Metsänomistajat voisivat edistää luonnon monimuotoisuutta nykyistä aktiivisemmin – metsiä ei voi pelastaa pelkällä suojelulla

Nykyiset metsäluonnon suojelukeinot keskittyvät turvaamaan uhatuksi joutunutta mutta vielä säilynyttä eliölajistoa niin luonnonsuojelualueilla kuin talousmetsien sisältämissä tärkeissä luontokohteissakin. Mikäli luonnon monimuotoisuuden taso halutaan nykyistä korkeammaksi, katseiden on kuitenkin kohdistuttava normaalissa talouskäytössä olevien metsien tarjoamiin mahdollisuuksiin paljon tätä laajemmin. Metsien hallinnan ja hoidon innovaatioille on siis entistäkin suurempi tilaus.

Talousmetsät tarjoavat puuntuotannon ohella suuren joukon muitakin liiketoimintamahdollisuuksia. Metsien monikäyttö on myös yleisesti tärkeä luonnonsuojelun perustelu ja mahdollistaja. Tämä siitä huolimatta että juuri metsien talouskäytön nykyinen malli on pitkälti syypää niiden monimuotoisuuden vähenemiseen.

Metsänomistajat ovat usein yksityisiä ihmisiä tai perikuntia, ja juuri heidän metsissään luonnonvarojen hallinta ja aktiiviset metsänhoidon toimenpiteet voisivat lisätä luonnon monimuotoisuutta nykyistä paljon enemmän. Vaikka talousmetsät toki tuottavat jo nyt monenlaisia aineellisia ja aineettomia hyödykkeitä, pidemmällä aikavälillä tämä ei kuitenkaan riitä. 

Vapaaehtoiseen luontoarvojen suojeluun on olemassa keinoja ja kannustimia, ja myös metsän- ja luonnonhoidon ohjeistukset kehittyvät koko ajan siihen suuntaan, että metsien moninaiset arvot voidaan ottaa paremmin huomioon. Kaikkea tätä tutkitaan jatkuvasti, ja kasvava tietomäärä on ainakin teoriassa yhä paremmin päättäjien, hallinnon, yritysten ja yksittäisten kansalaisten saatavilla.

Toistaiseksi metsien moninaisia arvoja hyödynnetään lähinnä kasvavilla matkailu-, hyvinvointi- ja luonnontuotealoilla. Harva jos yksikään yritys kuitenkaan voi investoida suoraan luonnon monimuotoisuuden aktiiviseen lisäämiseen edes omilla maillaan saati sitten muiden omistamilla metsäalueilla. Luonnon ihmisille tuottamat hyödyt eli ekosysteemipalvelut nähdäänkin edelleen annettuina hyötyvirtoina, joiden aktiivinen edistäminen hoitotoimenpiteillä ei tuota suoraan mitattavia ja näin investoinnit perustelevia liiketaloudellisia hyötyjä. Sama koskee luonnon monimuotoisuutta yleisemminkin. 

Millaisilla hallinnan keinoilla ihmiset sitten saataisiin hoitamaan metsiään ei ainoastaan monimuotoisuus huomioiden vaan sitä aktiivisesti lisäten? On keksittävä miksi metsänomistaja haluaisi sijoittaa rahansa tai työpanoksensa tällaiseen.

Alkuperäinen: Kuka.io -- Heitto
Verkossa: https://www.kuka.io/heitto/uszivlxmcgbk

Fish farming and the bioeconomy

Finnish fish farming operates in a controversial business environment. Earlier environmental harms still affect the industries reputation, and the current environmental regulation makes it hard to initiate or scale up production. Yet consumers, following environmentally sound dietary recommendations, would like to have more domestic fish on their plate. The current supply of domestic farmed fish does not meet the demand for it.
 
Recent conceptual innovations may help to reconcile this gap between domestic supply and demand. The circular economy and the bioeconomy are popular concepts that may have significant potential in this regard. In a circular economy, the production of goods, services and value becomes a continuum where waste, side-streams and emerging positive and negative potential (risks) are transformed back into production, i.e. the life-cycles of several materials and processes are embedded. The circular economy utilises its own waste products and feeds itself.
 
In Finland, several recent institutional innovations are encouraging fish farming towards a circular economy model. With the use of Baltic Sea Feed, the environmental load of fish farming is compensated by producing feed from lower value fish harvested from the Baltic. Also, with the Spatial Location Plan, fish farming facilities are located in areas where the environmental condition of the water is most suitable and the technical-economic preconditions are met. These innovations mean that the level of production can increase while the environmental load decreases. The environment, fishers, fish farmers and the domestic fish market benefit.
 
The bioeconomy is a parallel concept to the circular economy. Renewable natural resources are used to produce food, energy, and other products and services. The bioeconomy decouples the dependence of the economy from fossil fuels and other non-renewable resources. This helps to prevent the decrease of biological diversity and promotes economic growth in sync with the principles of sustainable development. In the bioeconomy, natural resources are not wasted either, they are used responsibly and are effectively recycled.
 
However, the circular economy and the bioeconomy do have their differences. The circular economy uses engineering science to measure flows of materials and energy, and seeks to identify technological, social and institutional bottlenecks, as well as barriers and path-dependencies that must be overcome. The bioeconomy on the other hand is a wider concept. If one wants to characterise the bioeconomy with a flow-metaphor, it is a river that flows upstream. The growth of the bioeconomy builds on dissipative structures, i.e. actual and potential arrangements that sustain and develop themselves according to the invested energy and work. The bioeconomy is always an open system, far from equilibrium, which is not necessarily true of the circular economy.

In the bioeconomy, new arrangements are always co-created between different actors. For example, pre-negotiations between a (start-up) fish farmer and environmental permit administrator about the requirements of environmental assessment is a step towards the co-created bioeconomy. Entrepreneurial activities and the permit administration both benefit from such reflexive practices in business governance. Recently developed local co-operation groups are another example where good governance, fish farming activities and the environmental quality control may meet. It is hoped that these groups can co-create long-term solutions to mitigate the effects of aquaculture on the Great Cormorant populations in coastal areas in Finland.
 
Quite obviously, market-based solutions do not necessarily support the bioeconomy. For example, in the fisheries sector, vessel-specific fishing rights provide an opportunity for negotiation between fishing enterprises, but the can also affect small-scale artisanal fishing and harmfully impact fishing culture and social cohesion. However, the use of Baltic Sea Feed in fish farming may have positive synergies and benefit coastal cultures. Perhaps it is best to consider the bioeconomy as a multidimensional material and immaterial growth process, aiming to produce plural economies, protect nature and ensure benefits and costs are equitably shared.

Long-term bioeconomic solutions require upstream, bottom-up activism, that produces innovative structural and functional architectures for individual, social and collective action. As we have witnessed in Finland, the recent developments in fish farming are built on a combination of business, environmental, social and policy entrepreneurial creativity. The government is not an outsider to these developments. It has taken an active role in supporting the testing of novel arrangements in order to find those that work best. The blue bioeconomy and its governance are now poised to co-evolve towards a sustainable future.

 

Originally: ESEE Autumn 2017 newsletter – Hot Topic by Juha Hiedanpää
Published online: http://www.euroecolecon.org/newsletter/

Of co-creation

Institutional design and policy implementation do not always produce the results that were the reason for their initiation and they never produce only the intended results, but a multitude of consequences, some of which are beneficial to the original goal and some of which are not. The tendency is that the situations grow more complex. The grey wolf policy in Finland is one example. Despite the recent bottom-up institution building and policy implementation (Anon, 2015), the negative surprises tend to appear and bring the problematic situation close to square one again: where the conflict is intense and the wolf protection harder. These setbacks are due to many causes and reasons -- sometimes to problematic managerial actions, interest group reactions or a combination thereof.

Sometimes the situations like this are called wicked. I would rather call them a problematic situation. Friedrich von Hayek (1982, 37) has already reminded us that realisations are always surprising and emerging societal structures, order and results are due to human actions, but not all of them are due to human design. The late Ulrich Beck (2016) was of a similar opinion as he emphasised the role and significance of side-effects in institutional adjustment and in the growth of societies. For him, the governmental goals are, in fact, reactions to the side-effects of previous attempts to control side-effects. This is a peculiar feature of institutional evolution.

This realisation-oriented policy making is slowly gaining ground from transcendental institutionalism. According to Sen (2009, 5-6), the political desire to set institutions right transcendentally has two features: “First, it concentrates its attention on what it identifies as perfect justice, rather than on relative comparisons of justices and injustice… Second, in the search for perfection, transcendental institutionalism concentrates primarily on getting institutions right, and it is not directly focused on the actual societies that would ultimately emerge”.

The realization-orientation principle is close to the pragmatic maxim by Charles S. Peirce (CP5.402): “Consider what effects, that might conceivably have practical bearings, we conceive the object of our conception to have. Then, our conception of these effects is the whole of our conception of the object”. Realizations, i.e., effects, do not appear spontaneously, without human intention and design, they appear in complex transactions from within the ecostructure already in place but change due to these very same transactions. Realisations are co-created.

Understood from this view, institutional adjustments and policy designs are what their conceived effects ultimately become - the policies are only as good as their co-created effects. As Sen reminds us, those who focus on realizations and who are engaged in making comparisons from the point of view of real-life consequences are more often interested in identifying and solving practical policy problems leading to these injustices. The realisation-orientation calls for coordinated co-creation of policy designs and implementation.

The idea is not as old as it first seems. In co-construction, people are invited to participate in policy planning, agenda setting and, say, evaluation of ongoing policy processes, but they do not participate in implementation.  In co-production, people take part in data collection, but they do not necessarily participate in any other parts of the knowledge production process, i.e., in defining research problems or in executing analysis and, especially, not in weighting societal policy problems and potential solutions. In co-design, people participate in policy instrument development, but again there are no guarantees that the engagement and collaboration meaningfully extends from the early phase of the policy cycle to any point further. 

These three forms of public involvement may, of course, produce wonderful practical effects but there is one feature that makes them different from the approach of co-creation. The three approaches do not walk the participants all the way to effects; they do not engage people until the intended policy outcomes and emerged side-effects, some of which are mutually valued and some of which may not be.

In his cosmology, Peirce (CP 6.302) introduced three general aspects of change: tychism, synecism and agapism. Tychistic change is spontaneous, being that of absolute chance, of fortuitous variation. A change happens without articulated, planned and preordained purpose. Synecistic change is about continuity, struggle, agreement and mechanical necessity. In our handling, we could say that this is where we find conflict on one hand and partners on the other. The third mode of change is agapism. It is a commitment to the presence and importance of friendship and love. It is evolution by creative love, evolutionary love, or creative symbiosis, as I like to call it.

Creative symbiosis brings new purposes into being, something that synecistic partnership or tychistic interaction do not. Creative symbiosis is a form of change that is essentially teleological and end-directed (Deacon, 2012; Nagel, 2012). It is not spontaneous although ingredients of surprise, spontaneity and emergence are accounted for there and it is not mechanical even though the evolutionary process seems to proceed from one stage to the other. Creative symbiosis re-does and re-negotiates the purpose, working rules and motivation continuously according to perpetually changing environmental interdependencies and functions. The actual enables the possible and the variation in the possible brings in the potential. Stuart Kauffman (2016) calls this sort of co-creation ’the Adjacent Possible’.

The ontological challenge of co-creation is immense. On a more practical level, the approach of co-creation creates and develops participatory means and encourages people to engage in problem definition, action research design, in the execution of the co-creation process and reflective weighing of results and side-effects. Co-creation is not only about policy solutions but also, perhaps more so, about cultural entrepreneurship and value articulation for more critically responsive, fair, and engaging solutions. Co-creation is about realisations, indeed, about taking coordinated co-creative processes all the way to the ends-in-view, to the fulfilled purpose and emerged side-effects.

Co-creation calls for transdisciplinary research and abductive logic of reasoning. Transdisciplinary science is supposed to help policy processes to produce improved practical effects and novel conceptions and theories about the societal and economic processes behind these improved practical effects. The general purpose of transdisciplinary science is to bring about something that is not yet in existence; this is exactly why the transdisciplinary science must often follow the abductive logic of reasoning. Deduction sustains the theoretical core ideals and the assumption of a particular social practice. In a strict sense, deduction does not produce new knowledge: it only may affirm the hypothesis. Induction goes from particulars to generals deriving knowledge from empirical experience based upon a system of handling data. Inductive inference is not, however, necessary inference, as is deduction.

For Peirce (CP 5.189) abduction is a capacity for “the operation of adopting an explanatory hypothesis.” However, abduction is not only about adopting the hypothesis but “it is the only logical operation which introduces a novel idea” (Peirce CP 5.171). As Thomas Alexander (2013, 163) reminded us, abduction is “an imaginative effort of understanding.” Abduction is the logic for co-creation. A commitment to co-creation is simply a quest for critical responsiveness in the face of well-intended but surprising policy realisations (Hiedanpää & Bromley 2016, 236). In such a process, the purpose is to co-create and co-select a reasonable practice. We might also say that this is a pragmatist maxim for democratic creativity (e.g., Gouinlock 1999).

As the perpetuity of wolf problems in Finland have indicated, participatory co-design of policy instruments, co-construction of policies, and co-production of knowledge do not necessarily suffice to untangle a complex problematic situation. The problem may have been that the government, its administration and transdisciplinary wildlife research (our work) have not had the will, skills or resources to walk, critically and adaptively, through the implementation and enforcement of new institutional adjustments and policy designs. As so often happens at the critical, almost securely late stage of implementation, transactions are left to take their own spontaneous course, and the results soon turn to side-effects. However, as is evident, co-creation is easier said than done.

References

Alexander, Thomas (2013) The Human Eros: Eco-Ontology and the Aesthetics of Existence. Oxford: Oxford University Press.

Anon (2015) Management plan for the wolf population in Finland. Helsinki: Ministry of Agriculture and Forestry.

Beck, Ulrich (2016) The Metamorphosis of the World: How Climate Change is Transforming Our Concept of the World. Cambridge: Polity Press.

Deacon, Terrence (2012) Incomplete Nature: How Mind Emerged from Matter. New York: W.W. Norton & Co.

Gouinlock, James (1999) Dewey: Creative Intelligence and Emergent Reality. Rosenthal, S.B., Hausman, C.R. and Anderson, T. (Eds.) Classical American Pragmatism. Chicago: University of Illinois Press.

Hayek von, Friedrich (1982) Law, Legislation and Liberty. London: Routledge. 

Hiedanpää, Juha & Daniel W. Bromley (2016) Environmental Heresies: The Quest for Reasonable. London: Macmillan.

Kauffman, Stuart A. (2016) Humanity in a Creative Universe. Oxford: Oxford University Press.

Nagel, Thomas (2012) Mind & Cosmos: Why the Materialist Neo-Darwinian Conception of Nature is Almost Certainly Wrong. Oxford: Oxford University Press.

Peirce, Charles S. (1934) Collected Papers of Charles S. Peirce, 8 vols., C. Hartshorne and P. Weiss (vols. 1–6) and A. Burks (vols. 7–8). 8 eds., Cambridge, MA: Harvard University Press.

Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.


Originally: ESEE Newsletter Winter 2016 – Hot Topic
Published online:
http://www.euroecolecon.org/wp-content/uploads/2016/12/ESEE-Newsletter-WINTER-2016.html

The ESEE at 20

The European Society for Ecological Economics turns 20 this year. The society was established in 1996 at the Paris conference held at Saint Quentin en Yvelines. During this time, the operating environment of ESEE has changed quite dramatically but has simultaneously remained almost the same – we are still tackling the same challenges of biodiversity loss, climate change and problems with planning for natural resource use just as during the years of our infancy. Today, ESEE is old enough, but not too old, to adjust its corporeal and mental habits in order to be capable of living with the change in actor networks, in areas of collective attention and climate of ideas.

I have watched the whole history of ESEE, first from a distance and then from within, as a member of the board since 2013. My ESEE history begins from the moments of its inception. During the academic year 1996-1997, I visited Lancaster University (UK) and worked there with John O’Neill and Alan Holland. In our fortnightly sessions, we discussed environmental history and valuation – or, to be honest, I told them what puzzled me and they discussed it intensively for an hour. What brilliant educative moments those were. (As a side-note, I am still puzzled by the same questions.) It was at one of the special Lancaster meetings that I met Clive Spash for the first time. I was happy to hear about the birth of ESEE: ecological economics being done a little differently than it was by the mother society ISEE, the International Society for Ecological Economics. A few years later, Clive became the second president of ESEE, after the inaugural presidency of Sylvie Faucheux.

Because Clive has always had a different and, I should say, a somewhat more radical, angle on key matters in ecological economics, for the purposes of this editorial, I decided to ask him how he sees ecological economics in Europe these days. This was his answer:

“Ecological economics is a conflicted movement that struggles between being co-opted by mainstream economics and finding its own identity as a radical alternative to the mainstream. In Europe, the greater emphasis on social and political theory, classical institutional economics, applied ethics, philosophy of science and history of thought have all helped maintain a better understanding of the potential of the field to achieve social ecological transformation. However, that potential remains unfulfilled. There remains a tendency towards adopting simplistic ‘solutions’, seeking magic bullet approaches that lack theoretical rigour, and adopting supposedly pragmatic positions that appeal to the dominant neoliberal political system. The European Union that offered potential for progressive environmental policy 20 years ago has become a highly problematic institution pushing undemocratic back room deals such as TTIP, neoliberalisation of environmental policy, financialisation of Nature and the drive for innovation, technology, competition and growth above all else. Ecological economists in Europe today need to be aware of this and do better at supporting and seeking institutional reform.”

Its intellectually broader, critical (Continental, perhaps) and more radical mode of doing ecological economics was the first characteristic that attracted me to ESEE. The society had, and still has, a character of its own. As the above quote witnesses, critical preparedness is still evident in Clive’s thinking at a time when ESEE, as an epistemic community, is moving towards the mainstream. I am wondering whether there is a need or a necessity to turn back to the more radical playing fields of ESEE.

After the global financial meltdown in 2008, neoliberal thinking in the global governance of developmental and environmental issues has only strengthened, and the crisis did not lead to the regulatory revisions the critics had hoped to see. Hand in hand with the recovery from the economic and financial crisis come many concurrent trends – climate change, digitalisation processes and the concept of ecosystem services to mention three – that have supported and contributed to the way in which environmental governance and policy are exercised on the global and regional levels. From the ESEE’s perspective, the challenge of providing meaningful institutional advice and workable policy alternatives is ridiculously large. There are two general ways to go, I think: provide up-to-date economic pricing information about the changes in ecosystem services and other natural values which societal planning and decision-making apparatuses seem to lean on, or become a more critical and reformative economic science again that identifies, designs, experiments and evaluates the ideological and societal alternatives. These two are not necessarily incompatible, but to make them compatible takes some intellectual effort. I think this calls for the root mission of ESEE.

But how does Clive see the future of ecological economics in Europe?

“The only future for ecological economics is to become a critical social science that has firm theoretical foundations in understanding biophysical reality. Adopting mainstream models, valuation approaches and market mechanisms merely relegates the field to being a second rate version of the mainstream that it has always criticised and opposed. Yet being an apologist for mainstream ideas has become a common approach. The idea, pervasive in the journal, that the field should be a form of environmental studies or some sustainability science, that includes anything and everything that has the words environment or sustainability in them, is also the antithesis of creating a field of knowledge.

In the last 20 years the complex of social, ecological and economic problems have not been addressed and there has been a reversal of policies and deconstruction of institutions aimed at controlling the worst excesses of corporate capitalism and the consumer society. The drive for growth, markets and money is worse today, individualisation is greater, inequity has grown, the loss of biodiversity has not been stopped, greenhouse gases have increased relentlessly, innovative new pollutants and substances are spreading, militarisation and securitisation have spread and resource extraction has become more dirty and with higher social and environmental impacts (e.g. fracking). To date ecological economics has clearly not succeeded in addressing these issues in any substantive way and will only be helpful if it avoids becoming another rhetorical device for apologising about why planetary destruction and social injustice are necessary so humans can progress. Unfortunately there are a lot of apologists for the capital accumulating system and the growth machine who claim to be ecological economists and there are many who divorce their personal practice from the actions necessary to avoid the continuation of social, ecological and economic crises. If the ESEE is to succeed it must address these issues.”

I agree that the institutional and socioecological problems Clive lists above are something the ESEE folks should get their hands dirty with in the next twenty years. I am not much of a predictor, but I think that taking the task seriously would entail, in general, more ESEE members, perhaps as dedicated economists, becoming engaged not only in the social psychology of emotion, cultural studies on institutional inertia and the organisational ethnography of administrative routines but also in more reform-orientated inter- and transdisciplinary action research on environmental policy planning, implementation and reception for the sake of making things better.

As we can read in this newsletter, Tim Foxon points in this direction in his Hot Topic. He asks how to encourage institutional investors to reorient their investment portfolios towards low carbon energy. It takes effort and courage to go against the current; to take actions that one’s peers will not take, with or without monetary reward. Hopefully more researchers are asking what the source (and sink) of this courageousness is, first of themselves and then of those whom they study. Let me give another example. György Pataki discusses the same general matter in his Hot Topic. However, he does not focus on business enterprises but on the acts of governmental representatives as part of the IPBES process (Intergovernmental Platform on Biodiversity and Ecosystem Services). After the policy effort has been taken, biodiversity decline has not halted, and while the meaning and significance of ecosystem services as constituents of socioecological resilience and human wellbeing are becoming clearer due to the IPBES work, governments may grow more hesitant about funding the collective efforts to find and design the conditions of safeguarding the protection of biodiversity and sustainable use of ecosystem services. There is indeed something worth investigating for critical ecological economists in the next 20 years.

ESEE Newsletter Spring 2016 -- Editorial (published online: http://www.euroecolecon.org/wp-content/uploads/2016/03/ESEE-Newsletter-SPRING-2016.html )

Merimetsokysymys – konfliktin hallinnan näkökulma

Merimetsokonfliktin hallinta on merimetsovaikutusten hallintaa.

***

Konfliktilla ja riidalla on eronsa. Konflikti on pitkittynyt jännite tai ristiriita ihmisryhmien välillä. Riita on yksittäinen episodi yksilöiden tai pienryhmien välillä. Riidassa kyseessä ovat neuvoteltavissa olevat intressit, konflikteissa perustavat inhimilliset tarpeet.

Konflikti ja riita syntyvät vääryyskokemuksesta. Vääryyskokemus on kiukkua siitä, että oikeutta koetaan loukatun jonkun toimesta. Konfliktin hallinta on näin ollen kiukun hallintaa. Käytännössä konfliktin hallinta on tapojen, tarpeiden ja intressien yhteensovittamista. Tämä on keskusteleva ja punnitseva prosessi, joka käsittelee normatiivisia, taloudellisia ja teknisiä välttämättömyyksistä ja mahdollisuuksista.

Merimetson voimistuneen läsnäolon vaikutukset tuottavat joillekin ihmisille pitkittynyttä vääryyskokemusta. Jotkut kalastajat, asukkaat, merenkulkijat, vapaa-ajan asukkaat ovat kokeneet oikeuksiaan esimerkiksi elinkeinon harjoittamiseen, maisemaan ja puhtaaseen veteen loukatun merimetson läsnäolon seurauksena.

Merimetsolla on lintudirektiivin (2009/147/EY) oikeuttama oikeus olemassaoloonsa. Linnun tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos sen voidaan osoittaa aiheuttaneen vakavaa haittaa elinkeinolle, terveydelle tai maisemalle. Lainsäädäntö ja erityisesti laintulkinta määräävät merimetson ja ihmisen oikeuksien suhteista. Laintulkinta linjaa, milloin tiukasta suojelusta poikkeamisen perusteet täyttyvät ja milloin eivät.

Vakavan haitan todentaminen on osoittautunut hankalaksi. Konflikti pysyy yllä eikä ole laantunut merimetsokannan vahvistuessa.

Nykyisessä tilanteessa, kun merimetsokanta on vahva, konfliktin keskiössä ovat ennen kaikkea vääryyskokeneet, merimetson suojelusta vastaavat hallintoviranomaiset ja tiukasta suojelusta poikkeamisen laintulkinnan tuottajat sekä tutkimustietoa tuottavat tutkimuslaitokset.

***

Merimetsokonfliktin käsittely ei mitä todennäköisimmin käynnisty suurilla normitalkoilla.

Konfliktin ratkaiseminen on konfliktin lähteiden ja perusteiden kitkemistä. Tuolloin vääryyskokemus häviää eikä oikeuksia enää koeta loukattavan. Merimetsokonfliktin ratkaiseminen edellyttäisi lainsäädännön, laintulkinnan ja viranomaispäätösperusteiden muuttamista. Ahvenanmaalla merimetsokonfliktia ei ole, koska merimetsokannan hallintaa koskevat toimintasäännöt ja käytännöt vastaavat paremmin alueen ihmisten kokemiin tarpeisiin kuin Manner-Suomessa.

Konfliktia hallittaessa konfliktin lähteet ja perusteet pysyvät ennallaan, mutta hallintatoimin ristiriita onnistutaan pitämään siedettävällä, kohtuullisella tai järkevällä tasolla.

Konfliktin hallinnassa on lähdettävä liikkeelle alhaalta ja selvitettävä, millaisia vaikutuksia merimetson läsnäololla on, koska konfliktin synnyttävät nimenomaan nämä koetut vaikutukset – vääryyskokemuksen ja oikeuden polkemisen tunteet. Merimetson aiheuttamia ongelmia voidaan ratkoa tai lieventää kielteisiin vaikutuksiin puuttumalla tai uudenlaisia oikeuksia luomalla eli toimijoiden muita mahdollisuuksia laajentamalla.

Järkevä merimetsovaikutusten hallinta perustuu tutkittuun tietoon vaikutuksista ja mahdollisuuksista sekä eettiseen punnintaan vaikutusten kohtuullisuudesta ja kohdentumisesta. Oikean tutkimustiedon valinta merimetsoasioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa ei ole osoittautunut helpoksi. Vaikutuksia tai toimintavaihtoehtoja koskevaa eettistä punnintaa ei juuri ole harjoitettu. Varsinais-Suomessa toimiva merimetsoneuvottelukunta on ottanut askelia tähän suuntaan.

***

Merimetsokonfliktissa käydään kiivasta keskustelua erityisesti merimetson kalasto- ja hyvinvointivaikutuksista.

Luonnonvarakeskus on suunnitellut kalatalousryhmärahoitteista hanketta, jossa näitä asioita selvitettäisiin. Kahdelle vuodelle ajoittuvan hankkeen on määrä alkaa – mikäli rahoitus järjestyy – keväällä 2016 kalasto- ja hyvinvointivaikutusten selvittämisellä. Näiden vaikutusten tunnistaminen, arviointi ja punninta edistävät konfliktin hallintaa.

Merimetson kalastovaikutusten ymmärtämiseksi on tutkittava merimetson ravinnonkäyttöä ja saalisvaikutuksia eri osissa länsirannikkoa. Lisäksi täytyy tutkia ravinnon alueellista ja ajallista vaihtelua sekä kalastuksen saalismuutoksia suhteessa merimetson ravintoon. Tällaista ajantasaista tietoa ravinnosta tarvitaan luotaessa ja arvioitaessa ratkaisumalleja merimetson kielteisten vaikutusten pienentämiseksi.

Merimetson läsnäolon hyvinvointivaikutusten selvittämiseksi täytyy tutkia sitä, miten merimetsot vaikuttavat paikallisten ihmisten ja toimijaryhmien hyvinvointiin, kun esimerkiksi vedenlaatu, maisemat ja kalasaaliit muuttuvat. Merimetsokolonioiden alueille (Suomenlahti, Saaristomeren sisäosat, Pohjois-Satakunnan rannikko ja Merenkurkun alue) kohdennetulla Survey-tutkimuksella voitaisiin hankkia mitattua tietoa suhteellisista hyvinvointivaikutuksista. Tutkimuksessa mitattaisiin merimetson vaikutuksia alueen virkistyskäyttöön ja ihmisen kokemiin luontohyötyihin.

Ehdotetut kalastovaikutuksia ja merimetson hyvinvointivaikutuksia selvittävät tutkimukset loisivat perustaa kohdentaa toimenpiteitä, joilla merimetson haitallisia vaikutuksia saadaan lievennettyä. Jo nyt merimetsovaikutusten ja niiden tuottamien ongelmien yleisilme on selvillä, mutta eri alueiden erityispiirteitä tunnistavien ja laajasti hyväksyttävissä olevien ratkaisumallien ja toimenpiteiden edellytyksiä ei tunneta.

Tarvitaankin alueellinen ja hallinnonvälinen yhteisymmärrys ristiriitojen kohtuullistamisen, lieventämisen ja hallinnan yleisistä ehdoista ja mahdollisuuksista. Tämä loisi perustan merimetsovaikutusten hallinnalle ja sitouttaa konkreettisempaan ongelmanratkaisuun. 

Tutkimushankkeen päätavoitteena on laatia merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma Suomen rannikkoalueelle. Suunnitelman laadinnassa voisi ottaa opiksi susikannan hoitosuunnitelman laadinnasta – sen tarkoituksesta ja toteutuksesta. Tuolloin merimetsovaikutusten hallintasuunnitelmakaan ei voisi olla vain jonkun yksittäisen tahon sormiharjoitus, vaan kekseliäs yhteistoiminnallinen prosessi, jonka kaikkia konkreettisia aikaansaannoksia ei ennakolta tiedetä.

Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelman konkreettiset sisällöt syntyisivät eurooppalaisten ja ylipaikallisten mahdollisuuksien rajoissa yhteistyössä ja alhaalta ylös niin, että keskeisessä roolissa olisivat ne, jotka vaikutusten kanssa elävät ja ovat samalla halukkaita kehittämään ja kokeilemaan kestäviä ratkaisuja. Merimetsovaikutusten hallintasuunnitelma olisi paikallislähtöinen, konkreettinen ja hallintoa, sidosryhmiä ja kansalaisryhmiä sitova.

Kehittäminen ja kokeileminen liittyisivät ennaltaehkäiseviin toimiin (vrt. karkotuskokeet susikonfliktin hallinnassa), häirintään ja esimerkiksi metsästämiseen (vrt. kannanhoidollinen metsästys susikonfliktin hallinnassa), paikallistason suunnittelun ja päätöksenteon kehittämiseen (vrt. reviiritason yhteistyöryhmät susikonfliktin hallinnassa) sekä uudenlaisten kannusteiden luomiseen (vrt. reviiriarvokauppa susikonfliktin hallinnassa) (Anon 2015, Suomen susikannan hoitosuunnitelma, Helsinki: Maa- ja metsätalousministeriö).

***

Monipuolisella yhteistyöllä olisi mahdollista luoda konkreettisia toimenpiteitä ja hankkeita merimetsovaikutusten ja niistä seuraavien konfliktien hallitsemiseksi. Edellytyksenä on, että valtiovalta ja hallinto päivittäisivät omia merimetsoon liittyviä toimintaperiaatteitaan, -sääntöjään ja ohjeistuksiaan ja tukisivat paikallislähtöisiä hankkeita ja kokeiluja. Näin myös oikeuskäytännön muutokselle syntyisi uusia perusteita, ja konfliktin hallinta voisi hiljalleen kääntyä kohti konfliktin ratkaisua.

Juha Hiedanpää, Merimetsotyöryhmän kuuleminen, 28.1.2016, esitys

Being here: Biodiversity and human health, again

Nature is good for humans in a multitude of ways, thanks to biodiversity and its ecosystem services. Of course, nature still causes inner and outer suffering, but in general, and in advanced societies, biodiversity is good from the point of view of subjective and objective human well-being and health. There is growing evidence that nature is no longer a sorry constraint and an unknown that blocks the enlightened purposes of humans.

Ontologically speaking, human arrangements are extending deeper into the “wild”. For instance, a multitude of varieties of REDD+ schemes are being put into practice in different locations on Earth and new ways to identify, map, value and incorporate ecosystem services in resource and land use planning are already routine. Perhaps paradoxically, the days are forgotten when complexity and chaos theories complicated and challenged rational and deliberative planning and decision-making about natural assets, so strong is the optimism about the concept of ecosystem services.

But the “wild" does not stay out there beyond the boundaries of convenience. Under close examination, ecosystem services are not just benefits that flow from the environment to humans. Ecosystems and their services are part of human life, i.e. human life is constituted and sustained by the functional consequences of biodiversity. John Dewey was  already well aware of this. In Human Nature and Conduct, he writes about habits (1988, 14):

"…habits may be profitably compared to physiological functions, like breathing, digesting. The latter are, to be sure, involuntary, while habits are acquired. But important as is this difference for many purposes it should not conceal the fact that habits are like functions in many respects, and especially in requiring the cooperation of organism and environment. Breathing is an affair of the air as truly as of the lungs; digesting an affair of food as truly as of tissues of stomach."

Dewey’s insight was scientifically validated by Hanski et al. (2012), as they found that a decrease in the diversity and quantity of microbial exposure makes our immune system overreact to harmless targets such as our own tissues and allergens. It is now warranted knowledge that ecosystem services happen inside and outside the human body. Disturbances in the delivery of the functional consequences of ecosystems are not only problematic “out there” but “in here” as well. This is important. An increase in environmental pollutants and increased exposure to both those and non-diverse nature have harmful effects on the human immune system.

Diverse nature is good for humans. But it is a tricky question for a modern human as to where this nature is and how to get in contact with it. It is laborious and consumes time and effort to go to nature: people are connected with each other and technologies, but not with nature. We must recall that our backyards are right there in nature, and with their tongues, fur and feet, our pets bring nature inside our houses. As recent studies show, contact with house pets is good for the humans: not only do they contaminate us with positive emotions and motivation to move but also with micro-biota that reduce the risk of childhood asthma (Fall et al. 2015).

During the past few years, understanding of the functional role of biodiversity in ecological assemblages, immune defence systems and pollutant degradation has grown, experiment by experiment and publication by publication. Concrete policy advice is still thin. But the fact is that new findings about the interrelations between environmental variables and human health, particularly risks of autoimmune and immune-mediated diseases, helps planners and policy makers to see new problems but also new opportunities.

These opportunities are not without their implications. And these implications are the field of research for the pragmatically orientated ecological economics for the decades to come. Let me give in some broad brushstrokes a few implications that are ahead of us.

Habits are environmentally constituted. People just do not have habits: people are their habits. As we all know, habit-breaking is not just a matter of getting the correct information about the health impacts of, say, your consumption patterns or monotonous nature. Yes, of course, dramatic pictures may be highly disturbing, but images very seldom change your beliefs or the ways you act - they may change your attitudes, though.

Habit change takes a modification in your action environment. These modifications do not have to be large, but they need be to concrete - and often physical. Otherwise, the existence of new information or persuasion would do the deed. Living environments need to be modified so that the health effects of biodiversity permeate the human skin and membranes and, equally importantly, habits of feeling, acting and thinking: biodiversity needs to become part of us.

This is a challenge, because societies are organised for precisely the opposite purpose: to keep nature out and provide safe and well-planned access points to nature. But, as I have indicated above, new findings about the interdependence of biodiversity and human health will ultimately change how we plan our land use, design our houses and organise our everyday lives. Grasping these problems and designing solutions are still well beyond current scientific and policy understanding. Transdisciplinary - i.e. revolutionary, creative and experimental - advice for, say, city planning, child day-care and food processing is needed.

The list of emerging themes is much longer. But these examples suffice here. Biodiversity and health is the question of our time. There is no longer any reason to cherish what the late German social scientist Ulrich Beck called “the century error” and “organised irresponsibility”. It is not enough to take human purpose out into the wild and design ever more complex schemes for paying for ecosystem services. The wild needs to be brought inside the human domain (Hiedanpää et al. 2011).

Understanding this as an ontological necessity will help us to focus on the practical implications of changing habits of feeling, acting and thinking. Not only will an enormous sum of money be saved because of the increased well-being and prevention of autoimmune and related diseases in particular, but, more generally, being habituated to live with biodiversity and ecosystem services would put an end to organised irresponsibility and the century error: we must cherish what is part of us. This changes everything.

Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Hot Topic, Winter 2015 (http://www.euroecolecon.org/newsletter/)

References

Dewey, J. 1988. Human Nature and Conduct. The Middle Works, 1899–1924: Vol 14. Carbondale: Southern Illinois University Press.

Fall, T., Lundholm, C., Örtqvist, A.K., Fall, K., Fang; F., Hedhammar, Å., Kämpe, O., Ingelsson, E. & Almqvist; C. 2015. Early exposure to dogs and farm animals and the risk of childhood asthma. JAMA Pediatr 169(11):e153219. doi:10.1001/jamapediatrics.2015.3219.

Hanski I., von Hertzen L., Fyhrquistc N. et al. 2012. Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proc Natl Acad Sci USA 109: 8334–9.

Hiedanpää, J., Kotilainen, J. & Salo, M. 2011. Unfolding the organised irresponsibility: Ecosystem approach and the quest for forest biodiversity in Finland, Peru, and Russia. Forest Policy Econ 13: 159–165.

Lisää paikallisuutta susikannan hallintaan

Suomen susikannan päivitetty hoitosuunnitelma on ollut voimassa tammikuun alusta lähtien. Uuden hoitosuunnitelman esittelemistä toimenpiteistä ja hankkeista erityisesti yksi on paistatellut julkisuudessa: suden kannanhoidollinen metsästys on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kokeiluhankkeen ensimmäinen metsästyskausi tuotti valtakunnallisesti 17 suden saaliin, mutta Lounais-Suomessa pyynti jäi valitusten ja niistä seuranneen hallinto-oikeuden asetaman toimeenpanokiellon takia väliin.

Kuluvan vuoden aikana Lounais-Suomen susireviireillä on syntynyt uusia pentuja. Kotieläinvahingoiltakaan ei ole vältytty. Tilanne on siis kutakuinkin entisen kaltainen. Uutta hoitosuunnitelmaa ei voikaan vielä väittää menestykseksi sen paremmin kuin tuomita epäonnistuneeksi. Suunnitelman mukanaan tuomien uusien hankkeiden ja toimenpiteiden käynnistäminen on vielä alkuvaiheessaan, ja niiden tuottamat tulokset hahmottuvat vasta seuraavien vuosien aikana.

Paikallistasolla olisi silti erityisen tärkeää ottaa aktiivisesti osaa hoitosuunnitelman toteuttamiseen juuri nyt. Uusi kannanhoitosuunnitelma nimittäin avaa uuden konkreettisen tavan ottaa osaa susikannan hallintaan, kun yhden tai useamman susireviirin alueelle perustetaan yhteistyöryhmiä, joiden tehtävänä on – ei enempää eikä vähempää, kuin ratkaista se, millaista paikallisvetoinen suden kannanhallinta eri puolilla Suomea tulevaisuudessa on.

Yhteistyöryhmien on aktiivisuudellaan ja ideoinnillaan mahdollista konkreettisesti vaikuttaa suuriin kysymyksiin aina susivahinkojen ehkäisystä kannanhallinnan lisärahoitukseen ja kannanhoidollisen metsästyksen toteutusmalleihin. Kannanhoidon tavat eivät koskaan tule täysin miellyttämään kaikkia osapuolia. Kompromisseja tarvitaan, jotta haittoihin voidaan puuttua samalla, kun suden suojelu turvataan.

Kannanhoitosuunnitelman päivitystyön yhteydessä kävi selväksi, että susireviirien asukkailla on kykyä, halua ja tarvetta toimia. On kiinnostavaa nähdä, miten yllä mainittuihin haasteisiin tartutaan Lounais-Suomessa. Kekseliäisyydelle on nyt tilausta.

Kirjoitus on julkaistu Alasatakunta-lehden juttusarjassa "Susi rajalla", 3.11.2015.

Voiko kaikkia miellyttää?

Maa- ja metsätalousministeriö vahvisti tammikuun 22. päivänä Suomen susikannan uuden hoitosuunnitelman. Tuore kannanhoitosuunnitelma sisältää sekä uusia että jo aiemmin esitettyjä keinoja susikannan hoitoon ja hallintaan. Susikannan kehitys ja jännitteinen yhteiskunnallinen keskustelu viimeisen vuosikymmenen aikana kertovat sen, että uusia keinoja tarvitaan.

Uutta nyt vahvistetussa suunnitelmassa on erityisesti se, että susikantaa hoidetaan vastedes reviiriperustaisesti. Kannanhoidon tärkein yksikkö on siis reviirillään elävä lisääntyvän parin ja niiden pentujen muodostama susilauma. Huomion kohdistaminen reviiritasolle mahdollistaa paikallisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen, kannanhoitoa koskevan keskustelun konkretisoimisen ja kannanhoidollisen metsästyksen aloittamisen Euroopan unionin komission valvovan silmän alla.

Koska susien määrä ja elinympäristöt sekä ihmisasutuksen luonne vaihtelevat maassamme suuresti alueelta toiselle, on selvää, etteivät susiin liittyvät mielipiteet ja toiveet ole kaikkialla samanlaisia. Susikantaa katsotaan silti myös kokonaisuutena kansallisella tasolla.

Voimassa olevaa susikannan hoitosuunnitelmaa tietysti saa ja sitä tuleekin kritisoida. Kritiikki on kehityksen edellytys. Sekä susien tiukkaa suojelua ajavien että niiden läsnäoloon kielteisesti suhtautuvien kriitikoiden tulisi kuitenkin pitää mielessä se tosiasia, että susikysymykseen ei ole tarjolla helppoja kaikenkattavia ratkaisuja. Jos ongelmat ratkeaisivat yksinkertaisilla ja kaikkia osapuolia yhtä lailla tyydyttävillä ratkaisuilla, olisivat tällaiset keinot varmasti jo käytössä, eikä erillistä hoitosuunnitelmaa silloin edes tarvittaisi.

Hoitosuunnitelman laatimisen keskeinen ongelma onkin se, että kaikkia asianosaisia ei voi miellyttää kaikilta osin yhtä aikaa. Suomella on kansainväliset velvoitteensa ja suomalaiset ovat edustuksellisen demokratian kautta sitoutuneet luonnonsuojeluun myös kansallisessa lainsäädännössään. Tämä kertoo siitä, että susia halutaan suojella. On silti yhtä totta, että susireviireillä elää ihmisiä, jotka näkisivät oman alueensa mieluiten vapaana susista.

Näistä lähtökohdista oli runsas vuosi sitten selvää, että hoitosuunnitelman valmistelussa toimeksiantoon sisältyi eri lailla ajattelevien ja kokevien ihmisten tarpeiden yhteensovittaminen niin hyvin kuin ylipäänsä mahdollista. Toimeksianto ei sen sijaan sisältänyt susipolitiikkaan tai sen suuntaan liittyvää mielipidetiedustelua, jossa mitattaisiin kansan tukea eri hoitovaihtoehdoille ja kirjattaisiin linjauksia yksi yhteen tuloksen kanssa. Kyse ei siis ollut kansanäänestyksen järjestämisestä joko/tai-tyyppisten ratkaisujen tekemiseksi.

Näin ollen hoitosuunnitelman myötä ei siis myöskään toimita enemmistön tai vähemmistön ehdoilla, vaan pyritään kompromisseihin, joihin mahdollisimman moni voisi sitoutua. Hoitosuunnitelmassa linjataan sitä, miten susia suojellaan sekä sitä, miten suden joillekin ihmisille aiheuttamat haitat voidaan minimoida.

Kevään 2014 aikana ihmisillä oli mahdollisuus osallistua hoitosuunnitelmatyöhön suoraan internet-pohjaisen foorumin välityksellä. Pyysimme siellä susiasioista kiinnostuneita kansalaisia ”nostamaan pöydälle” susien ongelmallisia käyttäytymisen muotoja, niiden syitä ja ratkaisumalleja. Foorumi ei siis ollut mielipidetiedustelu, vaan vapaa tila ideoinnille siten, että jokainen ajatus voisi tulla kuulluksi.

Hoitosuunnitelman päivitystyön tueksi laadimme myös kansalaiskyselyn, jonka teknisen vaiheen teetimme Taloustutkimuksella. Kyselyn tuottama aineisto mahdollistaa ihmisten susiin liittyvien mielipiteiden ja kantojen erottelun sen mukaan, asuvatko vastaajat niin sanotuissa susikunnissa vai muualla Suomessa. Susikunniksi katsottiin sellaiset kunnat, joissa susia esiintyy säännöllisesti. Kysely oli laaja, ja esittelimme sen alustavia tuloksia syksyn aikana järjestetyissä työpajoissa ja muissa tilaisuuksissa.

Sata foorumille kirjoittanutta kansalaista sekä sadat foorumia lukeneet antoivat oman panoksensa. Näin tekivät myös 142 reviirityöpajaan osallistunutta susialueiden asukasta, joista monet varmasti toivat tilaisuuteen myös muilta saamiaan ideoita. Tämän lisäksi ideointiin osallistui lukuisa joukko ihmisiä niin suorin yhteydenotoin kuin erilaisissa järjestetyissä tilaisuuksissakin. Kansalaisilla ja järjestöillä oli tietysti koko ajan myös mahdollisuus olla suoraan yhteydessä hoitosuunnitelmaa valmistelleen ryhmämme jäseniin.

Vuoden aikana kuulimme ja kirjasimme ylös valtavan määrän ajatuksia ja ideoita. Kaikkia yli 300 toimenpide- ja hankeideaa ei voitu  resurssisyistä sisällyttää suunnitelmaan, mutta niitäkään ei ole unohdettu.

On silti varmasti mahdollista, että joitakin ongelmia ja ratkaisuja on saattanut jäädä katveeseen. Jotkin hyvät ideat siis odottavat yhä keksimistään tai ovat edelleen vain jonkun asia pohtineen ajatuksissa. Hoitosuunnitelma ei estä uusien ajatusten ja uusien ratkaisujen esiin tuontia. Uusien ratkaisujen etsiminen ja tarjoaminen haastaa hallinnon joustavaan toimeenpanoon.

Maailma ei ole valmis, eikä susikannan hoitosuunnitelma ole toimeenpanossaan kiveen kirjoitettu. Uudet yllätykset ja ideat vaativat susireviirialueen asukkailta, muilta kansalaisilta, järjestöiltä ja hallinnolta luovaa ja rohkeaa otetta.

Tuotantoeläinten susivahinkojen ennaltaehkäisy

Yhdysvaltalainen suurpetovahinkojen ennaltaehkäisyn tutkija John A. Shivik pohtii viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan ’The predator paradox. Ending the war with wolves, bears, cougars, and coyotes’, miksi suurpetojen lähellä eläminen on niin vaikeaa ja miten tilannetta voitaisiin konkreettisin keinoin parantaa. Haasteeksi on hänen mukaansa muodostunut pohjoisamerikkalaisen eläinproteiinin tehotuotannon ja elpyvien suurpetokantojen yhteensovittaminen. Toisaalta yleisenä haasteena hän näkee myös sen, miten vastakkaisia ja voimakkaita symbolisia merkityksiä ihmiset suteen lataavat. Näiden tilalle hän peräänkuuluttaa realistisempaa, tietoperustaisempaa, suurpetosuhdetta.

Vahvimmillaan kirja on kuvatessaan tutkimusmenetelmiä ja tuloksia viime vuosikymmenten kenttäkokeista, joissa on testattu eri keinojen tehoa suurpetojen tuotantoeläinvahinkojen torjunnassa. Seuraavassa lyhyt kooste suomalaisittain hieman vieraammista menetelmistä, niiden tehokkuuden testausmenetelmistä ja tuloksista:

Suden läheisyyshälytin- ja karkotin. Testi: Karjalaitumen tai kuolleen villieläimen raadon tuntumaan metsään sijoitetaan laite, joka aktivoituu toimimaan äänin ja strobo-valoin, jos villi susi on laitteen vastaanottaman suden paikannuspantatiedon (RAG) tai sen liiketunnistimen (MAG) mukaan lähellä – aiheuttavatko sudet laitumella vahinkoa tai uskaltavatko ne hyödyntää ravintokohdetta karkottimesta huolimatta? Tulos: Villit sudet lähestyivät toistuvasti karjalaidunta eri suunnista, mutta RAG-karkoitin pelotti ja piti sudet poissa kohdelaitumelta, muttei naapurilaitumilta. MAG-karkoitin vähensi raatojen hyödyntämistä metsissä keskellä susireviirejä 67 % suhteessa vastaaviin  suojaamattomiin raatoihin samanlaisissa paikoissa. Vastaava koeasetelma toistettiin susitarhassa, ja MAG-karkoitin vähensi lihankulutuksen neljännekseen suhteessa tilanteeseen, ettei laitetta ollut.

Sähköiskun antava koulutuspanta. Testi: Tarhasudelle laitettiin kaulaan koulutuspanta, jonka kautta sille annettiin aina sähköisku, kun eläin lähestyi lihapalaa < 2 metrin päähän. Tulos: Osa tarhasusista hyödynsi ravintokohdetta, vaikka ne saivat sitä tavoitellessaan sähköiskun. Lihankulutus oli noin puolet siitä, mitä se oli ilman karkoitinta (lisää RAG-, MAG- ja koulutuspantakokeista, ks. 1,  2).

Lippusiima. Testi: Ravintoa on tarjolla lippusiiman rajaamalla alueella – uskaltavatko pedot sitä sieltä noutaa? Tulos: Sopivalle korkeudelle asetettu lanka ja siihen sidotut harmaat tai punaiset liput pelottavat eläimiä eniten, mutta etenkin jos langassa ei kulje sähköä, on teho rajallinen.

Laumanvartijaeläimet. Testi: Vartijaeläimiä pidettiin lampaiden tai vuohien kanssa samalla laitumella – onnistuvatko ne estämään vahinkoja syntymästä? Tulos: Hyvin työskentelevät koirat estävät vahinkoja tehokkaasti paimentaessaan pienehköjä laumoja ja etenkin sutta pienempiä petoja vastaan. Laama ja aasi eivät ole yhtä tehokkaita vahingon estäjiä, mutta kun huomioidaan torjunnan kokonaiskulut, voivat nekin tulla joskus kyseeseen (ks. katsaus laumanvartijakoirista ja vartijaeläinvertailu).

Ravintohoukuttelu: Testi: kojootteja ruokittiin osassa niiden reviiriä – jättävätkö ne samalla osan muusta reviiristään käyttämättä (eli voidaanko näiden reviirin osien vahingot välttää ruokinnalla)? Tulos: Vaikka eläimet viettivät enemmän aikaa tarjotun ravinnon äärellä, ei niiden reviirialue kaventunut (vaikutusta vahinkoihin ei mitattu).

Kemiallinen aita. Testi: paikannuspantaa kantavien kojoottien reviirillä lammaslaitumet ympäröitiin vieraan kojootin virtsalla – voidaanko osia reviiristä eristää petojen käytöstä pois? Tulos: Kojootit kiinnostuivatkin vieraasta tuoksusta eli mahdollisesta tunkeilijasta, ja viettivät 3x enemmän aikaa lähistöllä eli tämä menetelmä olikin pikemminkin hyvin toimiva houkutinkeino eli potentiaalinen vahinkojen välttämiskeino toisaalla.

Petojen sterilointi: Testi: Villejä susia ja kojootteja steriloitiin – mikä vaikutus tällä on eläinten käyttäytymiseen? Tulos: Sterilointi ei näytä ainakaan yleisellä tasolla vaikuttavan eläinten lauma- ja reviirikäyttäytymiseen, mikäli operaatio ylipäätään onnistuu (1). Kojootilla tehdyssä vastaavassa testissä saatiin samansuuntainen tulos (2). ja samalla myös havaittiin, että tällä menetelmällä voidaan pienentää etenkin lammasvahinkoja kannattavasti.

Kirjassa käsitellään myös muita vahinkojenestokeinoja, kuten vahinkoja aiheuttavien petojen poissiirtämistä (karhu), suojakauluksia, aitoja, taktiikoita liittyen tuotantoeläinten laitumilla pitoon, ja yösuojien käyttöön. Menetelmiä esitellään myös liittyen petoja houkuttelevien kuolleiden kotieläinten ruhojen tehokkaaseen käsittelyyn, petojen valikoivaan metsästykseen ja monia muita (kooste esitellyistä menetelmistä; ks. tämä).

Kaiken kaikkiaan Shivikin kirja on vetävästi kirjoitettu ja eläväisin anekdootein höystetty puheenvuoro siitä, miten ongelmia liittyen suurpetoihin voidaan lieventää tiettyihin yksilöihin kohdistetulla metsästyksellä, mutta myös monilla muilla tavoilla. Englanninkielisenä se tuskin kuitenkaan tavoittaa laajalti suomalaisia lukijoita. Kotimaista tiedontarvetta tyydyttää tässä suhteessa varmastikin paremmin vastikään uudistunut julkishallinnon ylläpitämän suurpedot.fi-tietoportaalin,  ja ruotsalaisen Viltskadecenterin ruotsinkielinen, monipuolinen, materiaali.

Kohti sopua

Susikannan hoitosuunnitelmaa ollaan parhaillaan päivittämässä. Päivitystyön haastetta kuvaavat hyvin esimerkiksi viime aikoina tehdyt kyselytutkimukset. YLE uutisoi tammikuun alussa Pirstoutunut Suomi-kyselystä ja siinä selvinneistä asioista, joista suomalaiset ovat kaikkein erimielisimpiä.

Susi oli erimielisyyttä eniten synnyttävien yhteiskunnallisten kysymysten listassa hyvänä kolmosena, ja sitä koskeva väittämä käsitteli sudenmetsästystä: ”Susia pitäisi voida metsästää nykyistä vapaammin.” Vahvasti samaa mieltä oli vastaajista 18 %, jonkin verran samaa mieltä 23 %, ei samaa eikä eri mieltä 21 %, jonkin verran eri mieltä 18 % ja vahvasti eri mieltä 21 %. Näiden osuuksien pohjalta on laskettavissa erimielisyyden astetta kuvaava konfliktiriski-indeksi. Indeksi saa maksimiarvon 1, kun puolet mielipiteensä ilmaisseista on esitetystä väitteestä vahvasti samaa mieltä ja puolet vastaajista vahvasti eri mieltä – eli kun vastaajajoukko jakautuu tasan kahtia vastausjakauman ääripäihin. Indeksi saa arvon 0, kun kaikki vastaajat vastaavat täysin samalla tavalla eli ovat täysin yksimielisiä käsiteltävästä asiasta. Susikysymyksessä indeksi saa arvon 0.41, kun samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa koskevassa kysymyksessä vastaava arvo on 0.58 ja ’pakkoruotsi’-kysymyksessä 0.45.

Millaiset susikannan hoitosuunnitelman kirjaukset sitten ennakoisivat vähemmän riitaisaa tulevaisuutta? Viime loppukeväästä kerätty susikyselyaineisto sekä yllä mainittu konfliktiriskiä kuvaava mittatikku antavat vastaamiseen kättä pitempää. Kysely suunniteltiin Suomen riistakeskuksen ja hankkeemme tutkijoiden yhteistyönä. Toimeksiannostamme suomalaisia kattavasti edustavan aineiston keräsi Taloustutkimus.

Kysely käsitti monenlaisia teemoja liittyen susikannanhoidon periaatteisiin ja toimintavaihtoehtoihin, ja sen perusteella on mahdollista tarkastella, millaisia ovat kansalaisyhteiskuntaa yhdistävät ja millaisia sitä erottelevat susikysymykset. Yhdistääkö esimerkiksi suomalaisia tuomitseva suhde laittomaan susien tappamiseen?

Tietyin varauksin vastaus tähän on… kyllä. Suomalaiset tuomitsevat hyvin yksimielisesti sen, että susia tapetaan oman taloudellisen edun vuoksi (indeksi = 0.21) tai jahdin jännityksen takia (indeksi = 0.20). Mielipiteet jakautuvat selvästi enemmän näiden tekojen suhteen, jos taustalla on suden kokeminen inhottavaksi tai kiukkua herättäväksi (indeksi = 0.39). Siinä tapauksessa että laittomuuksiin ryhdytään susista koetun vahinkoriskin pienentämiseksi, on tilanne vielä edellistäkin ristiriitaisempi. Väittämän ”Yhteisöään saa puolustaa tappamalla susia laittomasti” vastauksista laskettu indeksi saa arvon 0.46 eli erimielisyys on Suomessa samaa suuruusluokkaa kuin pakkoruotsikysymyksessä. Laittomuuden perusteilla on siis väliä. Yleinen sympatia on tällä hetkellä voimakkaasti ja melko yhtäläisesti suden uhreiksi katsottujen ihmisten puolella (indeksi = 0.28), ja siksi osa ihmisistä hyväksyy myös susiin kohdistuvia laittomuuksia.

Kenties kiinnostavampi kuin laittomuuden tuki on kuitenkin kysymys siitä, millainen järjestelmä tukisi nykyistä paremmin laillisia toimintamahdollisuuksia. Suomalaiset jakavat kyselyn mukaan melko pitkälti käsityksen siitä, että susialueen asukkaille tulisi antaa enemmän vaikutusmahdollisuuksia susiasioissa kuin muualla asuville (indeksi = 0.31). Tämä indeksin arvo vastaa YLE:n kyselyn paljastamaa suomalaisten erimielisyyttä koskien pakolaiskiintiön kasvattamista. Vielä suurempi yksimielisyys susiasioissa on kuitenkin siitä, että ylimmän päätäntävallan tulisi susiasioissa olla Suomessa eikä EU:lla (indeksi = 0.20).

Vaikutusvaltakysymykset tuntuvat monella palautuvan kysymyksiksi siitä, millä järjestelyillä Suomessa susia metsästetään. Kyselyssämme esitimme tähän liittyen kolme vaihtoehtoa, joista ensimmäinen oli nykyistä järjestelyä liberaalimpi kannanhoidollinen metsästys, jossa metsästäjien ei tarvitse kohdistaa jahtia vain vahinkoa tai uhkaa aiheuttaviin yksilöihin. Toinen vaihtoehto oli nykyisen kaltainen vahinko- ja turvallisuusuhkaa aiheuttavien yksilöiden poistaminen metsästyksellä, ja kolmas poliisin johtama ja valikoitujen metsästäjien toteuttama vahinkoyksilöiden poistaminen. Mikä näistä ratkaisuista on ristiriidattomin lähtökohta hoitosuunnitelman linjauksille? Kyselyn mukaan kaikkiin edellä mainituista liittyy melko merkittäviä ristiriitoja, vähiten kuitenkin kannanhoidollisen metsästyksen sallimiseen (indeksi = 0.35). Kyselymme mukaan selvästi erimielisempiä oltiin suhtautumisessa nykyiseen poikkeuslupajärjestelmään (indeksi = 0.42) tai poliisijohtoisiin sudenpoisto-operaatioihin (indeksi = 0.49).

Kyselyn havainnollistamat laillista ja laitonta metsästystä koskevat ristiriidat muistuttavat siitä, ettei sopuratkaisu voi perustua pelkästään eläinten poistamiseen. Ihmisten sutta koskevaan huoleen tulee voida kannanhoidolla vastata, mutta metsästyksen rinnalle tarvitaan monenlaisia muitakin keinoja.

Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa

Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.

Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.

Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.

Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.

Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.

Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.

Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.

Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.

Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.

Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.

Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.

Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.

Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.

Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.

Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.

Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.

Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.

Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.

Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.

Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.

Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.

Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.

Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.

Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.

Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.

Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.

Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.

Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.

Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.

Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.

Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.

Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.

Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.

Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.

Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.

Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.

Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.

Susikokemusten ja konfliktien maailmaa

Onko susikonflikti sosiaalinen konflikti, jossa erityyppiset tunteet sosiaalisesti ja kulttuurisesti ymmärrettynä ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi susiongelma on kehittynyt? Aaltola (2013: 283) kuvaa "Johdatus eläinfilosofiaan" kirjassaan, miten sudesta on tullut Suomen politisoiduin eläin. Miten näin on päässyt käymään? Onko susiongelma siis sosiaalinen ongelma, jos susiongelma kytkeytyy ja kietoutuu valtaan ja politiikkaan? Entä onko kulttuurisilla tekijöillä merkitystä susitunteisiin? 

Sosiaalinen näkökulma on lähestymistapa, jossa yhteiskunnallisia sosiaalisia ongelmia voidaan tarkastella eri näkökulmista esimerkiksi taloudelliselta, poliittiselta, kulttuurishistorialliselta tai jopa moraaliselta kannalta, jolloin tutkimusongelma voi nostaa esiin kokemuksellisia ja psykologisia kysymyksiä. Lähestymistapa on hyödyllinen tarkastellessa ongelmaa, joka osoittautuu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja on kytköksissä yhteiskunnan sosiaalisiin ryhmiin.  Yhteiskunnallinen ongelma on ihmisen keskuudessa usein jaettu ongelmavyyhti, jossa korostuu alueellinen eriarvoisuus tai ryhmien välinen eriarvoisuus ja jopa eri asenteet ihmisryhmien välillä. Sosiaalisessa näkökulmassa korostuvat myös erityyppisten asioiden käänteispuolet, koska sosiaaliset ongelmat ovat yhteydessä määritelmiin, jotka riippuvat yhteiskunnallisista voimasuhteista, intresseistä, arvoista ja myös niistä tiedoista, joita meillä on ongelmista (Rajavaara & Walls 1990). 

Susikonfliktissa korostuu maaseudun paikallisten yhteisöjen tilallinen turvallisuus, ihmisten hyvinvointi ja arvot, ryhmien/ammatinharjoittajien/ihmisten eriarvoistuminen ja alkuelinkeinojen jatkuvuus sekä perinne. Sosiaalisessa susikonfliktissa korostetaan usein myös eroa kaupungin ja maaseudun sekä eri sosiaalisten ja yhteisöllisten ryhmien välillä. Symbolisesti susi nousee ongelmien keskiöön, vaikka poliittisesti susikonfliktissa saattaa heijastua kaupungin ja eliitin (päätöksentekijöiden) valta-asema, jossa keskushallinnollinen ja muodollinen resurssienhallinta (hallinnon kieli) voi sivuuttaa paikallisyhteisön voimaa ja omaa sanomaa maaseudulla. Vähemmälle huomiolle saattavat jäädä itse suteen villieläimenä liittyvät konkreettiset ongelmat, joita aika ajoin korostetaan paikallisissa ongelmissa. Eri aikakausina yhteiskunnalliset seikat luotaavat sitä millaiseksi paikallinen susiongelma kehittyy ja muotoutuu ajan kuluessa. 

Susikonflikti nostaa esille myös elämäntapojen eroja maaseudulla ja kaupungissa, ja vastakkaisia käsityksiä luonnon arvoista ja petoeläinten paikallisesta sijainnista. Susiongelma ja yleinen keskustelu kuumenevat aina siellä, missä susi havaitaan ja tekee harmejaan. Tyypillisin sijainti on syrjäisellä maaseudulla. Susivahinkojen sattuessa huolet ja pelko heräävät ihmisten keskuudessa. Kotieläinten omistajat tähdentävät ei vain työstressin lisääntymistä, mutta myös lampaidensa ja lemmikkieläintensä haavoittuvuutta omilla maillaan. Yleinen keskustelu sivuaa ihmisten hyvinvointia ja turvallisuutta sekä maatalouden kannattavuuteen, jatkuvuuteen ja hallintaan liittyviä ongelmia. 

Sosiaalisessa susikonfliktissa paikallisten ihmisten identiteetti rakentuu myös valtaan, joka perustuu ihmiskeskeiseen maailmankuvaan, jonka mukaan eläimet on luotu palvelemaan ihmistä. Susi nähdään siis kilpailijana eikä kanssaeläjänä ihmisen elintilassa. Lähiluonnon tulisi tuottaa ihmisille tunnetasolla rauhaa, tyyneyttä ja stressittömyyttä sekä maaseudun syrjäisyys kaupungeista taas luoda suojaa yhteisöille ulkopuolisilta urbaaneilta tekijöiltä. Maaseudun yhteisön lähtökohdista ajateltuna sosiokulttuuriset seikat, paikalliset luontoarvot ja alueiden syrjäisyys kaupunkikeskuksista ovat tärkeä osa maaseudun ihmisten arvomaailmaa, joka luo suojamuuria ulkoiseen maailmaan (Pain et al 2008). Luontoon kytkeytyvät tunteet perustuvat näin sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin (ks. Ahmed 2004). 
Nykyaikana tilanne saattaa muuttua herkästi. Kun susi ilmaantuu luonnosta, lähiluonto esittäytyy villinä, kesyttämättönä ja ei-kontrolloituna, joka herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita ihmisten keskuudessa ja epästabiili lähiympäristö herättää erilaisia tunteita, jolloin luonnon arvottaminen ja tilallisuus muuttuu. Tämänkaltainen tilanne ja sosiaalisen susikonfliktin kautta kuvattuna yhteisön ja ihmisten negatiivisia tunteita voidaan selittää tilan ulkopuolisilla tekijöillä (out-of-place-others). Näinkö kritiikin pääkohteeksi on viime aikoina joutunut Suomen luonnossa esiintyvä ihmistilan ulkopuolelta tullut ja harmia aiheuttava liikkuva susi?

Under the skin: Ecosystem services, habits and human health

The Finnish Cultural Foundation has an Argumenta funding mechanism. The purpose of it is to stimulate dialogue between scientific communities on those matters that might have high scientific and societal potential but whose scientific and societal significance has not yet been thoroughly understood.

“Ecosystem services and human health” is one of the most recent Argumenta projects. The project aims to (i) identify the linkages between ecosystem services and human health, (ii) create new multidisciplinary approaches to study ecosystem services and human health and well-being, and (iii) to help implement scientific results and insights into the practices of urban planning and decision making in natural resource management.

Some twenty years ago ecosystem heath was a proposed metaphor for environmental management and biodiversity policy. A healthy ecosystem is resistant, resilient and adaptable. The idea was then, and still is now, that biodiversity and its healthy functioning support human wellbeing and health. Perhaps because of its anthropogenic flavor, the metaphor was swiftly replaced by that of ecosystem resilience.

But the important message was, and still is, that the functional consequences of biodiversity matter. These functional consequences have been conceptualized in many ways. They have been called supporting and regulating ecosystem services and primary ecological values.

Function is the causal antecedent to the end (Deacon 2012, 38-39). Therefore, equally importantly, the functional consequences of biodiversity extend to people and their wellbeing and health. Human communities and societies built their livelihoods and wellbeing on ecosystem functioning. The ends are co-constitutive. This is exactly why the conception social-ecological is used in ecological economics.

The human significance of biodiversity and ecosystem functioning extends beyond cultural and provisioning ecosystem services. Of course recreational opportunities, beautiful landscapes, medical plants and the edible goods from ecosystems are important in creating and sustaining human wellbeing.

But biodiversity has functional consequences that contribute even more thoroughly to the human social-ecological capacity for resistance, resilience and adaptability in the face of environmental changes. The argument of the Argumenta Project Ecosystem services and human health is to communicate to a wider scientific community, policy-makers and the public the idea of human health as an ecosystem service.

A co-leader of the Argumenta project, Professor Liisa Tyrväinen, suggests that even short-term - 20 minute - visits to nature areas have positive effects on perceived stress relief compared to the built-up environment. Tyrväinen et al (2014, 8) conclude their study:

“… the managed urban parks with old trees and natural views and the urban woodland were perceived as more coherent and were better environments for restoration and for having feelings of vitality and creativity. The results of our experiment suggest that the large urban parks (more than 5 ha) and large urban woodlands have positive well-being effects on urban inhabitants, and in particular for healthy middle-aged women. The results suggest that spending time in urban green areas after work has stress-reducing effects. This means that urban parks and woodlands should be easily accessible for residents.”

It is important that citizens have an access to nature. The urban planning of cities and the planning of everyday life on the individual level should, according to the most recent findings (see references in Tyrväinen et al 2014) provide a diverse set of entry points into nature.

But besides this “possibility to visit nature” -aspect there is another and even more crucial aspect to the health effects of biodiversity. According to recent research conducted on both the Finnish and Russian side of Karelia, people should not only have entry points to visit nature, but should in a habitual manner transact with biodiversity as part of their everyday life.

Professor Ilkka Hanski and his colleagues (2012) found out that in the Karelia area, northeastern Finland, biodiversity, human skin microbiome, and atopic allergy are interrelated. One of the authors, Professor Tari Haahtela, (2014, 21) explains the meaning of the results:

“More and more people around the world are living in cities and experiencing little contact with nature. Environmental microorganisms, especially commensals, previously ubiquitous and abundantly present, for example, in drinking water and milk, are key players for the induction and maintenance of immunoregulatory circuits and tolerance. Adaptation to modern urban life is a challenge to immune development and mismatched immunologic mechanisms lead to symptoms and disease. Contact with natural environments rich in species seems to be strongly related to immunotolerance via the presence of beneficial protective microbes of the skin, gut, and airways. These microbes create a living interface between human body and the environment and extend deeper in the tissue than known before.”

He (2014, 22) continues:

“Humans have evolved with microorganisms, which may not only comprise bacteria and fungi, but also viruses and microscopic protozoans, although hardly any data on the latter are available. Human commensals are no longer considered as passive bystanders or transient passengers, but increasingly as active and essential participants in the development and maintenance of barrier function and immunologic tolerance.”

“Inflammation is a cardinal feature of asthma and allergic diseases, autoimmune diseases, and many forms of cancer, but more recently, less tangible associations have been linked to these trends such as an increased incidence of obesity and depression with inflammatory markers... Also autism and Alzheimer disease have been associated with microbial deprivation.”

And (2014, 23) concludes:

“Population growth (urbanization) leads to loss of biodiversity (poor macrobiota/microbiota), poor human microbiota (dysbiosis), immune dysfunction (poor tolerance), inappropriate inflammatory responses, and finally symptoms and clinical disease… The interplay of environmental genome (macrobiome), human microbial genome (microbiome), and human genome determines health and diseases. It is time to revisit the allergy paradigm and consider new kind of actions to combat the burden.”

Seen from this perspective, ecosystem services are not benefits that flow from the environment to humans. Ecosystems and their services are part of human life, i.e. human life is constituted and sustained by the functional consequences of biodiversity. Ecosystem services happen inside and outside the human body. According to the findings of Hanski and Haahtela, ecosystem services happen in the human microbial genome, in the microbiome, on the skin and in mucous membranes.

Healthy human life is constituted by transactions with biodiversity and nature. This is a true extension to the meaning of the concept of ecosystem services.

The question is how to modify habits and living environments in such a way that human contact with nature becomes constant and diverse. Indeed, this is a matter of individual reflection and self-creation but equally importantly it is a matter of land use planning and environmental policy. The question is then how to bring agricultural action-oriented countryside into the everyday life of urban city dwellers, and how to nudge the habits of feeling and mind of urban city dwellers to consider that kind of living is worthwhile to test and experiment with.

To produce multidisciplinary knowledge, support transdisciplinary experiments and provide real-life political advice on ecosystem services and human health is one of the key tasks of ecological economics in the decades to come.


Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Hot Topic, Summer 2014.


References

Deacon. T. 2012. Incomplete nature: How mind emerged from matter. W.W. Norton & Company: New York.

Haahtela T. What is needed for allergic children? Pediatr Allergy Immunol 2014: 25: 21–24.

Hanski I., von Hertzen L., Fyhrquistc N. et al. (2012) Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proc Natl Acad Sci USA 2012: 109: 8334–9.

Tyrväinen, L., Ojala, A., Korpela, K., Lanki, T., Tsunetsugud, Y., Kagawa, T. (2014) The influence of urban green environments on stress relief measures: A field experiment. Journal of Environmental Psychology 38: 1–9.

Koirasudet ja susikeskustelun tarkennusharhat

Susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvä keskustelu kiinnittyy usein yksittäisiin vaikkakin perustavaa laatua oleviin ongelmakysymyksiin. Suden suojelun ja susikannan rajoittamisen numeropelissä pohditaan reviirien, laumojen ja yksilöiden määrää. Pihasusikysymys keskittyy yksittäisten susien pulmalliseen käytökseen, ja koirasusista keskusteltaessa ongelmana näyttäytyvät eläimet, joita viranomaiset eivät tunnista tai tunnusta risteymiksi.

Kun jotakin asiaa tai ilmiötä katsotaan tarkkaan ja läheltä, siitä saadaan selkeä ja perusteltu käsitys. Samalla huomio voidaan keskittää juuri niihin yksityiskohtiin, joita pidetään kulloinkin tärkeimpinä. Silloin kun edellä kuvatun kaltaisen tarkastelun kohteena on pulmallinen tilanne, myös ongelman syyt löytyvät usein juuri näiden tärkeimpinä pidettyjen yksityiskohtien joukosta, ja on luonnollista, että myös ratkaisuja ahdinkoon aletaan etsiä samalta suunnalta.

Ihmismieli toimii niin, että meillä on usein tapana tarkastella pulmatilannetta ja sen mahdollista ratkaisua tietynlaisten itsellemme ominaisten ajatusmallien kautta. Se mikä ei ole osa käytettyjä ajattelun malleja, jää näin vaille huomiota, ja se mikä on mallissa keskeistä, on myös ratkaisumahdollisuuksien tärkein lähde. Tiedostamiseen tai tajuntaan liittyvä kognitiotutkimus kutsuu tätä ilmiötä tarkennusvaikutukseksi tai tarkennusharhaksi (engl. focusing effect tai focusing illusion). Vaikka näiden kahden käsitteen merkitys on tavallisesti sama, voidaan tarkennusharhaa ja tarkennusvaikutusta ajatella myös hiukan toisistaan poikkeavina ilmiöinä.

Yleisesti tarkennusvaikutuksella ja -harhalla viitataan tilanteisiin, joissa huomio kiinnittyy joihinkin yksityiskohtiin niin voimakkaasti, että muut kokonaisuuden osat jäävät tarkastelussa paitsioon. Tarkennusvaikutus on usein hyödyllinen ilmiö, koska se auttaa keskittymään olennaiseen ja sulkemaan pois päätöksentekoa häiritsevän turhan kohinan. Aina näin ei kuitenkaan ole. Silloin kun keskittyminen olennaiseksi arvioituun heikentääkin kokonaisuuden hahmottamista ja johtaa tästä syystä pitemmällä aikavälillä epätyydyttäviin ratkaisuihin, on tarkennusharha osuvampi termi ilmiön kuvaamiseen.

Koirasudet susikeskustelussa: tarkennusvaikutusta vai tarkennusharhaa?

On olemassa melkoisen laaja ja mielipiderajat ylittävä yhteisymmärrys siitä, että suden ja koiran risteymät, niin sanotut koirasudet, eivät kuulu luontoon Suomessa tai muuallakaan maailmassa. Vaikka risteymien aiheuttamat ongelmat niin suden suojelulle kuin ihmisten ja susien yhteiselolle on tunnettu jo kauan, koirasusien laillinen asema on edelleen yllättävän epäselvä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Esimerkiksi yleissopimus Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta (Bernin sopimus) ja Euroopan unionin habitaattidirektiivi eivät suoraan määrittele koirasusien tai muiden lajiristeymien asemaa. Näiden sopimusten voi kuitenkin tulkita kohtelevan risteymiä lähtökohtaisesti kuten lajipuhtaita yksilöitä. Lopullista sanaa asiassa ei kuitenkin ole vielä kuultu, koska liioin Bernin sopimuksen pysyvä komitea, Euroopan komissio kuin unionin tuomioistuinkaan eivät ole ottaneet tähän asiaan suoraan kantaa. Vain uhanalaisilla eliölajeilla käytävää kauppaa säätelevä CITES-sopimus koskee selväsanaisesti myös risteymiä edustavia yksilöitä.

Myöskään Suomen lainsäädännössä ei ole erillistä mainintaa suden ja koiran risteymien asemasta. Suomen susipolitiikkaa ohjaava virallinen susikannan hoitosuunnitelma sisältää kuitenkin ohjeistuksen, jonka mukaan risteymäyksilöt on poistettava maamme luonnosta mahdollisimman tehokkaasti ja lakeja noudattaen. Missään ei kuitenkaan ole määritelty tarkasti sitä, mitä koirasudella itse asiassa tarkoitetaan, ja miten tällainen eläinyksilö voidaan riittävällä varmuudella erottaa sudesta.

Miten sitten tulisi määritellä koirasusi? Biologisesti koira ja susi kuuluvat samaan lajiin, Canis lupus. Lisäksi susikannan sataprosenttinen geneettinen puhtaus on käytännössä abstraktio ja siten mahdotonta varmistaa. Mihin siis olisi vedettävä raja sen suhteen, miten paljon koiran perimää susiyksilössä tai -populaatiossa voidaan sietää? Tästä kysymyksestä voidaan johtaa lisää pohdintoja. Milloin hybridisaatio on vain hetkellinen oikku, josta susipopulaation on mahdollista palautua valinnan toimiessa koiran perimästä saatuja piirteitä vastaan? Milloin taas olosuhteet ovat sellaiset, että susikanta kerää yhä enenevässä määrin koirilta peräisin olevaa geeniainesta ja saa kasvavassa määrin koiramaisia piirteitä?

Koirasusikeskustelussakin on kuitenkin vaarana, että tarkennusvaikutuksen auttamasta kohdennetusta keskustelusta lipsahdetaan tarkennusharhaiseen väittelyyn.

Keskustelun lähtökohdat vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla siihen, millaisia ratkaisuja on tarjolla. Koirasusien rooli näyttäytyy joistakin tulokulmista katsottuna jopa Suomen susikannan kohtalonkysymyksenä. Kaikkien Suomen susien toteaminen koirasusiksi ei silti mitä todennäköisimmin avaisi mahdollisuutta susimaisten villien koiraeläinten rajoittamattomalle metsästykselle. Risteymien poistaminen on Suomessakin hallinnon velvollisuus jo pelkästään suden suojelun toteuttamiseksi.

Ongelmallisten eläinyksilöiden poisto on kuitenkin tällöinkin mahdollista vain poikkeuslupamenettelyn kautta ja vaatii pidemmällä aikavälillä selkeitä linjauksia suhteessa muun muassa yllä lueteltuihin kysymyksiin koiran perimää kantaviksi epäiltyjen yksilöiden roolista susikannassa. Näin ollen, vaikka koirasusien poistaminen luonnosta näyttäytyy houkuttelevan kiistattomana ratkaisuna moniin susikeskustelussa esiin nouseviin ongelmiin, olisi sekin nähtävä osana laajempaa susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvää kokonaisuutta, jossa on roolinsa niin sudelle kuin ihmiselle koirineen – kaikkien näiden jakamaa ympäristöä unohtamatta.

Kun keskustelua sitten tarkennetaan takaisin koirasusikysymykseen, voitaisiin ehkä viitata myös koiranomistajien keskuudessa yleiseen sanontaan, jonka mukaan ongelmakoiria ei ole olemassa, on vain ongelmallisia koiranomistajia. Miten koirasudet tulisi nähdä tästä näkökulmasta? Ainakin Suomen oloissa kaikki tapaukset, joissa koirien ja villien susien risteymiä syntyy, kertovat tarinaa vastuuttomista koiranomistajista joko meillä tai lähialueilla. Niin kauan kuin susikannan halutaan säilyvän, onkin oleellista tehdä töitä myös risteymien synnyn ehkäisemiseksi.

Wolf-human interactions in Canada and British Columbia

I came to Vancouver, Canada, a month ago to conduct my post-doctoral visiting fellowship at Simon Frazer University.  It feels nice to live in a busy and ethnically diverse coastal seaport city Vancouver in British Columbia. There are circa 603,502 people in the city, making it the eighth largest Canadian municipality. The city is hugely spreading urban region but fortunately the “Sky Train”, city’s metro line, helps to make quick connections from place to place.

In one month’s time, I have already noticed some similarities from media presented wolf news between Canada and Finland. The first one is the polarized debate about fearless wolves that are not afraid of human beings, and the second one is how should humans behave in wilderness so that wild animals (predators) would not become too accustomed to being around people.  In addition, in Canada, there is a current heated debate going on about whether the wolves who lose their fear can become a nuisance especially if these animals would try to obtain food from local people. Many people are also worried that wolves can become more vulnerable and unmanageable when and if wolves would start to step out from the national park areas.

Generally, in Canada, wolves are widespread and abundant, and, all provincial wolf populations are considered fully viable. In British Columbia wolves inhabit most land areas, and their current population number has been estimated to be approximately 6100 to 10 800 wolves. In BC wolves are largely absent only from the southern parts of BC and from the Greater Vancouver area.

During the early 20th century researchers in North America still concluded that free-ranging grey wolves (Canis Lupus) would pose little or no threat to human safety. Things have changed since then, and according to recent local Canadian news (Vancouver Sun, Jan 28th  2012) there has been documented cases of wolf packs, which show no fear of people especially on national parks lands. Some wolves have also been even aggressive towards people, and these kinds of incidents have been on the increase during recent years in Canada (Canadian Press Oct 28, 2011). 

On Vancouver Island, west of Vancouver city, wolves have started their new habituation in the actual Pacific Rim National Park lands. Since December 2010, there has been a dramatic increase in wolf activity in the park and its vicinity. A pack of three wolves existed in year 2010, and a newer pack of five wolves were confirmed to be in the National Park lands in 2012. During wolves mating season, wolves have also become more territorially aggressive.Nearby observations and their close presence to humans have caused some concerns to park visitors. 
 
In the Pacific Rim National Park the wolves had been observed as close as 50 meters by the national park staff, and a pack of five wolves showed little fear and just lied down in the open while being easily observed by workers. In Vancouver Island, due to sudden observations and fearlessness of the wolves, local hunters were permitted to kill three wolves on Vancouver Island.  In addition, in 2012 two additional wolves were found in a dumpster in Tofino area near the National Park but no charges were made against anyone. In Victoria local people are also being warned that their dogs can be preyed upon both wolves and cougars nearby or in the park lands.

In Canadian National Parks visitors are nowadays advised to keep moving on while walking on park areas, and not to approach wolves at all. Motorists are advised to honk their horns and people visiting park areas are not allowed to feed wolves from passing vehicles, leave any food outdoors or near tent after making their meals there. Even though this advice is stressed to park visitors some people do purposefully leave raw food on grounds in order to get a better photograph of an observed wolf.

In Canadian forest areas human encounters with wolves are extremely rare. But in and when wolves do approach humans, people are being strongly advised that in forests and parks lands people should make loud noises such as yell or throw rocks on them, and use in case of bear a bear spray if a bear or a wolf comes too close to human beings. Some people do think also contrary to these views and say instead that a simple talk or singing to animals would be enough to warn animal that one is human being. 

In conclusion, as I have written about the Canadian wolves, wolves exist around the world. In addition, wolves and humans can become accustomed to each others. Based on my first impression about wolves in Canada, people are not terribly afraid of wolves neither does Canadian government try specifically lead people to co-habituate same land areas with wolves but tries to minimize human-wildlife-conflicts. All in all, Canada is a nice country!