Koirasudet ja susikeskustelun tarkennusharhat

Susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvä keskustelu kiinnittyy usein yksittäisiin vaikkakin perustavaa laatua oleviin ongelmakysymyksiin. Suden suojelun ja susikannan rajoittamisen numeropelissä pohditaan reviirien, laumojen ja yksilöiden määrää. Pihasusikysymys keskittyy yksittäisten susien pulmalliseen käytökseen, ja koirasusista keskusteltaessa ongelmana näyttäytyvät eläimet, joita viranomaiset eivät tunnista tai tunnusta risteymiksi.

Kun jotakin asiaa tai ilmiötä katsotaan tarkkaan ja läheltä, siitä saadaan selkeä ja perusteltu käsitys. Samalla huomio voidaan keskittää juuri niihin yksityiskohtiin, joita pidetään kulloinkin tärkeimpinä. Silloin kun edellä kuvatun kaltaisen tarkastelun kohteena on pulmallinen tilanne, myös ongelman syyt löytyvät usein juuri näiden tärkeimpinä pidettyjen yksityiskohtien joukosta, ja on luonnollista, että myös ratkaisuja ahdinkoon aletaan etsiä samalta suunnalta.

Ihmismieli toimii niin, että meillä on usein tapana tarkastella pulmatilannetta ja sen mahdollista ratkaisua tietynlaisten itsellemme ominaisten ajatusmallien kautta. Se mikä ei ole osa käytettyjä ajattelun malleja, jää näin vaille huomiota, ja se mikä on mallissa keskeistä, on myös ratkaisumahdollisuuksien tärkein lähde. Tiedostamiseen tai tajuntaan liittyvä kognitiotutkimus kutsuu tätä ilmiötä tarkennusvaikutukseksi tai tarkennusharhaksi (engl. focusing effect tai focusing illusion). Vaikka näiden kahden käsitteen merkitys on tavallisesti sama, voidaan tarkennusharhaa ja tarkennusvaikutusta ajatella myös hiukan toisistaan poikkeavina ilmiöinä.

Yleisesti tarkennusvaikutuksella ja -harhalla viitataan tilanteisiin, joissa huomio kiinnittyy joihinkin yksityiskohtiin niin voimakkaasti, että muut kokonaisuuden osat jäävät tarkastelussa paitsioon. Tarkennusvaikutus on usein hyödyllinen ilmiö, koska se auttaa keskittymään olennaiseen ja sulkemaan pois päätöksentekoa häiritsevän turhan kohinan. Aina näin ei kuitenkaan ole. Silloin kun keskittyminen olennaiseksi arvioituun heikentääkin kokonaisuuden hahmottamista ja johtaa tästä syystä pitemmällä aikavälillä epätyydyttäviin ratkaisuihin, on tarkennusharha osuvampi termi ilmiön kuvaamiseen.

Koirasudet susikeskustelussa: tarkennusvaikutusta vai tarkennusharhaa?

On olemassa melkoisen laaja ja mielipiderajat ylittävä yhteisymmärrys siitä, että suden ja koiran risteymät, niin sanotut koirasudet, eivät kuulu luontoon Suomessa tai muuallakaan maailmassa. Vaikka risteymien aiheuttamat ongelmat niin suden suojelulle kuin ihmisten ja susien yhteiselolle on tunnettu jo kauan, koirasusien laillinen asema on edelleen yllättävän epäselvä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Esimerkiksi yleissopimus Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta (Bernin sopimus) ja Euroopan unionin habitaattidirektiivi eivät suoraan määrittele koirasusien tai muiden lajiristeymien asemaa. Näiden sopimusten voi kuitenkin tulkita kohtelevan risteymiä lähtökohtaisesti kuten lajipuhtaita yksilöitä. Lopullista sanaa asiassa ei kuitenkin ole vielä kuultu, koska liioin Bernin sopimuksen pysyvä komitea, Euroopan komissio kuin unionin tuomioistuinkaan eivät ole ottaneet tähän asiaan suoraan kantaa. Vain uhanalaisilla eliölajeilla käytävää kauppaa säätelevä CITES-sopimus koskee selväsanaisesti myös risteymiä edustavia yksilöitä.

Myöskään Suomen lainsäädännössä ei ole erillistä mainintaa suden ja koiran risteymien asemasta. Suomen susipolitiikkaa ohjaava virallinen susikannan hoitosuunnitelma sisältää kuitenkin ohjeistuksen, jonka mukaan risteymäyksilöt on poistettava maamme luonnosta mahdollisimman tehokkaasti ja lakeja noudattaen. Missään ei kuitenkaan ole määritelty tarkasti sitä, mitä koirasudella itse asiassa tarkoitetaan, ja miten tällainen eläinyksilö voidaan riittävällä varmuudella erottaa sudesta.

Miten sitten tulisi määritellä koirasusi? Biologisesti koira ja susi kuuluvat samaan lajiin, Canis lupus. Lisäksi susikannan sataprosenttinen geneettinen puhtaus on käytännössä abstraktio ja siten mahdotonta varmistaa. Mihin siis olisi vedettävä raja sen suhteen, miten paljon koiran perimää susiyksilössä tai -populaatiossa voidaan sietää? Tästä kysymyksestä voidaan johtaa lisää pohdintoja. Milloin hybridisaatio on vain hetkellinen oikku, josta susipopulaation on mahdollista palautua valinnan toimiessa koiran perimästä saatuja piirteitä vastaan? Milloin taas olosuhteet ovat sellaiset, että susikanta kerää yhä enenevässä määrin koirilta peräisin olevaa geeniainesta ja saa kasvavassa määrin koiramaisia piirteitä?

Koirasusikeskustelussakin on kuitenkin vaarana, että tarkennusvaikutuksen auttamasta kohdennetusta keskustelusta lipsahdetaan tarkennusharhaiseen väittelyyn.

Keskustelun lähtökohdat vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla siihen, millaisia ratkaisuja on tarjolla. Koirasusien rooli näyttäytyy joistakin tulokulmista katsottuna jopa Suomen susikannan kohtalonkysymyksenä. Kaikkien Suomen susien toteaminen koirasusiksi ei silti mitä todennäköisimmin avaisi mahdollisuutta susimaisten villien koiraeläinten rajoittamattomalle metsästykselle. Risteymien poistaminen on Suomessakin hallinnon velvollisuus jo pelkästään suden suojelun toteuttamiseksi.

Ongelmallisten eläinyksilöiden poisto on kuitenkin tällöinkin mahdollista vain poikkeuslupamenettelyn kautta ja vaatii pidemmällä aikavälillä selkeitä linjauksia suhteessa muun muassa yllä lueteltuihin kysymyksiin koiran perimää kantaviksi epäiltyjen yksilöiden roolista susikannassa. Näin ollen, vaikka koirasusien poistaminen luonnosta näyttäytyy houkuttelevan kiistattomana ratkaisuna moniin susikeskustelussa esiin nouseviin ongelmiin, olisi sekin nähtävä osana laajempaa susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvää kokonaisuutta, jossa on roolinsa niin sudelle kuin ihmiselle koirineen – kaikkien näiden jakamaa ympäristöä unohtamatta.

Kun keskustelua sitten tarkennetaan takaisin koirasusikysymykseen, voitaisiin ehkä viitata myös koiranomistajien keskuudessa yleiseen sanontaan, jonka mukaan ongelmakoiria ei ole olemassa, on vain ongelmallisia koiranomistajia. Miten koirasudet tulisi nähdä tästä näkökulmasta? Ainakin Suomen oloissa kaikki tapaukset, joissa koirien ja villien susien risteymiä syntyy, kertovat tarinaa vastuuttomista koiranomistajista joko meillä tai lähialueilla. Niin kauan kuin susikannan halutaan säilyvän, onkin oleellista tehdä töitä myös risteymien synnyn ehkäisemiseksi.

Wolf-human interactions in Canada and British Columbia

I came to Vancouver, Canada, a month ago to conduct my post-doctoral visiting fellowship at Simon Frazer University.  It feels nice to live in a busy and ethnically diverse coastal seaport city Vancouver in British Columbia. There are circa 603,502 people in the city, making it the eighth largest Canadian municipality. The city is hugely spreading urban region but fortunately the “Sky Train”, city’s metro line, helps to make quick connections from place to place.

In one month’s time, I have already noticed some similarities from media presented wolf news between Canada and Finland. The first one is the polarized debate about fearless wolves that are not afraid of human beings, and the second one is how should humans behave in wilderness so that wild animals (predators) would not become too accustomed to being around people.  In addition, in Canada, there is a current heated debate going on about whether the wolves who lose their fear can become a nuisance especially if these animals would try to obtain food from local people. Many people are also worried that wolves can become more vulnerable and unmanageable when and if wolves would start to step out from the national park areas.

Generally, in Canada, wolves are widespread and abundant, and, all provincial wolf populations are considered fully viable. In British Columbia wolves inhabit most land areas, and their current population number has been estimated to be approximately 6100 to 10 800 wolves. In BC wolves are largely absent only from the southern parts of BC and from the Greater Vancouver area.

During the early 20th century researchers in North America still concluded that free-ranging grey wolves (Canis Lupus) would pose little or no threat to human safety. Things have changed since then, and according to recent local Canadian news (Vancouver Sun, Jan 28th  2012) there has been documented cases of wolf packs, which show no fear of people especially on national parks lands. Some wolves have also been even aggressive towards people, and these kinds of incidents have been on the increase during recent years in Canada (Canadian Press Oct 28, 2011). 

On Vancouver Island, west of Vancouver city, wolves have started their new habituation in the actual Pacific Rim National Park lands. Since December 2010, there has been a dramatic increase in wolf activity in the park and its vicinity. A pack of three wolves existed in year 2010, and a newer pack of five wolves were confirmed to be in the National Park lands in 2012. During wolves mating season, wolves have also become more territorially aggressive.Nearby observations and their close presence to humans have caused some concerns to park visitors. 
 
In the Pacific Rim National Park the wolves had been observed as close as 50 meters by the national park staff, and a pack of five wolves showed little fear and just lied down in the open while being easily observed by workers. In Vancouver Island, due to sudden observations and fearlessness of the wolves, local hunters were permitted to kill three wolves on Vancouver Island.  In addition, in 2012 two additional wolves were found in a dumpster in Tofino area near the National Park but no charges were made against anyone. In Victoria local people are also being warned that their dogs can be preyed upon both wolves and cougars nearby or in the park lands.

In Canadian National Parks visitors are nowadays advised to keep moving on while walking on park areas, and not to approach wolves at all. Motorists are advised to honk their horns and people visiting park areas are not allowed to feed wolves from passing vehicles, leave any food outdoors or near tent after making their meals there. Even though this advice is stressed to park visitors some people do purposefully leave raw food on grounds in order to get a better photograph of an observed wolf.

In Canadian forest areas human encounters with wolves are extremely rare. But in and when wolves do approach humans, people are being strongly advised that in forests and parks lands people should make loud noises such as yell or throw rocks on them, and use in case of bear a bear spray if a bear or a wolf comes too close to human beings. Some people do think also contrary to these views and say instead that a simple talk or singing to animals would be enough to warn animal that one is human being. 

In conclusion, as I have written about the Canadian wolves, wolves exist around the world. In addition, wolves and humans can become accustomed to each others. Based on my first impression about wolves in Canada, people are not terribly afraid of wolves neither does Canadian government try specifically lead people to co-habituate same land areas with wolves but tries to minimize human-wildlife-conflicts. All in all, Canada is a nice country!

Susikannan hoidon paikkatieto

Maassamme kerätään susista monenlaista kaikille avointa tai viranomaiskäyttöön rajattua paikkatietoa. Tunnetuin viranomaisten ylläpitämistä tietovarannoista on juuri äskettäin uudistunut TASSU-tietojärjestelmä. Pääsy tähän järjestelmään on viranomaisilla sekä petoyhdyshenkilöillä, jotka myös suurpetotiedon sinne tallentavat. Toinen vain viranomaiskäyttöön tarkoitettu paikkatiedon tietopankki on jo jonkin aikaa toiminnassa ollut riistavahinkorekisteri, jonka avulla seurataan muun muassa riistavahinkolain mukaisten susivahinkojen sijoittumista, suuruutta ja korvausten maksua. Riistaweb on kolmas keskeinen susitietoa käsittelevä tietojärjestelmä. Sitä hyödynnetään muun muassa Suomen riistakeskuksessa suden poikkeuslupa-anomuksia käsiteltäessä. Eri järjestelmien rinnakkaiskäytöllä riistaviranomaiset pyrkivät tukemaan toimia, jolla pidetään vahingot kohtuullisella tasolla ja konfliktit hallinnassa.

Kansalaiset ovat viime vuosina päässeet tutustumaan riistaviranomaisten tekemiin poikkeuslupapäätöksiin verkossa. Tietoa tuoreista pantasusihavainnoista kansalaiset ovat saaneet takavuosina soittamalla susipuhelimeen. Tästä syksystä alkaen susipuhelimen sijaan on ollut tarjolla Internetissä toimiva palvelu pantasusien seuraamiseen. Tarjottu avoimuus ei ole riittänyt tyydyttämään suteen huomionsa kiinnittäneiden kansalaisten tietotarpeita. Siksi viranomaisten ja jo aiemmin eri toimijaryhmien perustamien petotietojärjestelmien rinnalle on syntynyt  yksittäisten kansalaisten ylläpitämiä järjestelmiä.

Esimerkiksi susien viime vuosina tekemiä koiravahinkoja esittelemä karttapalvelu aloitti toimintansa lokakuussa 2012. Ylläpitäjä kantoi huolta metsästyskoirista ja halusi koota yhteen hajallaan olevaa vahinkotietoa helppokäyttöiseen ja helposti välitettävään muotoon. Tarkoituksena oli suunnata huomiota vahinkoriskiin ja varoittaa koiranomistajia vahinkoalttiista alueista. Palvelun tietolähteinä on käytetty ensisijaisesti sanomalehtien vahinkouutisointeja. Tietoa on myös saatu asianosaisilta tai henkilöiltä, jotka muutoin ovat tunteneet tapaukset. Haastavaksi tiedonkeruun tekee se, etteivät kaikki vahinkotapaukset tule julkisiksi, joskus koiranomistajat eivät hae korvausta lainkaan tai hakevat sitä vakuutusyhtiöstä, josta tieto ei välity muille toimijoille.

Liki samoihin aikoihin edellisen kanssa syksyllä 2012 aloitti toimintansa toinen karttapalvelu, jolla ylläpidettiin tietoa riistaviranomaisten antamista poikkeusluvista sekä poliisimääräyksien myönnöistä. Niin ikään palvelulla visualisoitiin lupien ja määräysten sekä liikennekolarien aiheuttamaa susipoistumaa maan eri osissa. Palvelu on vuonna 2013 ilmeisesti loppunut. Ylläpitäjä halusi luoda aiheesta kokonaiskäsityksen keräämällä tietoa Suomen riistakeskukselta sekä poliisin tiedotteista. Suomen riistakeskuksen myöntämien lupien ja niiden tuloksen osalta tieto oli palvelussa kattavaa. Poliisimääräysten ja niiden käytön osalta palveluun kerättävissä olevassa tiedossa oli puutteita.

Vuoden 2013 keväästä alkaen on toiminnassa ollut myös karttapalvelu, johon ylläpitäjät kirjaavat laumoja sekä yhdessä liikkuvia pareja koskevia susihavaintoja. Lähteenä ylläpitäjät käyttävät RKTL:n julkaisemien lausuntojen karttaliitteitä, facebookin ja eralle.net keskusteluryhmissä jaettuja suurpetohavaintoja sekä ihmisten ylläpitäjille sähköpostitse ilmoittamia havaintoja. Laumoja ja pareja kartoilla esittävän palvelun tarkoituksena on ollut koota tietoa yhteen eri lähteistä, tarjota sitä alueilta joilta viranomaistietojärjestelmiin ei kerry tietoa ja tuoda sitä esille nopeammin, kuin mitä RKTL tietoa julkistaa.

Yllä mainitut palvelut ovat saaneet kiitosta tiedon käyttäjiltä. Vaikka palvelujen ylläpitäjät pyrkivät varmistamaan esittämänsä tiedon luotettavuuden tilanteen ja mahdollisuuksien mukaan, on esitetty epäilyjä tiedon laadusta. Esimerkiksi koiravahinkojen kohdalla ei ole aina mahdollista päästä selvyyteen, onko koiran tappanut nimenomaan susi. Niin ikään susihavaintoihin sisältyy epävarmuutta  – osa suden jäljiksi alun perin arvioiduista jälkihavainnoista on esimerkiksi petoyhdyshenkilöiden tarkistuksen pohjalta todettu monessa yhteydessä koiriksi tai ilveksiksi (jälkimäärityksen haasteista sudella, s. 10).

Esimerkit tuovat esille sen, miten yhtäältä tarve ja halu avoimeen ja nopeasti jaettavaan susitietoon ja toisaalta tekniikan ja omien kykyjen tarjoamat mahdollisuudet synnyttävät uusia kansalaisten omia susikarttapalveluja. Näillä palveluilla edistetään tiedonjakoa niiltä osin, kun viranomaiset eivät ole omien järjestelmiensä osalta halunneet, pystyneet, tai vielä ehtineet tätä toteuttaa.

Kehitys muuttaa vallitsevaa asetelmaa ja haastaa pohtimaan kaikkien tietojärjestelmien osalta sitä, milloin julkinen tieto on hyödyllistä ja kenelle. Ketä kulloinkin julkisella tiedolla palvellaan? Missä määrin avoimesti julkaistu tieto auttaa toimijoita esimerkiksi varautumaan susien läsnäoloon? Entä onko tiedon korkealla laadulla ja nopealla jakamisella käänteinen yhteys – milloin hitaus on perusteltua?

Biodiversity, motivation, habit: The big bad wolf and biodiversity in general

Biodiversity is on the decline globally. This is the case despite various institutional designs following the RIO 1992 summit. On a Brundtlandian pathway, the Rio+20 meeting rearticulated the concern and hoped that we [the representatives of the States] “with the full participation of civil society, renew our commitment to sustainable development and to ensuring the promotion of an economically, socially and environmentally sustainable future for our planet and for present and future.” In twenty years, the focus has shifted to the critical role of civil society in attaining sustainable development. It is not only formal institution-building that matters.

The principles and spirits of international treaties, such as the Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora (CITES), the Bern Convention, the Convention on Biological Diversity (CBD) and, in Europe, the Habitats Directive as well, set the basis for national conservation legislation. In Finland, as well as in other parts of Europe, national biodiversity strategies and biodiversity action plans have recently been undergoing renewal. Governments around the globe are taking various steps to handle the challenge of biodiversity. How much do biodiversity or ecosystem services really weigh?

The work of the Intergovernmental Platform for Biodiversity and Ecosystem Services (IPBES) began in 2012 with high expectations. It is hoped that IPBES will prove as meaningful on the biodiversity front as the Intergovernmental Panel on Climate Change (IPCC) has become on the climate front. This may of course become the case. As national work is about to begin, one important aspect has come to the fore, at least in Finland. Governmental resources for the IPBES are miniscule. At the first IPBES stakeholder meeting, held in November 2013, it became evident that the majority of the work will build upon voluntary action by scientists and administrators. Some participants stated that the lack of financial resources will handicap the process. But not all shared that opinion.

One environmental economist stood up and claimed that, the situation being as it is, we - as scientists and administrators - must act voluntarily, become committed to the task of the good cause without asking for payment for our time and effort. She hit the nail on the head.

Recall all of the fine institutional arrangements erected for the sake of protecting biodiversity – and the problems still prevail. The true challenge is, then, not the institutional scaffolding as such but the motivation that these scaffolds prevent or enable. It seems to be the case that biodiversity laws, policies and instruments do not motivate people to act for nature. Indeed, institutions have been erected to prevent us from doing wrong (to biodiversity and people) but they have not been designed to help us to do good. Prohibitions do not motivate action the same way as, say, encouragement.

Nonetheless, people do exist who act for biodiversity. How do they do it? Why do they do it?

This is exactly what the BIOMOT project (MOTivational strength of ecosystem services and alternative ways to express the value of BIOdiversity) is addressing in 2011–2015. The BIOMOT project, funded by the EU’s FP7 programme, collects together partners from seven European countries, comprising eight partner universities. The project is employing a variety of scientific disciplines, such as economics, philosophy, governance studies and social psychology. The interdisciplinary work will explore (i) the current state of environmental valuation and actual and potential alternatives to mainstream approaches; (ii) the features of those biodiversity policies, instruments and initiatives that motivate people to act; (iii) the personal and social characteristics of the innovators of such schemes; and (iv) the building blocks of the alternative theory of motivation. When the project concludes, it might be possible to gain a robust insight how these “successful” schemes have broken old habits and routines and helped to form new ones that motivate people to act for nature.

It is, indeed, one task to figure out the causes and reasons for inactivity, i.e. why people do not act for nature. The other task is to figure out why people act purposefully against nature. This is the wicked case with the protection of some specimens of biodiversity, say, the wolf (Canis lupus).

In Finland, the government has been committed to erecting institutional scaffolds to protect the wolf, but this has actually had the opposite effect: despite the efforts, the size of the wolf population has been in a steady decline for nearly all of the past ten years. The Finnish wolf policy is a showcase in institutional design, the purpose of which is to prevent people from doing wrong, i.e. killing wolves illegally. The government has, for instance, introduced a category of severe hunting crime to the criminal code and multiplied the nominal values of large carnivores. The approach has not been a solution to a problem. Perhaps it is one of its key causes. The top-down regulation of the wolf issues faces strong and persistent resistance, and at the same time the ex ante and ex post damage compensation schemes and ever more accurate information about the numbers and origins of wolves are not really helping the people to live with the wolves.

The question is: which kinds of instruments or policies would motivate people to live with the wolves? This is not a matter of preventing people from doing wrong, but actively helping them to do something which is good for both themselves and the broader society. This concern does not only apply in Finland. Large carnivores are also returning to their native territories and habitats after decades of absence in other parts of Europe.

Perhaps the wolf policy would need workable “nudges” to make co-existence easier. According to Cass Sunstein (2013, Simpler: the future of government, p. 38), “nudges are approaches that influence decisions while preserving the freedom of choice”. Thinking around nudges offers a way to look beyond regulation, compensation and information and focus on how to design perhaps only slightly modified choice architectures that may have large effects on outcomes, i.e. how people come to terms with the presence of the wolf. The wolf-related nudges alter the shared environment of the wolf and humans. For instance, feeding areas for white-tailed deer may be located a bit further away from the vicinity of houses (so that they do not draw wolves close to humans) or sheep pastures that are located close to wolves’ ecological routes may be relocated (in order to lower the risk). These kinds of social-ecological nudges preserve freedom of choice but may subtly break the old habits of feeling, mind and action and help to form new ones.

In order to halt biodiversity decline, the challenge lies in understanding the anatomy of motivation, how motivation is related to habits, and how nudges and policy instruments can help to change problematic behavioural patterns without diminishing the degree of freedom and curtailing the basic rights of citizens, consumers and other species.

Juha Hiedanpää, ESEE (European Society for Ecological Economics), Newsletter, Winter 2013.

Halu uskoa

Moraalipsykologi Jonathan Haidt sivuaa tuoreimmassa kirjassaan The Righteous Mind  (2012) taipumustamme uskoa siihen, mitä haluamme uskoa – tosiasioista riippumatta. Aivomme ’palkitsevat’ hetken mielihyväkokemuksella siitä, kun löydämme edes hataran perustelun,  jolla epämieluisa ja uskomustemme vastainen tulkinta todellisuudesta voidaan torjua. Ajattelumme suuntautuu pikemminkin perustelemaan omia halujamme kuin etsimään totuutta. Tämän vuoksi yhteiskunnalliset toimijat erilaisine haluineen ottavat esimerkiksi uuden tutkimustiedon vastaan eri tavoilla. Näkemyserot voivat jopa äärevöityä, kun eri laitojen toimijat saavat mielihyvää siitä, että he onnistuvat sisällyttämään uuden löydöksen perusteluihinsa ja siitä, että he onnistuvat löytämään perustelun, jolla häiritsevä löydös ohitetaan. Uusi tieto ei tällöin niinkään toimi ristiriitojen lieventäjänä, vaan polttoaineena, jolla syvennetään juoksuhautoja.

Susitutkimusten julkisuudessa saama ristiriitainen vastaanotto on esimerkki tällaisesta ilmiöstä. Siksi uusi tutkimustieto ei välttämättä auta tehokkaasti lieventämään ristiriitoja. Esimerkiksi tutkimustulos (s. 4), jonka mukaan osa pantasusista on vältellyt pihoja liikkuessaan reviirillään ja osa ei, voidaan nähdä joko perusteluna siitä, etteivät sudet useinkaan näin tee tai erityisenä osoituksena että ne joskus tekevät näin. Lasi on puoliksi täynnä tai puoliksi tyhjä. Äärilaitojen kommentoijat ymmärtävät tuloksen halujaan tukevalla tavalla – ja hyödyntävät löydöstä perusteena kamppailussa susikannan hallinnasta. Tahtomattaan  myös tutkijat osallistuvat kamppailuun. Tulkitsijasta riippuen voi olla suuri merkitys sillä, sanooko tutkija esitelmätilaisuudessa suden käyvän harvoin pihoissa tai pääsevän harvoin kovin kauas pihoista.

Viime kädessä rajat taipumuksellemme perustella havaintojamme todellisuudesta mielemme mukaan asettaa totuus itse. Jos omat kokemusperäiset havaintomme menevät kovasti ristiin omien käsitystemme kanssa, alamme jossakin vaiheessa miettimään, missä vika. Edelleen jos asiat eivät etene läheskään siten, kuin olemme ennakoineet, on samanlainen mietinnän paikka. Ja jos toinen ihminen päätyy samoista havainnoista aivan toisenlaisiin päätelmiin kuin itse, on kenties syytä kysyä, miksi näin on eikä kiirehtiä tyrmäämään päätelmiä vääränlaisina.

Haidt esittää kirjassaan kiinnostavasti, että moraalinen ajattelu on lähtökohdiltaan sisäsyntyistä. Tuntemus oikeasta ja väärästä on kuitenkin muokkautuva ja siten verrattavissa esimerkiksi käsikirjoituksen ensimmäineen luonnokseen. Tuntemus yllättää ja ohjaa kehittämään ja päivittämään käsikirjoitusta toimivammaksi kokemuksen ja merkitysten pohjalta. Susikeskustelut ovat näin ajateltuna haastavia sen vuoksi, että niihin osallistuu erilaisia moraalisia näkökohtia painottavia ja esimerkiksi asuintaustoiltaan, sukupuoleltaan ja iältään erilaisia ihmisiä. Halut ja perustelut voivat herkästi mennä niin ristiin, että vastapuolen ei lopulta ajatella olevan susipoliittisissa perusteluissaan vain väärässä, vaan myös läpeensä moraalittomia, huonoja ihmisiä. Tilanne kärjistyy konfliktiksi. Vuorovaikutuksen kehitys umpikujaan ei ole vääjäämätön vaan totta kai käännettävissä. Haidtin mukaan jo se on hyvä alku, että ymmärrämme ihmisillä olevan erilaisia painotuksia moraalisten hyveiden suhteen – ja että on vain hyviä ihmisiä erilaisine haluineen ja perusteluineen.

Susikonfliktin ratkaisuista

Susikonfliktin kuulee olevan ratkaisematon. Konfliktiin on mahdotonta löytää sellaista yksitäistä toimenpidettä tai toimenpiteiden joukkoa, jolla suden läsnäoloon liittyvät moninaiset tieto-, intressi- ja arvoriidat väistyisivät. Ainoa mahdollisuus on yrittää hallita konfliktia.

Ongelmallinen tilanne ei tietenkään muutu sen mukaan, yritetäänkö konfliktia ratkaista vai yritetäänkö sitä hallita. Yrityksissä ratkaista konflikti tunnistetaan kuitenkin yksi olennainen seikka. Konflikti-sanan alkuperä on latinan sanassa confligere. Con merkitsee yhdessä ja fligere vastaan iskemistä. Konfliktissa osapuolten tahdot, ajatukset ja teot iskevät toisiaan vastaan. Konflikti on vastustamista. Se on motivoitunutta haluttomuutta alistua oikeutta loukkaavan valtaan. Toisin kuin ratkaisuyritykset, konfliktin hallinta ei lähtökohtaisesti puutu taustalla olevaan vääryyskokemukseen.

Vastustetaanko susipolitiikassa yleistä päämäärää, suomalaisen luonnon monimuotoisuuden vaalimista? Tuskinpa. Vastustetaanko keinoja, joilla monimuotoisuuden suojelua toteutetaan, esimerkiksi suden suojelua itsessään. Tuskinpa, sillä yleisen mielipiteen mukaan kyllä Suomessa susia pitää olla, mutta sudet eivät saa olla ihmisten ilmoilla. Vastustetaanko suden suojelun välineitä, esimerkiksi tiukasta suojelusta poikkeamisen käytäntöjä? Luullakseni nimenomaan kannanhallinnan välineet ovat ristiriidan ydin, vääryyskokemuksen lähde ja vastustuksen kohde.

Susikannan hoidolle laadittiin 2005 kannanhoitosuunnitelma, joka antaa yleislinjan susipolitiikan toimeenpanolle. Lukuun ottamatta poikkeuslupakäytäntöä, jota koskevat säännöt ja periaatteet ovat olleet jatkuvan säädön alla, susireviireille ulottuvat konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet kehittymättömiksi. Tilanteeseen on tietenkin monia perusteita, joista hallinnon resurssipula ja salametsästyksen aiheuttama vaivannäkö ovat kaksi ilmeisintä.

Viime aikoina politiikan suunnittelun ja toimeenpanon kentälle on ilmaantunut uusi työkalu, ”nudge”. Suomeksi se voitaisiin kääntää töytäisyksi. Ajatuksena on, että nudgen tai töytäisyn avulla ongelmallista toimintaympäristöä muokataan siten, että toimijoiden valinnanvapaus säilyy tai lisääntyy, mutta toiminnan seuraukset ovat parempia yksilölle ja yhteiskunnalle. Kuvaava esimerkki nudgesta on kärpänen pisuaarissa. Kun Amsterdamin lentokentän miesten WC:n pisuaarien sisäpuolelle liimattiin pienet kärpästarrat, lattiaroiskeet vähenivät 80 prosentilla.

Pisuaarikärpäsen toimivuudesta tuskin vallitsee erimielisyyttä. Hädässä olevien vapautta ei rajoitettu, mutta ympäristöhaitat ja sosiaaliset kustannukset vähenivät. Voisin jopa väittää, että kärpäsen hyödystä vallitsee täysi yksimielisyys, konsensus. Kärpänen toimii ja sillä siisti. Tämän kaltainen asioiden toimivuus syntyy spontaanisti eikä sitä voi ylhäältä päin määrätä (kärpäseen ei ole pakko tähdätä) eikä se edellytä toimijoiden yhteisymmärrystä (”kaverit, jos me nyt toimimme yhdessä tässä asiassa, hyvä tulee”). Huomaamattomuus, vaivattomuus ja tuloksellisuus ovat toimivien töytäisyjen piirteitä.

Niin kuin kärpänen pisuaarissa, töytäisy kohti yksilön ja yhteisön hyvää on yleensä yksinkertainen. Toimivien yksinkertaisten ratkaisujen keksiminen ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.

Sama keksimisen vaikeus pätee myös ihmisen ja suden suhteiden korjaamiseen. Silti suden ja ihmisen jakamaa ympäristöä on mahdollista muokata yhteiselon sujumiseksi. Mieleeni tulee kaksi työtäisyä, joista ensimmäinen on toteutunut ja toinen on mahdollinen.

Ensinnäkin töytäisy voi auttaa ihmisten keskinäisissä suhteissa susireviirillä. RKTL palkkasi ”susisovittelijan” Lounais-Suomeen keväällä 2013. Arkisemmalta titteliltään tutkimusapulainen varmistaa vahinkotapauksia, neuvoo ennaltaehkäisevissä toimissa, edesauttaa vapaaehtoistoimintaa ja seuraa susien tapoja reviireillä, joilla asuu myös paljon ihmisiä. Susisovittelijan työ ei rajoita paikallisten elämää. Hänen läsnäolonsa lisää vapautta, turvallisuudentunnetta ja asioiden sujuvuutta.

Toiseksi töytäisy voi auttaa ihmisen ja suden yhteiseloa reviirillä. Mitä jos luvallisesti kaadetusta sudesta saisi tuntuvan kaatopalkkion? Metsästysseurojen sijaan palkkio kohdistettaisiin alueen yhteisöille, esimerkiksi nuorisotyöhön, riistakasvatukseen, koulukyyteihin tai ennaltaehkäiseviin töihin. Palkkio tulisi yksityisiltä lahjoittajilta, jolloin se sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä ei olisi keneltäkään pois. Se, että metsästäjät saisivat pitää vahinkoperustaisella luvalla ammutun suden trofeena, lisäisi sudesta saatavaa hyötyä. Töytäisy kannustaisi varmistamaan, ettei susia kaadeta salaa.

Susikonflikti ei väisty kerralla. Mutta sen yli on mahdollista päästä töytäisy kerrallaan.

Työtäisyjen lumo on siinä, että ne tuottavat hyötyä ilman hyödynsaajien erityistä vaivannäköä. Niiden luominen voi edellyttää kovaakin työtä. Toimivien susitöytäisyjen keksiminen edellyttää osapuolilta kompromissia siitä, että yhteiselon hyväksi yritetään todellakin tehdä jotain. Latinan conpromittere tarkoittaa yhdessä tehtyä lupausta.

Susireviirillä elävien ja toimivien lupaukseksi riittää se, että motivoidutaan yhteiseloon, yritetään aktiivisesti keksiä välineitä yhteiselon parantamiseksi. Riistahallinnon lupaus olisi kokeilunhalu, rohkeus säätää yhteiskunnan pelisääntöjä kokeilemisen arvoisten työtäisyjen testaamiseksi. Toimivien työtäisyjen synnyttämissä uusissa oikeuksissa, velvollisuuksissa ja vapauksissa on huomaamattomamman yhteiselon tulevaisuus.

Juha Hiedanpää, 2013, Susikonfliktin ratkaisuista, Puheenvuoro, Suomen Riista 59, 5–6.

Success in Finnish wolf policy

When thinking about Finnish wolf policy, success is not the first thing that comes to mind. This is because the number of wolves barely exceeds 125 individuals, the modern peak being some 250 wolves (25 breeding pairs) in the spring of 2006. In 1996, one year after Finland joined the EU, the number was higher than it is today. In terms of population trends, the wolf policy has not been a success story. If, however, one looks at governmental wolf-related actions in more detail, many events, processes and decisions have been pushing human-wolf co-existence towards more sustainable pathways. In what follows, we explicate some features of this success through the policy cycle.

Problem identification

Policy design begins with a problem, a need to adjust the institutional setup or administrative procedures. One of the successful features in Finnish wolf policy has been the on-going, pertinent dialogue between the Finnish government and the European Commission about wolves in Finland. Because an initial informal dialogue did not produce the desired outcomes, the Commission initiated an Infringement Procedure on Finnish wolf policy in 2001. During the process, alleged policy problems were examined and reasoned. As a consequence, Finland was called to the European Court of Justice (ECJ) in 2005 and, two years later, was found guilty of the unselective hunting of wolves. In response to the ECJ judgment, Finland started a process of renewing the administrative procedures and mechanisms for enforcing the strict protection of the wolf. The problem-orientated informal dialogue is still on-going between Finland and the Commission, the focus being placed on the illegal hunting of wolves. As dialogue is a two-way process, the Commission has become better informed about the social and cultural conditions and consequences of the wolf’s presence on densely populated human areas.

Policy design

In the face of declining wolf populations and the pressure imposed by the Commission, the wolf protection rules in Finland have become tighter and tougher. There have been four major institutional adjustments over a rather short period of time. First, the nominal values of some endangered large carnivores were multiplied by more than five times (2010). Second, the severe hunting crime category was introduced into the Finnish Criminal Code (2011).Third, a new Wildlife and Game Administration Act (2011) was enacted, which recentralised decision-making on derogation from the strict protection of the wolf. Forth, the so-called ‘yard wolf decree’ was introduced in 2013. With the decree, the government re-articulated and hence created a new category according to which derogation from the strict protection of the wolf can happen: a yard wolf is a wolf that repeatedly visits human settlements – i.e. the wolf does not necessarily cause damage or an acute threat to human safety, but the repetitive and continuous presence of the species creates a risk and may potentially be of danger to human safety. These four adjustments show that the Finnish government and wildlife administration are capable of acting and have the capacity to adjust the rules of the game when facing sufficient pressure either from the European Union or from civil society.

Policy implementation

The wolf is a game animal in Finnish legislation. Paradoxically, it is a strictly protected game animal. Wolf policy is a conservation policy lead by the Ministry of Agriculture and Forestry, the ministry whose main purpose is to erect institutional and policy scaffoldings for the utilisation of natural resources and game species. It comes as no surprise that the implementation of wolf policy has involved policing for derogation from the strict protection. The processes of applying and deciding on the licences to derogate have become the key procedure of wolf protection. In the spirit of good governance required in the Administrative Law, along a sequence of applications, the regional wildlife agencies have helped candidates to improve the quality of their applications. Consequently, the process of asking for and giving reasons to derogate has developed considerably. In addition, the environmental NGOs have a say in the process, since they are entitled to submit their set of reasons for or against the applied licence. In this respect, the administrative rules, procedures and practices have become more evidence-based, participatory and transparent. The fact that the derogation policy is now exercised strictly according to the rules and spirit of the Habitats Directive and Finnish Hunting Act may indeed be considered as a policy success.

Policy evaluation

One of the criteria for a successful policy is policy makers’ sensitivity to feedback. In Finland, after almost twenty years of formal EU-driven wolf policing, the government and wildlife administration have acknowledged the existence of critical civil society voices and the fact that it is worth the effort to take their concerns, desires and hopes into consideration. The mechanism for hearing these voices has hitherto been missing, however. Now, the updating process of the management plan for the wolf, which will begin in autumn 2013, will provide such an arena. The wildlife administration has already started to frame the process as ‘wolf territory politics’. What this means in detail is still an open question. But as tentatively articulated, the purpose of territory politics is to anchor the managerial activities on territory level and collaboratively design voluntary economic incentives to live with the wolves. This may well become a policy success. The government and the wildlife administration are now taking the first steps towards dialogue with civil society and its citizens and interest groups.

Conclusion

Even though the jurisdiction and the government have their important roles in policy design, implementation and enforcement, the practical dimension, i.e. the managerial task of identifying the real-life constraints, enabling structures and incentives for coping with the presence of the wolf, belongs to the Finnish Wildlife Agency and Regional Wildlife Councils. This is because according to the Wildlife and Game Administration Act, the latter leads and coordinates regional wildlife policy and the former administrates the regional managerial wildlife activities. Perhaps, indeed, the recognition of the multitude of motivated voices from civil society, the necessity to exercise collaborative ‘territory politics’ and the administrative obligation to make wolf policy reasonable will become the key features of future wolf policy. The future will show where the more nuanced elements of success and obstacles will emerge.