Riskipakoisuus

Etenkin psykologiassa ja taloustieteissä käytetään käsitettä riskiasenne kuvaamaan ihmisten suhtautumista riskinottoon. Yhtä äärilaitaa edustaa riskihakuinen, toista laitaa riskipakoinen ja näiden väliin asettuu eriasteisesti riskineutraali suhtautumistapa. Viime aikojen julkisesta susikeskustelussa syntyy vaikutelma, että monet kansalaisista haluaisivat valtiovallan omaksuvan nykyistä riskipakoisemman asenteen suhteessa suteen.

Riskipakoinen ihminen pyrkii elämään varman päälle eli riskejä vältellen. Jos hänen pitää valita ottaako hän vastaan 5 euroa vastikkeettomasti – siis täysin riskittömästi – tai vaihtoehtoisesti osallistuu kolikonheittoon, jossa oikein arvaamalla voittaa 10 euroa ja väärin arvaamalla 0 euroa, hän jättää arvonnan väliin. Vaikka arvontaan osallistumisen lopputulos on laskennallisena odotusarvona kuvaten tasan sama kuin ilman arvontaa tarjottava rahasumma, painaa mielessä enemmän ajatus arvonnassa häviämisestä kuin voittamisesta. Valintoja määrittää pikemminkin uhka kuin toivo. Hille Koskelan Pelonkierre-kirjan mukaan tämänkaltainen uhka- ja pelkosuuntautuneisuus ei luonnehdi vain yksittäisten ihmisten ajattelua, vaan voi puhua suoranaisesta pelon kulttuurista.

Susikeskustelun kohdalla panoksien nähdään olevan suuria. Kriittisimmissä puheenvuoroissa suden ajatellaan voivan tappaa lapsen tai koiran, jos tämänkaltaista arpapeliä ei estetä. Vaatimukset tilanteen muuttamiseksi kohdistetaan viranomaisiin ja heidän toimintaansa ohjaaviin säännöksiin. Kukaan keskustelijoista ei varmaan kiistä lasten suurta arvoa, mutta eri mieltä ollaan suden arvosta.

Aito erimielisyys näyttää olevan myös susivahingon todennäköisyydestä ja siitä, pitäisikö esimerkiksi oman pihapiirin olla täysin riskitön. Julkisessa keskustelussa on viitattu myös epäsuorasti suden tekemän kohtalokkaan hyökkäyksen todennäköisyyteen. Ne keskustelijat, jotka pitävät susien pääosin pimeän aikaan tekemiä varmoja ja todennettuja pihakäyntejä ihmiselle vaarattomina, pitänevät hyökkäyksen todennäköisyyttäkin pienenä. Samoin ajattelevat ehkä ne, joille susien pihakäyntien näkyvä uutisointi on pikemminkin merkki lisääntyneestä ilmiön julkituonnista kuin pihakäyntien määrän lisääntymisestä tai susien kasvaneesta tottumisesta ihmisiin. Sen sijaan ne keskustelijat, joiden mukaan hyökkäys on mahdollinen, jopa todennäköinen, perustelevat kantaansa susista tehdyillä päivähavainnoilla ja susien uhmakkaaksi tulkitulla käyttäytymisellä.

Viime aikojen keskustelussa ei ole niinkään argumentoitu susiriskiä susien tai susille alttiiden vahinkokohteiden määrän myötä kumuloituvana tai tapahtuneiden vahinkojen lukumäärän myötä mitattavissa olevana suureena. Susiriski ja sen kasvu on sen sijaan liitetty susien väitettyyn käyttäytymismuutokseen. Suden suojelusta huolissaan olevat toimijat ovat ihmetelleet, miten riskittömyyden vaade kohdistetaan voimallisesti juuri suteen eikä muihin vaaratekijöihin, kuten liikenteeseen, koiriin tai vaikkapa ihmisiin, jotka susilta suojautuakseen tarttuvat aseisiin. Miksi nimenomaan suden läsnäolo on sietämättömän riskaabelia?

Riskiasenteita on vaikea muuttaa suuntaan tai toiseen. Ja vaikka kokonaisriskeistä oltaisiin yksimielisiä, voidaan kiistellä siitä, pitäisikö yksittäisiä riskitekijöitä minimoida juuri suden kohdalla ja sallia ihmisten aiheuttamien riskien osalta. Kyse on yhtäältä arvoerimielisyydestä – miten arvostamme tulevaisuutta, jota määrittelee joko suden läsnäolo tai poissaolo osana arjen toimintoja. Tätä kulttuurista asetelmaa on vaikea muuttaa. Suden vaarallisuutta koskeva tiedollinen perusta ei ole yhtä pysyvää. Jo kevään eteneminen voi sitä jossakin määrin muuttaa, kun sudet häviävät näkymättömiin lumen sulaessa ja pesinnän lähestyessä – havainnot ja uutisoinnit vähenevät. Susien riskikäyttäytymistä voidaan myös tutkia ja tuloksista tiedottaa. Molemmat edellä kuvatut seikat voivat ehkäistä yhtä Hille Koskelan kuvaaman pelonhallinnan paradoksin toteutumista: pyrkimykset lisätä kaikin keinoin turvallisuutta johtavatkin voimakkaampiin uhkien tiedostamisen ja turvattomuuden kokemuksiin.