Me täällä pohjoisessa toivomme kokemuksemme luonnosta, eläimistä ja kasveista olevan erityisen. Omakohtaiset eläinhavainnot ovat sangen yleisiä. Kokemuksista syntyvät tarinat, jotka ovat muovanneet suhdettamme luontoon ja villieläimiin, erityisesti petoeläimiin. Ennen luontosuhteeseemme vaikuttivat voimallisesti sukupolvelta toiselle kerrotut kertomukset. Nykyaikana luonto- ja eläinsuhdettamme muokkaavat sen sijaan voimallisesti median myötä sanomalehdet ja muut sosiaalisen median aineistot. Miten?
Sudesta ja petoeläimistä kertovia tarinoita voidaan löytää jo skandinaavisista myyteistä. Myös Aleksis Kivi kertoo Seitsemässä Veljeksessä miten seitsemän veljestä ovat jahdilla metsässä metsästämässä vaarallista petoa, karhua. Sen tapettua jahdin päätteeksi Juhani tuumaa: ”Eikö tämä ole yhteinen hyöty: penssata pedot, peikot ja perkeleet maailmasta pois?”. Suomalaisen erä- ja nuorisokirjallisuuden kotimaisena klassikkona pidetään A.E. Ingmania. Hänen kirjoittamanaan ilmestyi 1915 pojille suunnattu nuorisoromaani Rimpisuon usvapatsas. Siinä kerrotaan poikien, Jussin ja Matin seikkailusta Lapin rajamailla sekä heidän kamppailuistaan luonnossa. Heidän päälleen hyökkäävät petoeläiminä karhu ja susi.
Myös tietokirjallisuudessa käytiin susikeskustelua 1970-luvulla. Esimerkiksi Pentti Mäensyrjä kertoo ”Hukka huutaa” - kirjassaan, miten 1877 ─1881 välisenä aikana susien uhriksi päätyi 24 lasta Suomessa. Mäensyrjän mukaan suden tuhotöistä kehkeytyi ”tarina”, jossa monet lapsiuhrit nivottiin yksittäiseen vanhaan naarassuteen. Jouko Teperi kertoo kirjassaan ”Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla”, miten vuosien 1880─1881 lapsitapot loppuivat siihen, kun värvätty metsästäjä ampui suden vuonna 1881.
Aika ajoin esitetään julkisuudessa toiveita, että vanhojen satujen tulisi painua unholaan liian julmina. Kritiikin yksi juonne on se, että klassiset sadut kuvaavat sudet yksinomaan pahoina ja ne juuruttavat lapsiin turhaa susipelkoa. Pedot leimataan saduissa oudoiksi, kammottaviksi ja pahoiksi. Toisaalta kansansatujen tunnetaan sisältävän arkaaista kansanviisautta.
Susien aiheuttamista lapsitapoista keskustellaan Varsinais-Suomessa yhä edelleen. Paikalliset susitarinat ovat eläneet varsinaissuomalaisessa arjessa monien sukupolvien ajan. Tarinoiden vaikutuksilla voi olla paljon pidempi kesto kuin yksilön omalla elämänhistorialla. Tarinoiden myötä kokemukset siirretään suullisena tietona osana sukujen historiaa . Paikallinen historia ja kulttuuri jättävät näin jälkensä yksilön ajattelu- ja toimintatapoihin sekä yksilöiden/yhteisöjen identiteettiin. Tarinat myös eri historiallisina aikakausina uusintavat sukupolvelta/sukupuolilta toiselle normeja ja ideologioita, jotka ilmenevät yksilöiden luontosuhteessa. Kenties tällä tavalla tarkasteltuna varsinaissuomalaisessa ympäristössä helpommin voidaan tulkita susitarinoita, jos niitä tarkastellaan sosiaalisten tulkintojen ja merkitysten kautta.
Mietimmekö pitkällekään nykymaailmassa sitä, miten näkymättömästi paikallista ilmapiiriä ja asenteitamme muokkaavat sanomalehtien uutiset ja kertomukset susista lähiseudullamme. Monet mediat tuovat näyttävästi esille negatiivisia asioita susista. Susi nähdään röyhkeänä, uhmakkaasti katsovana, häirikkönä ja vahinkoeläimenä eli siis ihmisen ikuisena kilpailijana. Ei ihme, ettei eläinsuhteessamme suteen susipelossa näy vieläkään lauhtumisen merkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti