. Riistahallinnon odotettiin tarjoavan käytännöllisiä ja konkreettisia apuja susialueella elämiseen. Monen yllätykseksi näin myös kävi. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen kertoi, että aiemmin päivällä oli RKTL:n ja ministeriön kesken päätetty palkata Lounais-Suomeen kenttämestari, joka toimii yhdyshenkilönä riistahallinnon, tutkimuksen ja paikallisten välillä. Kenttämestari hankkii ja välittää tietoa suden tavoista ja tarkastaa yhdessä paikallisten kanssa merkkejä suden läsnäolosta ja vaikutuksista.

Suden läsnäolon vaikutusten moraalinen punninta ja reilu yhteistyö susista koettujen haittojen minimoimiseksi voivat nopeastikin muuttaa ilmapiiriä rauhallisemmaksi ja toimintatapoja pidättyvämmäksi ja aidosti sellaiseksi, että aletaan jalostaa uusia tapoja olla ja elää suden kanssa. Alkusykäyksen ei välttämättä tarvitse olla suuri. Riittää, että puhutaan konkreettisista ongelmista ja luodataan erilaisia ratkaisuja. Sitä kautta ne parhaat olemassa olevat käytännötkin löytyvät ja saavat yleisempää hyväksyntää. Todennäköisesti myös halu suden vainoamiseen laantuu. Opitaan olemaan ihmisiksi.

Susitunteiden maailmaa

Viime päivinä olemme lehdistä saaneet lukea susista taajamien laidoilla. Joillekin nämä tapahtumat ovat olleet uusi esimerkki siitä, miten susipolitiikka on mahdollistanut susien levittäytymisen sinne, minne ne eivät kuulu. Altavastaajan asema ihmisissä synnyttää kiukkua politiikan määrittelijöitä kohtaan. Ärtymystä koetaan myös viranomaisia kohtaan, koska heidän ei koeta tarpeeksi tukevan pyrkimyksiä korjata ongelmia susikantaa rajoittamalla. Turhautumista koetaan siitä, että samat susiongelmat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja/tai että mikään ei muutu.

Sutta myös pelätään. Tunteen taustalla voi olla monenlaisia asioita kuten pelko pedon aiheuttamasta kivusta. Myös läheisten menetystä pelätään. Sutta pelätään, koska susi on suurikokoinen ja sen puruvoima on suuri, ja koska suden saalistustilanne on väkivaltainen. Tunne on paikka-, aika-, ja tilannesidonnaista.  Susipelot liittyvät esimerkiksi talvikuukausiin, pimeisiin aikoihin sekä paikkoihin, jossa suden tiedetään saalistaneen ravintoa tai 1800-luvulla surmanneen lapsia.

Susiin liittyvät tunteet ovat  jaettuja ja sosiaalisia. Esimerkiksi vahingot synnyttävät myötätuntoa omassa lähipiirissä sudesta kärsiviä ihmisiä kohtaan.  Yhteenkuuluvuuden tunne vahvistuu yhteisesti koetun uhkan ja sen torjunnan äärellä. Samalla yhteisö voi voimistaa yksilöllisesti koettuja negatiivisia tunteita; kiukkua, pelkoa, turhautumista. Tämän myötä ihmiset saattavat herkemmin huomioida suden läsnäolon  ja uhkan merkkejä ympäristössään.

Suteen liittyvä tunteiden kirjo on hyvä tiedostaa, sillä samantyyppiset emootiot toisiinsa limittyineinä myötävaikuttavat ryhmittymien syntymistä, yhteistoimintaa sekä verkostoitumista. Tähän antaa oman osansa myös media ja sosiaalinen media, jotka luovat negatiivisia tai positiivisia tunteita medioiden käyttäjissä, kunkin omista lähtökohdista riippuen. Tunnemaailmaan kietoutuu myös kysymys, kenen ehdoilla ja miksi sutta suojellaan? Ja missä määrin riistapolitiikka voi muuttua,  jos politiikan teon välineitä mietittäisiin kohdennetummin tunteiden kannalta? Millaisia voisivat olla tulevaisuuden susipelon hallinnan välineet, ja millä tavalla yhteenkuuluvaisuuden piiriä voitaisiin laajentaa kattamaan nyt kamppailevat ryhmittymät?

Susiristiriidat ja vääryyskokemuksen poistaminen

Susikannan hallinta on jatkuvien ristiriitojen lähde. Kuten ristiriidoissa yleensäkin, myös susiasioissa hallinnan ristiriitojen taustalla on vääryyskokemus. Vääryyskokemus syntyy silloin, kun henkilö kokee oikeutensa tulleen loukatuksi. Susireviirillä moni lammastalouden harjoittaja kokee suden läsnäolon loukkaavan hänen oikeuttaan harjoittaa elinkeinoaan. Monet vanhemmat ovat nostaneet esiin lapsiensa oikeuden turvalliseen koulutiehen tai omaan pihapiiriin. Lainsäädännön mukaan myös sudella on oikeus oloonsa. Vääryyskokemuksissa koetut oikeudet ovat vastakkain.

Kokemus siitä että oikeutta on jonkun toimesta loukattu synnyttää negatiivisia sosiaalisia tunteita – kiukkua, turhautumista ja inhoa. Kiukkua tunkeutujaa ja sen sallijaa kohtaan, turhautumista alati epäonnistuviin ratkaisuyrityksiin, ja inhoa tilanteesta hyötyviä muita toimijoita kohtaan. Vääryyskokemuksien ja tilanteeseen liittyvien oikeuksien tunnistaminen ja käsittely ovat ristiriitojen hallinnan ydintä. Olennaista olisi löytää uskottava ja hyväksyttävä perustelu sille, miksi yhden oikeus painaa jossakin tilanteessa enemmän kuin toisen. Silloin kun osapuolet ovat oikeuteensa oikeutettuja, pitää olla jonkinlainen mekanismi, jolla heikommalle jäävälle korvataan tai hyvitetään se, että hänen oikeutensa kääntyikin velvollisuudeksi hyväksyä ja kantaa toisten oikeuksien harjoittamisesta seuraavat kielteiset vaikutukset.

Suomessa suden läsnäolosta koituvan haitan kärsijöille tarjotaan koulukyytejä tai aitamateriaaleja ja maksetaan korvauksia suden tappamista koti- tai tuotantoeläimistä. Koska kiukku ja turhautuminen eivät ota laantuakseen, vaikuttaa siltä, että suden kohdalla vahinkoja tilkitsevät korvaukset eivät ainakaan kaikkien kohdalla kata kokonaan vääryyskokemuksen ja hyvinvointitappioiden todellista sisältöä. Sudesta aiheutuvat ristiriidat ovat tällaisten hallinnollis-taloudellisten hyvinvointilaskelmien tuolla   puolen. Ristiriidat ovat syvemmällä. Ne kumpuavat elämäntapojen ja elämänmuotojen erilaisuudesta ja näiden elämäntapojen pyrkimyksestä pitää itsensä elinvoimaisina.

Siksi susiriidat tuskin loppuvat rahalla, hyvityksillä tai keskustelulla. Susiriitojen ratkaisu edellyttää toimintaa, erityisesti susireviirille ulottuvaa konkreettista yhteistoimintaa. Tämäkään ei kuitenkaan yksi riitä. Suunnan näyttäjäksi tarvitaan yhteisesti hyväksytty yleinen päämäärä. Päämäärä ei voi olla konkreettisen tarkka, koska ristiriitaisessa tilanteessa erilaisia elämäntapoja tukevat arvot, intressit ja uskomukset vain entisestään voimistavat ristiriitoja. Päämäärän on oltava sellainen, jonka kaikki osapuolet voivat hyväksyä ja sen toteuttamiseen sitoutua. Yhdelläkään intressiryhmällä ei tuolloin ole mitään erityistä tai yleistä perustetta olla osallistumatta päämäärän toteuttamiseen.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitys käynnistyy 2013, ja se tarjoaa tällaiselle yleisen päämäärän ohjaamalle prosessille lupaavan lähtökohdan. Samalla kun prosessin kuluessa vääryyskokemukset ja oikeudet nousevat konkreettisesti esiin, avautuu väylä paikallisille kokeiluille, ratkaisuille ja toimintatavoille. Tämä kuitenkin pitkälti edellyttäisi konkreettisen hoitosuunnitelmatyön ja kannanhoitosuunnitelman toimeenpanon jalkautumista reviiritasolle ja pyrkimystä sovittaa yhteen suden ja ihmisten elämäntavat, oikeudet ja velvollisuudet käytännöllisin ratkaisuin.

Susiasioiden jatkuva reviirikohtainen hallinta edellyttää tietoa, koordinaatiota, tukea ja yhteistyöhön liittyviä päätöksiä. Mutta mikä olisi se yhteenliittymä, joka ottaisi kontolleen kannanhoitosuunnitelman toimeenpanossa reviirikohtaisen yhteistyön käytännön koordinoinnin, vääryyskokemusten tunnistamisen ja vähentämisen sekä mahdollisten uusien mahdollisuuksien ja hyötyvirtojen tarkastelun ja valjastamisen. Alueellinen riistaneuvosto? Suurpetoneuvottelukunta? Alueellinen riistakeskus? Reviirin riistanhoitoyhdistysten muodostama kokonaisuus? Reviirin metsästysseurat? Vai ihan joku muu?

Susipuhelin

Iltojen pimeneminen, syksyisiin metsiin sijoittuvat moninaiset ihmistoiminnot ja susien uutisoidut vahingot herättävät etenkin viikonloppuisin ihmisiä pohtimaan susien liikkeitä. Syyskuun alussa alkoi Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman susipuhelinpalvelun 4. syksy. Palvelu avattiin vuonna 2004. Toiminnassa se oli seuraavan kerran vuonna 2005. Viime syksynä (2011) soittoja kertyi syyskuun alun ja joulukuun lopun välisenä aikana yli 4000. Myös tänä syksynä palvelu on ollut suosittu, sillä jo tätä kirjoitettaessa soittoja on kertynyt runsaat 2500. 

Palvelusta voi kuka tahansa tiedustella pantasusien liikkeistä niillä reviireillä, joissa yhdellä tai usealla eläimellä on toiminnassa oleva GPS/GSM-paikanninpanta. Laitteet on asetettu määrittämään sijaintinsa pääsääntöisesti 4 tunnin välein ja lähettämään tieto eteenpäin seitsemän paikannuksen paketteina. 

Petopannoitustiedolla palvellaan monia tarpeita. Sitä käytetään esimerkiksi tutkimustarkoituksiin, kuten susilauman seurantaan sekä susien levittäytymis- ja saalistustutkimuksiin. Paikannustiedon avulla riistaviranomaiset voivat yhdistää susivahinkoja tiettyihin yksilöihin ja näin kohdistaa poistotoimenpiteitä tarkoituksenmukaisesti. Susipuhelimen kautta paikannustietoa hyödyntää myös kirjava joukko susien liikkeistä huolestuneita ja kiinnostuneita ihmisiä. Yksi suurimmista tiedonkäyttäjäryhmistä on koiria käyttävät metsästäjät. Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005, s. 43) susipuhelinpalvelu mainitaan yhtenä hallinnon ylläpitämänä keinona suojata koiria etenkin metsästyksen yhteydessä.

Susipuhelimeen tulleiden soittojen kasvava määrä kertoo ainakin siitä, että palvelun tunnettuus on parantunut ja ihmiset ovat tottuneet käyttämään palvelua. Siihen kohdistuneista korkeista odotuksista kielii osaltaan myös kritiikki. Paikannustietoa on kritisoitu liian vanhaksi ja tarkoituksellisen epätarkaksi, osin siksi ettei sillä helpotettaisi laitonta pyyntiä. On totta, ettei tieto ole täysin ajantasaista. Tuoreimmillaan se on neljännestunnin vanhaa, vanhimmillaan 1–2 vuorokautta. Suuret viiveet johtuvat yllä kuvatusta paikannusten paketoinnista tai aamuisin tapahtuvan tiedonsiirron teknisistä ongelmista (esim. GSM-kentän katveista). 

Miten palvelua voidaan kehittää vastaamaan nykyistä paremmin tarpeisiin? Ensimmäinen haaste on tekninen (vrt. poropannat). Paikannuslaitteistot käyttävät virtalähteenä akkuja, jotka kestävät sitä pitempään, miten harvemmin paikannuksia otetaan ja lähetetään eteenpäin. Metsästyskoirien liki reaaliaikaista paikannustietoa lähettävän pannan akkuja voidaan ladata vaikka päivittäin, mutta suden kaulassa roikkuvan akun kohdalla tilanne on toinen. Tämä ongelma poistuu akkujen lataustekniikan kehityksen myötä (aurinkopaneeli, suden liike tms.). 

Toinen haaste liittyy paikannustiedon käytön yleisiin painopisteisiin. Erilaiset tiedontarpeet edellyttävät erilaisia paikannus- ja tiedonvälitysvälejä. Tiheämpi väli kuluttaa laitteen akun loppuun nopeammin, mutta palvelee paremmin esimerkiksi monia eläinten käyttäytymiseen liittyviä tiedontarpeita. Tarkempi tieto on tässä mielessä kalliimpaa − kustannus-hyöty-pohjalta tehty valinta ja myös maksajakysymys. 

Kolmas haaste liittyy kerätyn tiedon monipuoliseen käyttöön. Jos paikannuksia on kertynyt tietystä reviirillään oleilevasta sudesta paljon, voidaan tuoreimpien sijaintitietojen rinnalla palvelussa tuottaa arvioita suden kohtaamistodennäköisyyksistä tietyissä paikoissa. Tätä arviointia hyödynnetään jo nyt ja on pohdittu muun muassa sitä, voidaanko viestintää kehittää edelleen esimerkiksi internet-pohjaisen karttapalvelun kautta. Järjestelmää voidaan tässä ja muissa suhteissa automatisoida varsin pitkälti ja mahdollistaa myös vuorovaikutteisuus – ihmiset voisivat kenties itsekin jakaa havaintojaan ja kommentoida niitä. Palvelun rahoittamistakin voitaisiin miettiä uusilla tavoilla. Voisiko jo nyt melko suosittu palvelu olla esimerkiksi lahjoitus- tai mainosrahoitteinen?

Tuorein esimerkki sijaintitietojen hyödyntämisen ja välittämisen automatisoinnista löytyy  Oregonista, Yhdysvalloissa. Siellä esimerkiksi lampuri tai karjankasvattaja voi rekisteröityä palveluun, josta he saavat paikannusjärjestelmän automaattisesti tuottaman varoitustekstiviestin aina, kun pantasusi lähestyy tietylle etäisyydelle palvelun käyttäjien etukäteen määrittämästään kohdealueesta. Suomessa ja länsinaapureissa on käyty keskustelua ja tehty kokeiluja petojen ja porojen keskinäisten paikannustietojen hyödyntämiseen liittyvien palvelujen kehittämiseksi.   

Susipuhelimesta käyty kansalaiskeskustelu tuo esille palveluun liittyvän kehittämispotentiaalin ja -tarpeet. Jo nykyinen palvelu on osoittanut, että sen välittämä tieto suden liikkeistä on tarpeellista monella tapaa. Vähäisin palvelun anneista ei ole se, että etenkin huolestuneita soittajia palvelun tarjoama tieto näyttää usein huojentavan. Susipuhelin toimii näin samalla eräänlaisena petopuhelimena.

The New Rural World: from Crises to Opportunities

The XIII World Congress of Rural Sociology: “The New Rural World: from Crises to Opportunities” was held in Lisbon (Portugal) between 29 July and 4 August 2012. The general theme of the congress was the crisis threatening rural livelihoods and the agri-food system, and emerging paradigms for change. About a thousand students, scholars and researchers contributed to the conference and its working groups.

One highlight was the plenary lecture given by Prof. Sousa Santos from Coimbra University. He discussed knowledge production and “knowledges of struggles” produced as people contest each other’s knowledge and concept of time, which is commonly and popularly taught to lead towards modernisation and globalisation. In addition, the western conception of time implies that the arrow of time proceeds linearly forward and that the core countries of the world system are at the head of progress. According to Prof. Sousa Santos, the western scholarly approaches rest on western worldviews. He stressed that academia would benefit from the use of the indigenous and non-western instruments and alternative approaches to science. Researchers should engage in new kinds of transdisciplinary project.

De Sousa Santos also emphasised “ecology of knowledges” based on indigenous and personal knowledge. Here, for Santos, ecology means an arena where different practices are exercised and hopefully sustainable interactions take place among different entities (people/animal/societies, etc.). The “ecology of knowledges” would allow the pragmatic discussion of alternative criteria of validity and alternative scholarly avenues to policy advice. A good example of this is the difficulty with developing alternative solutions in the European crisis that is currently emerging in many countries. According to Santos, Europe is becoming underdeveloped, partly because of colonial antagonism. Antagonism is still strong in Europe, and hinders the Europeans from perceiving workable solutions to their problems.

De Sousa Santos also encouraged us to apply “a global form of learning” and incorporate the social movements that are emerging in the Fourth World into policy making. For Santos, many indigenous communities and Thmovements are considered non-existent by western scientists. He called this invisibility the “sociology of absences”. If sociology usually gives different critical perspectives to the structures, agencies and functionings of the world, for Santos, sociology represents issues to be constructed against hegemonic social science and upon epistemological presuppositions. It is through this process, when entities of “sociology of absences” start working, that monocultures will be replaced by alternative ecologies.

Indeed, new developments in visibility are taking shape, for instance in Latin America. For the first time, the new constitution in Bolivia has been translated into the country’s indigenous languages. Indigenous people now have an opportunity to become more involved in local politics and influence how relevant knowledge is produced and signified.

Therefore, one might wonder about the applicability of the concept of the “sociology of absences” in Finnish wolf policy. It seems that some of the local views are going unrecognised in the current wolf discourse. The state regulations designed by the dominant state institutions might have hidden the viewpoints of local people and local “ecology of knowledges” within management practices. Hence, it is actually more demanding because the public is expecting to find alternative managerial solutions for the grey wolf issues in south-western Finland.