Lisää paikallisuutta susikannan hallintaan

Suomen susikannan päivitetty hoitosuunnitelma on ollut voimassa tammikuun alusta lähtien. Uuden hoitosuunnitelman esittelemistä toimenpiteistä ja hankkeista erityisesti yksi on paistatellut julkisuudessa: suden kannanhoidollinen metsästys on saanut osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä. Kokeiluhankkeen ensimmäinen metsästyskausi tuotti valtakunnallisesti 17 suden saaliin, mutta Lounais-Suomessa pyynti jäi valitusten ja niistä seuranneen hallinto-oikeuden asetaman toimeenpanokiellon takia väliin.

Kuluvan vuoden aikana Lounais-Suomen susireviireillä on syntynyt uusia pentuja. Kotieläinvahingoiltakaan ei ole vältytty. Tilanne on siis kutakuinkin entisen kaltainen. Uutta hoitosuunnitelmaa ei voikaan vielä väittää menestykseksi sen paremmin kuin tuomita epäonnistuneeksi. Suunnitelman mukanaan tuomien uusien hankkeiden ja toimenpiteiden käynnistäminen on vielä alkuvaiheessaan, ja niiden tuottamat tulokset hahmottuvat vasta seuraavien vuosien aikana.

Paikallistasolla olisi silti erityisen tärkeää ottaa aktiivisesti osaa hoitosuunnitelman toteuttamiseen juuri nyt. Uusi kannanhoitosuunnitelma nimittäin avaa uuden konkreettisen tavan ottaa osaa susikannan hallintaan, kun yhden tai useamman susireviirin alueelle perustetaan yhteistyöryhmiä, joiden tehtävänä on – ei enempää eikä vähempää, kuin ratkaista se, millaista paikallisvetoinen suden kannanhallinta eri puolilla Suomea tulevaisuudessa on.

Yhteistyöryhmien on aktiivisuudellaan ja ideoinnillaan mahdollista konkreettisesti vaikuttaa suuriin kysymyksiin aina susivahinkojen ehkäisystä kannanhallinnan lisärahoitukseen ja kannanhoidollisen metsästyksen toteutusmalleihin. Kannanhoidon tavat eivät koskaan tule täysin miellyttämään kaikkia osapuolia. Kompromisseja tarvitaan, jotta haittoihin voidaan puuttua samalla, kun suden suojelu turvataan.

Kannanhoitosuunnitelman päivitystyön yhteydessä kävi selväksi, että susireviirien asukkailla on kykyä, halua ja tarvetta toimia. On kiinnostavaa nähdä, miten yllä mainittuihin haasteisiin tartutaan Lounais-Suomessa. Kekseliäisyydelle on nyt tilausta.

Kirjoitus on julkaistu Alasatakunta-lehden juttusarjassa "Susi rajalla", 3.11.2015.

Tapojen murtuminen susiasioiden hallinnassa

Berliiniä halkoi liki kolmen vuosikymmenen ajan muuri, joka jakoi sen itäiseen ja läntiseen osaan. Neuvostojärjestelmän romahdettua Itä- ja Länsi-Berliinistä tuli nopeasti Berliini, yhdistyneen Saksan pääkaupunki. Idän ja lännen erottaneista vuosikymmenistä päästiin eroon hetkessä, koska yleinen tarkoitus sen pyhitti.

Vain harva muuri on fyysinen. Pääosa ihmiselon muureista muodostuu erilaisista tavoista ajatella, tuntea ja tehdä asioita. Suden kohdalla nämä tavat ovat erityisen lujassa.

Suomen riistakeskus päivittää parhaillaan vuonna 2005 valmistunutta susikannan hoitosuunnitelmaa. Meneillään oleva päivitystyö on yritys murtaa joitakin suteen kytkeytyviä tapoja, joista jotkut liittyvät paikallisyhteisöihin ja jotkut hallintoon.

Riistakeskuksen riistatalouspäällikkö Jarkko Nurmi esitteli vuoden 2014 tammikuussa järjestetyillä Riistapäivillä susipolitiikan peruspilareita. Kaksi ajatusta nousi erityisesti esiin.

Nurmen mukaan susi valitsee itse minne reviirinsä perustaa. Susipolitiikka ei siis ole ennakoivaa keskustelua siitä, minne susi saa tulla ja minne ei, tai siitä, ketkä elävät susien kanssa ja ketkä eivät. Susi voi tulla ja perustaa laumansa sinne, missä laumareviirin edellytykset suden mielestä täyttyvät.

Toinen huomionarvoinen ajatus oli ehdotus yhteiskuntasopimuksesta. Riistatalouspäällikön mukaan sopimus tarvitaan, koska suden vaikutukset kohdentuvat yhteiskunnassa epätasaisesti, suden laiton tappaminen ei voi olla avoimen yhteiskunnan ratkaisu ongelmiin eikä hallinto kykene komentamalla saamaan susiasioita kuntoon.

Tarvitaankin toimijoiden keskinäinen sopimus siitä, miten suden läsnäoloon aletaan valmistautua, jos tiedetään alueen luonnonolosuhteiden olevan lajille sopivat. Miten suden ilmestymiseen voidaan sopeutua susiparin ilmaantuessa tai kun pentuetuotanto on susiparin reviirillä vakiintunut.

Sopimus on aina lupaus siitä, mitä tulevaisuudessa tehdään. Lupaamiseen ei aina kannata ryhtyä. Terveen järjen mukaan sopimus kannattaa solmia, jos voi luottaa toisiin osapuoliin, toimintatavat ovat reilut ja sopimuksesta on kullekin solmivalle taholle riittävästi hyötyä.

Suomalaiseen susipolitiikkaan on kaivattu nimenomaan järkevyyttä. Tämä tarkoittaa myös yhteiskunnan ja valtion moraalista valppautta susipolitiikan tarkoitukselle ja vaikutuksille. Myös valtiovalta odottaa kansalaisyhteiskunnalta tiettyä vastuunkantoa.

Susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön kautta riistahallinto yrittää korjata suhdettaan susikriittiseen kansalaisyhteiskuntaan ja suteen.

Hoitosuunnitelman päivitystyöstä vastuussa oleva riistakeskuksen projektipäällikkö Mikael Luoma suunnitteli yhdessä Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijoiden kanssa verkkoon sähköisen keskustelufoorumin. Sen tarkoituksena oli nostaa esiin näkökulmia ja konkreettisia ideoita siitä, miten eri reviirialueilla suteen suhtaudutaan ja mitä uudenlainen susipolitiikka voisi olla käytännössä.

Sähköinen keskustelufoorumi jakautui kuuteen osakeskusteluun. Foorumi kattoi poronhoitoalueen, pohjoiset reviirialueet, Pohjanmaan, Itä- ja Lounais-Suomen. Näiden lisäksi oma fooruminsa muodostettiin niille keskustelijoille, joiden asuinalueilla susia ei nykyään säännöllisesti esiinny.

Lähestymistapa oli ongelmalähtöinen ja ratkaisukeskeinen. Keskustelua käytiin reviirialueittain siitä, millaisia kielteisiä vaikutuksia sudella on ja miten näitä vaikutuksia olisi mahdollista vähentää ja lieventää sekä miten elää jäljelle jääneiden vaikutusten kanssa tai kääntää joitakin niistä hyödyksi.

Vaikka aiheet olivat keskustelijoille ennalta tuttuja ja moneen kertaan paikallistason arjessa koluttuja, aineistoa kerättiin ensimmäistä kertaa nimenomaan aktiivisilta kansalaisilta hallinnon ja tutkimuksen kautta suoraan reviirialueiden hyödyksi. Rekisteröityneet keskustelijat ymmärsivät, ettei liikkeellä olla huvin vuoksi. Keskustelu oli asiallista. Tiivistelmät käydystä keskustelusta koostettiin susikannan hoitosuunnitelman päivitystyön verkkosivuille.

Foorumikeskustelusta on syytä nostaa yksi seikka esiin. Susikonfliktia pidettiin vaikeana, mutta ei ratkaisemattomana. Reviirialueilla ilmeni aitoa halua päästä asioissa eteenpäin. Oman aloitteellisuuden lisäksi tähän tarvitaan valtiovallan apua.

Susikannan hallintaa koskeva yhteiskuntasopimus voisi luoda puitteen reviiritason ongelman määrittelylle ja ratkaisuille. Yhteiskuntasopimuksen perusteita luodattiin syksyllä 2014 järjestetyissä reviirityöpajoissa, mille työlle sähköinen keskustelufoorumi loi perustan.

Työpajoja järjestettiin kymmenellä eteläisen Suomen reviirialueella sekä yksi työpaja poronhoitoalueella. Työpajojen tarkoituksena oli kartoittaa, mitä kullakin reviirialueella pitäisi tehdä susikannan hallitsemiseksi sekä suden ja ihmisen yhteiselon parantamiseksi.

Työpajoissa keksittiin monia konkreettisia toimenpiteitä, joiden toteuttamiseksi hahmoteltiin paikallislähtöisiä ja -johtoisia hankkeita. Voimavarana on se, että maaseudulla on viimeisen parinkymmen vuoden aikana totuttu ratkaisemaan elinympäristön ongelmia hanketoiminnalla. Maaseudulla elävillä ihmisillä on kykyä ja halua pärjätä muuttuvissa olosuhteissa. Sama pätee susiasioissa. Paikalliset toimenpiteet ja hankkeet tuovat enemmän sanansijaa ja valtaa sen suhteen, miten suden kanssa ollaan.

Olennaista on, että tällainen yhteiskuntasopimukseen perustuva paikallinen kannanhallinta ei nojaa valikoimattomaan susien tappamiseen tai hallinnon asettamien rangaistusten pelkoon, vaan omaehtoiseen susien kanssa elämiseen. Vapaaehtoisuus on mahdollisuutta valita - tai olla valitsematta - erilaisten annettujen vaihtoehtojen väliltä. Omaehtoisuus on osallistumista näiden vaihtoehtojen synnyttämiseen.

Juuri omaehtoiseen vaihtoehtojen luomiseen työpajojen sarja tähtäsi. Konkreettiset, yhteisesti hyväksytyt toimintamallit ovat tähän asti olleet vähissä.

Omaehtoisuus perustuu siihen, että hyväksytään toiminnan yleinen tarkoitus ja ollaan valmiita toimimaan tuon tarkoituksen eteen. Tämä olisi myös yhteiskuntasopimuksen keskeinen periaate.

Reviirialueiden työpajatyöskentelyssä kävi ilmi, ettei sudesta yksityisesti niin kovasti pidetä ja voisi olla parempi, ettei niitä olisi. Aluetta ja yhteiskuntaa laajemmin tarkastellen hyväksytyksi tarkoitukseksi ja reviiritason kannanhoidon lähtökohdaksi muodostui se, että kyllä kullekin reviirialueelle susia mahtuu. Kysymys on siitä onko paikallisilla mahdollisuuksia vaikuttaa susikannan hallintaan.

Yhteiskuntasopimuksen sisältö koskisi näin ollen sitä, miten susilauman elinvoimaisuus varmistetaan ja miten laumaa hoidetaan ja hallitaan.

Maata ja muuta varallisuutta ei turvata siksi, että ne ovat omaisuutta. Sen sijaan tällaiset asiat tulevat omaisuudeksi siksi, että niitä aletaan yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti turvata. Vasta kun syntyy tarve suojella ja turvata jokin ympäristön ominaisuus – tukkipuu, lahopuu, susikannan elinvoimaisuus – syntyy yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen tarve määritellä se omaisuudeksi. Samalla tarkasteluun nousevat omistus-, käyttö- ja hallintaoikeudet.

Suden tiukka suojelu ei ilmeisestikään ole ollut tarkoitus, jota maaseutuyhteisöt olisivat omaehtoisen aktiivisesti ryhtyneet turvaamaan. Yleinen tarkoitus on ollut pikemminkin päästä susista eroon. Päätellen susikannan varsin kehnohkosta kehityksestä tarkoitusta on monin paikoin turvattu varsin hyvin.

Reviirikohtainen sopimus loisi edellytyksiä kääntää tilanne päälaelleen. Sudelle olisi löydettävä myös muita merkityksiä ja tarkoituksia. Rooli haitta-, vahinko-, häirikkö- tai pihasutena sekä mahdollisena koirasutena ei enää riittäisi. Ajattelutavat olisi laitettava uusiksi. Siinä olisi reviirikohtaiselle päätöksenteolle haastetta.

Sähköisessä foorumissa ja työpajoissa pohdittiin aktiivisesti reviiritason päätöksentekoa. Työpajoissa hahmoteltiin mallia, jonka mukaan susiasioiden reviiritason suunnittelusta ja päätöksenteosta vastaisi suhteellisen pieni mutta edustavaksi koettu joukko toimijoita. Tilannekohtaisesti mukana olisivat paikallinen riistanhoitoyhdistys, kunta, MTK:n kotieläinpuoli, paikallinen luonnonsuojeluyhdistys, paikallinen poliisi ja metsähallitus. Monessa työpajassa joukkoa alettiin kutsua yhteistyöryhmäksi.

Yhteistyöryhmän tehtävänä olisi seurata susitilannetta ja toimia tiedon välittäjänä kansalaisten ja riistaviranomaisen suuntaan. Ryhmällä olisi tukena reviiriltä valittu puolueeton, luotettu ja aktiivinen susiyhdyshenkilö. Yhteistyöryhmällä olisi suora kytkös myös alueelliseen riistaneuvostoon (ARN), jonka lakisääteisenä tehtävänä on johtaa alueellista riistapolitiikkaa ja toteuttaa sitä yhdessä alueellisen riistakeskuksen kanssa.

Yhteistyöryhmän toiminnan mukana suden merkitys ja susikannan hallinnan tarkoitus paikallisella tasolla selkiytyisivät. Tarkoitus olisi pitää susilauma lisääntyvänä, ja tämän tarkoituksen täyttyessä yhteistyöryhmän keskusteluissa ja tekemisissä hahmottuisi, miten elinvoimaisen susikannan kanssa reviirialueella toimitaan. Yhteistyöryhmä suunnittelisi yhdessä yhdyshenkilön ja asianomaisten kanssa ennaltaehkäiseviä toimia sekä niiden rahoitusta ja kohdentamista. Samoin ryhmä punnitsisi ja antaisi ehdotuksensa mahdollisen kannanhoidollisen metsästyksen kohdentamista.

Ajattelutavan murrosta voisi verrata muutokseen, joka on tapahtunut metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa. Erityisesti luonnonarvokauppa on tästä oivallinen esimerkki. Luonnonarvokauppaa kokeiltiin osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa vuosina 2003–2007. Siitä pidettiin maaseudulla, koska se tarjosi maanomistajalle mahdollisuuden punnita, tuottaako puuta, luonnonarvoja vai antaako kohteen jäädä silleen. Määräaikaisista suojelutoimista ei korvattu taloudellisia menetyksiä, vaan maksettiin palkkio luonnonarvojen tuottamisesta.

Suojelun luonne muuttui toiseksi. Samalla muuttui toiminnan tarkoitus. Luonnonarvokaupan järki oli käytännöllinen ja taloudellinen. Monimuotoisuuden suojelun tarkoitus alkoi sopia paremmin yhteen metsätalouden kanssa. Esimerkiksi jos paremman palkkion saamiseksi luonnonarvoja pitää vahvistaa, on vain luonnollista tehdä tarvittavat luonnonhoitotyöt ja saada siitä palkkio, palkka. Kokeiluhankkeessa keskeisenä periaatteena ollut maanomistajien omaehtoisuus muuttui kokeiluvaiheen jälkeen vapaaehtoisuudeksi. Toimijoiden yhteistyö korostui molemmissa.

Luonnonarvokauppa auttoi ylittämään toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajattelutapoja. Ratkaisevaa oli, että suojelun luonne muuttui sellaiseksi, että se vastasi tarkoitukseltaan paremmin metsätalouden tarkoitusta. Tuntemisen, toiminnan ja ajattelun tavat alkoivat muuttua yhdessä. Aivan kuten luonnonarvokaupan kokeiluhanke, myös susikannan hoitosuunnitelman päivitystyö on antanut hallinnolle arvokkaita vinkkejä siitä, miten ristiriitainen luonnonsuojelu kannattaisi yrittää hoitaa.

Suden suojelemiseksi on murrettava kenties vielä vahvempia muureja tapojen muuttamiseksi. Muutoksen lähtökohtana on, että sudensuojelun tarkoituksen olisi paremmin vastattava maaseudulla elämisen yleisiä tapoja, kulttuuria. Hallinnan periaatteet kun muuttuvat nopeammin kuin yleiset ajattelu- ja toimintatavat.

Juuri tästä syystä käytännön toimenpiteet on luotava reviireillä omaehtoisesti, ja perustana on sopimus siitä, että pidetään lauma elinvoimaisena. Tässä on uusien oikeuksien, velvollisuuksien ja vastuiden lähtökohta. Siinä on myös lähtökohta kulttuurin muutokselle.

Suomessa suden suojelu on aina ollut suden metsästämisestä päättämistä. Maaseudulla asiaa on ollut vaikea katsoa mistään muusta lähtökohdasta. Kenties nyt olisi hetki kokeilla, millaisia vaikutuksia olisi laumakohtaisella kannanhoidollisella metsästyksellä.

Yhden tai kahden suden poistaminen ei oikein kohdennettuna vaarantaisi lauman olemassaoloa, mikäli samaan aikaan laumoihin kohdistuva laiton pyynti poistuu. Trofeen eli metsästysmuiston mukana suden arvo saaliseläimenä kasvaisi ja mikä tärkeää, lauman ihmisarkuus hyvin toteutetussa jahdissa lisääntyisi.

Pienellä hallinnollisten tapojen murtamisella olisi mahdollisesti suurikin myönteinen vaikutus reviirillä elävien ihmisten kokemaan elämänlaatuun ja hyvinvointiin sekä suden olemassaolon mahdollisuuksiin. Suden suojelun tarkoitus uudistuisi. Samalla täsmentyisi reviirillä toimivan yhteistyöryhmän rooli sen pohdinnassa, millaisilla järjestelyillä reviirikohtainen kannanhallinta voitaisiin kestävällä ja reilulla tavalla hoitaa.

Susiasioiden hallinnassa reviiritason omaehtoinen kannanhoito perustuu väistämättä yhteistyöhön. Tarkoituksenmukaisella yhteistyöllä on taipumus vahvistaa luottamusta. Luottamus lisää keskinäistä reiluutta ja rohkeutta. Tapojen muurit alkavat rapistua. Uudet paremmin aikaa ja olosuhteita vastaavat tavat voivat alkaa syntyä. Uudistuminen onnistuu, jos tarkoitus sen pyhittää.

Koirasudet ja susikeskustelun tarkennusharhat

Susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvä keskustelu kiinnittyy usein yksittäisiin vaikkakin perustavaa laatua oleviin ongelmakysymyksiin. Suden suojelun ja susikannan rajoittamisen numeropelissä pohditaan reviirien, laumojen ja yksilöiden määrää. Pihasusikysymys keskittyy yksittäisten susien pulmalliseen käytökseen, ja koirasusista keskusteltaessa ongelmana näyttäytyvät eläimet, joita viranomaiset eivät tunnista tai tunnusta risteymiksi.

Kun jotakin asiaa tai ilmiötä katsotaan tarkkaan ja läheltä, siitä saadaan selkeä ja perusteltu käsitys. Samalla huomio voidaan keskittää juuri niihin yksityiskohtiin, joita pidetään kulloinkin tärkeimpinä. Silloin kun edellä kuvatun kaltaisen tarkastelun kohteena on pulmallinen tilanne, myös ongelman syyt löytyvät usein juuri näiden tärkeimpinä pidettyjen yksityiskohtien joukosta, ja on luonnollista, että myös ratkaisuja ahdinkoon aletaan etsiä samalta suunnalta.

Ihmismieli toimii niin, että meillä on usein tapana tarkastella pulmatilannetta ja sen mahdollista ratkaisua tietynlaisten itsellemme ominaisten ajatusmallien kautta. Se mikä ei ole osa käytettyjä ajattelun malleja, jää näin vaille huomiota, ja se mikä on mallissa keskeistä, on myös ratkaisumahdollisuuksien tärkein lähde. Tiedostamiseen tai tajuntaan liittyvä kognitiotutkimus kutsuu tätä ilmiötä tarkennusvaikutukseksi tai tarkennusharhaksi (engl. focusing effect tai focusing illusion). Vaikka näiden kahden käsitteen merkitys on tavallisesti sama, voidaan tarkennusharhaa ja tarkennusvaikutusta ajatella myös hiukan toisistaan poikkeavina ilmiöinä.

Yleisesti tarkennusvaikutuksella ja -harhalla viitataan tilanteisiin, joissa huomio kiinnittyy joihinkin yksityiskohtiin niin voimakkaasti, että muut kokonaisuuden osat jäävät tarkastelussa paitsioon. Tarkennusvaikutus on usein hyödyllinen ilmiö, koska se auttaa keskittymään olennaiseen ja sulkemaan pois päätöksentekoa häiritsevän turhan kohinan. Aina näin ei kuitenkaan ole. Silloin kun keskittyminen olennaiseksi arvioituun heikentääkin kokonaisuuden hahmottamista ja johtaa tästä syystä pitemmällä aikavälillä epätyydyttäviin ratkaisuihin, on tarkennusharha osuvampi termi ilmiön kuvaamiseen.

Koirasudet susikeskustelussa: tarkennusvaikutusta vai tarkennusharhaa?

On olemassa melkoisen laaja ja mielipiderajat ylittävä yhteisymmärrys siitä, että suden ja koiran risteymät, niin sanotut koirasudet, eivät kuulu luontoon Suomessa tai muuallakaan maailmassa. Vaikka risteymien aiheuttamat ongelmat niin suden suojelulle kuin ihmisten ja susien yhteiselolle on tunnettu jo kauan, koirasusien laillinen asema on edelleen yllättävän epäselvä sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Esimerkiksi yleissopimus Euroopan luonnonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä niiden elinympäristön suojelusta (Bernin sopimus) ja Euroopan unionin habitaattidirektiivi eivät suoraan määrittele koirasusien tai muiden lajiristeymien asemaa. Näiden sopimusten voi kuitenkin tulkita kohtelevan risteymiä lähtökohtaisesti kuten lajipuhtaita yksilöitä. Lopullista sanaa asiassa ei kuitenkin ole vielä kuultu, koska liioin Bernin sopimuksen pysyvä komitea, Euroopan komissio kuin unionin tuomioistuinkaan eivät ole ottaneet tähän asiaan suoraan kantaa. Vain uhanalaisilla eliölajeilla käytävää kauppaa säätelevä CITES-sopimus koskee selväsanaisesti myös risteymiä edustavia yksilöitä.

Myöskään Suomen lainsäädännössä ei ole erillistä mainintaa suden ja koiran risteymien asemasta. Suomen susipolitiikkaa ohjaava virallinen susikannan hoitosuunnitelma sisältää kuitenkin ohjeistuksen, jonka mukaan risteymäyksilöt on poistettava maamme luonnosta mahdollisimman tehokkaasti ja lakeja noudattaen. Missään ei kuitenkaan ole määritelty tarkasti sitä, mitä koirasudella itse asiassa tarkoitetaan, ja miten tällainen eläinyksilö voidaan riittävällä varmuudella erottaa sudesta.

Miten sitten tulisi määritellä koirasusi? Biologisesti koira ja susi kuuluvat samaan lajiin, Canis lupus. Lisäksi susikannan sataprosenttinen geneettinen puhtaus on käytännössä abstraktio ja siten mahdotonta varmistaa. Mihin siis olisi vedettävä raja sen suhteen, miten paljon koiran perimää susiyksilössä tai -populaatiossa voidaan sietää? Tästä kysymyksestä voidaan johtaa lisää pohdintoja. Milloin hybridisaatio on vain hetkellinen oikku, josta susipopulaation on mahdollista palautua valinnan toimiessa koiran perimästä saatuja piirteitä vastaan? Milloin taas olosuhteet ovat sellaiset, että susikanta kerää yhä enenevässä määrin koirilta peräisin olevaa geeniainesta ja saa kasvavassa määrin koiramaisia piirteitä?

Koirasusikeskustelussakin on kuitenkin vaarana, että tarkennusvaikutuksen auttamasta kohdennetusta keskustelusta lipsahdetaan tarkennusharhaiseen väittelyyn.

Keskustelun lähtökohdat vaikuttavat usein ratkaisevalla tavalla siihen, millaisia ratkaisuja on tarjolla. Koirasusien rooli näyttäytyy joistakin tulokulmista katsottuna jopa Suomen susikannan kohtalonkysymyksenä. Kaikkien Suomen susien toteaminen koirasusiksi ei silti mitä todennäköisimmin avaisi mahdollisuutta susimaisten villien koiraeläinten rajoittamattomalle metsästykselle. Risteymien poistaminen on Suomessakin hallinnon velvollisuus jo pelkästään suden suojelun toteuttamiseksi.

Ongelmallisten eläinyksilöiden poisto on kuitenkin tällöinkin mahdollista vain poikkeuslupamenettelyn kautta ja vaatii pidemmällä aikavälillä selkeitä linjauksia suhteessa muun muassa yllä lueteltuihin kysymyksiin koiran perimää kantaviksi epäiltyjen yksilöiden roolista susikannassa. Näin ollen, vaikka koirasusien poistaminen luonnosta näyttäytyy houkuttelevan kiistattomana ratkaisuna moniin susikeskustelussa esiin nouseviin ongelmiin, olisi sekin nähtävä osana laajempaa susikannan hoitoon ja hallintaan liittyvää kokonaisuutta, jossa on roolinsa niin sudelle kuin ihmiselle koirineen – kaikkien näiden jakamaa ympäristöä unohtamatta.

Kun keskustelua sitten tarkennetaan takaisin koirasusikysymykseen, voitaisiin ehkä viitata myös koiranomistajien keskuudessa yleiseen sanontaan, jonka mukaan ongelmakoiria ei ole olemassa, on vain ongelmallisia koiranomistajia. Miten koirasudet tulisi nähdä tästä näkökulmasta? Ainakin Suomen oloissa kaikki tapaukset, joissa koirien ja villien susien risteymiä syntyy, kertovat tarinaa vastuuttomista koiranomistajista joko meillä tai lähialueilla. Niin kauan kuin susikannan halutaan säilyvän, onkin oleellista tehdä töitä myös risteymien synnyn ehkäisemiseksi.

Susikonfliktin ratkaisuista

Susikonfliktin kuulee olevan ratkaisematon. Konfliktiin on mahdotonta löytää sellaista yksitäistä toimenpidettä tai toimenpiteiden joukkoa, jolla suden läsnäoloon liittyvät moninaiset tieto-, intressi- ja arvoriidat väistyisivät. Ainoa mahdollisuus on yrittää hallita konfliktia.

Ongelmallinen tilanne ei tietenkään muutu sen mukaan, yritetäänkö konfliktia ratkaista vai yritetäänkö sitä hallita. Yrityksissä ratkaista konflikti tunnistetaan kuitenkin yksi olennainen seikka. Konflikti-sanan alkuperä on latinan sanassa confligere. Con merkitsee yhdessä ja fligere vastaan iskemistä. Konfliktissa osapuolten tahdot, ajatukset ja teot iskevät toisiaan vastaan. Konflikti on vastustamista. Se on motivoitunutta haluttomuutta alistua oikeutta loukkaavan valtaan. Toisin kuin ratkaisuyritykset, konfliktin hallinta ei lähtökohtaisesti puutu taustalla olevaan vääryyskokemukseen.

Vastustetaanko susipolitiikassa yleistä päämäärää, suomalaisen luonnon monimuotoisuuden vaalimista? Tuskinpa. Vastustetaanko keinoja, joilla monimuotoisuuden suojelua toteutetaan, esimerkiksi suden suojelua itsessään. Tuskinpa, sillä yleisen mielipiteen mukaan kyllä Suomessa susia pitää olla, mutta sudet eivät saa olla ihmisten ilmoilla. Vastustetaanko suden suojelun välineitä, esimerkiksi tiukasta suojelusta poikkeamisen käytäntöjä? Luullakseni nimenomaan kannanhallinnan välineet ovat ristiriidan ydin, vääryyskokemuksen lähde ja vastustuksen kohde.

Susikannan hoidolle laadittiin 2005 kannanhoitosuunnitelma, joka antaa yleislinjan susipolitiikan toimeenpanolle. Lukuun ottamatta poikkeuslupakäytäntöä, jota koskevat säännöt ja periaatteet ovat olleet jatkuvan säädön alla, susireviireille ulottuvat konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet kehittymättömiksi. Tilanteeseen on tietenkin monia perusteita, joista hallinnon resurssipula ja salametsästyksen aiheuttama vaivannäkö ovat kaksi ilmeisintä.

Viime aikoina politiikan suunnittelun ja toimeenpanon kentälle on ilmaantunut uusi työkalu, ”nudge”. Suomeksi se voitaisiin kääntää töytäisyksi. Ajatuksena on, että nudgen tai töytäisyn avulla ongelmallista toimintaympäristöä muokataan siten, että toimijoiden valinnanvapaus säilyy tai lisääntyy, mutta toiminnan seuraukset ovat parempia yksilölle ja yhteiskunnalle. Kuvaava esimerkki nudgesta on kärpänen pisuaarissa. Kun Amsterdamin lentokentän miesten WC:n pisuaarien sisäpuolelle liimattiin pienet kärpästarrat, lattiaroiskeet vähenivät 80 prosentilla.

Pisuaarikärpäsen toimivuudesta tuskin vallitsee erimielisyyttä. Hädässä olevien vapautta ei rajoitettu, mutta ympäristöhaitat ja sosiaaliset kustannukset vähenivät. Voisin jopa väittää, että kärpäsen hyödystä vallitsee täysi yksimielisyys, konsensus. Kärpänen toimii ja sillä siisti. Tämän kaltainen asioiden toimivuus syntyy spontaanisti eikä sitä voi ylhäältä päin määrätä (kärpäseen ei ole pakko tähdätä) eikä se edellytä toimijoiden yhteisymmärrystä (”kaverit, jos me nyt toimimme yhdessä tässä asiassa, hyvä tulee”). Huomaamattomuus, vaivattomuus ja tuloksellisuus ovat toimivien töytäisyjen piirteitä.

Niin kuin kärpänen pisuaarissa, töytäisy kohti yksilön ja yhteisön hyvää on yleensä yksinkertainen. Toimivien yksinkertaisten ratkaisujen keksiminen ei kuitenkaan välttämättä ole helppoa.

Sama keksimisen vaikeus pätee myös ihmisen ja suden suhteiden korjaamiseen. Silti suden ja ihmisen jakamaa ympäristöä on mahdollista muokata yhteiselon sujumiseksi. Mieleeni tulee kaksi työtäisyä, joista ensimmäinen on toteutunut ja toinen on mahdollinen.

Ensinnäkin töytäisy voi auttaa ihmisten keskinäisissä suhteissa susireviirillä. RKTL palkkasi ”susisovittelijan” Lounais-Suomeen keväällä 2013. Arkisemmalta titteliltään tutkimusapulainen varmistaa vahinkotapauksia, neuvoo ennaltaehkäisevissä toimissa, edesauttaa vapaaehtoistoimintaa ja seuraa susien tapoja reviireillä, joilla asuu myös paljon ihmisiä. Susisovittelijan työ ei rajoita paikallisten elämää. Hänen läsnäolonsa lisää vapautta, turvallisuudentunnetta ja asioiden sujuvuutta.

Toiseksi töytäisy voi auttaa ihmisen ja suden yhteiseloa reviirillä. Mitä jos luvallisesti kaadetusta sudesta saisi tuntuvan kaatopalkkion? Metsästysseurojen sijaan palkkio kohdistettaisiin alueen yhteisöille, esimerkiksi nuorisotyöhön, riistakasvatukseen, koulukyyteihin tai ennaltaehkäiseviin töihin. Palkkio tulisi yksityisiltä lahjoittajilta, jolloin se sanan yhteiskunnallisessa merkityksessä ei olisi keneltäkään pois. Se, että metsästäjät saisivat pitää vahinkoperustaisella luvalla ammutun suden trofeena, lisäisi sudesta saatavaa hyötyä. Töytäisy kannustaisi varmistamaan, ettei susia kaadeta salaa.

Susikonflikti ei väisty kerralla. Mutta sen yli on mahdollista päästä töytäisy kerrallaan.

Työtäisyjen lumo on siinä, että ne tuottavat hyötyä ilman hyödynsaajien erityistä vaivannäköä. Niiden luominen voi edellyttää kovaakin työtä. Toimivien susitöytäisyjen keksiminen edellyttää osapuolilta kompromissia siitä, että yhteiselon hyväksi yritetään todellakin tehdä jotain. Latinan conpromittere tarkoittaa yhdessä tehtyä lupausta.

Susireviirillä elävien ja toimivien lupaukseksi riittää se, että motivoidutaan yhteiseloon, yritetään aktiivisesti keksiä välineitä yhteiselon parantamiseksi. Riistahallinnon lupaus olisi kokeilunhalu, rohkeus säätää yhteiskunnan pelisääntöjä kokeilemisen arvoisten työtäisyjen testaamiseksi. Toimivien työtäisyjen synnyttämissä uusissa oikeuksissa, velvollisuuksissa ja vapauksissa on huomaamattomamman yhteiselon tulevaisuus.

Juha Hiedanpää, 2013, Susikonfliktin ratkaisuista, Puheenvuoro, Suomen Riista 59, 5–6.

Susiasioiden hallinnasta ja kannustimista

Alati jatkuva ja voimistuva susikonflikti kielii yhteiskunnallisesta häiriötilasta ja ongelmasta. On ikävästi alettu puhua susisodasta tai susikapinasta. Olisi varmaan aika viheltää peli hetkeksi poikki, kääntää katse toisaalle ja etsiä apua muissa yhteyksissä kehittelyistä ajattelutavoista ja toimintamalleista, jotka ovat onnistuneet tehtävässään suojella luonnonarvoja ja -varoja. Näitä ajatuksia ja kokemuksia voisi tavalla tai toisella hyödyntää susikannan hallinnassa.

Suomessa tällaisia uusia, perinteisestä luonnonsuojelusta poikkeavia instrumentteja ovat esimerkiksi luonnonarvokauppa, maakotkan suojelu poronhoitoalueella ja luonnonperintösäätiö.

Luonnonarvokaupan taustalla on Natura-konflikti Pohjois-Satakunnassa 1997. Pieni joukko metsänomistajia ryhtyi nälkälakkoon vastustaakseen tapaa, jolla Naturaa suunniteltiin ja pantiin toimeen. Kohu oli kova, ja silloinen maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä ja ympäristöministeri Pekka Haavisto vierailivat lakkolaisten leiripaikalla. Tempauksella oli vaikutuksensa. Sen lisäksi että joitain Natura-alueiden rajauksia tarkastettiin, luonnonvarojen käytön suunnittelusta vastaavat alueelliset viranomaiset havahtuivat ja ryhtyivät aktiivisesti kehittämään luonnon monimuotoisuuden suojelun toimintamalleja. Lähtökohtana oli, että kaikkinaista vuorovaikutusta ristiriitojen osapuolten välillä on lisättävä. Alkoi vaihe, jossa puolivirallista yhteistyötä harjoitettiin todella paljon. Jopa inhimillisiä voimavaroja tuhlaileva vuorovaikutus tuotti toimijaverkostoon luottamukselliset suhteet ja otolliset olosuhteet keksinnöille ja kokeiluille. Näistä olosuhteista kumpusi myös luonnonarvokauppa. Se käynnistyi alueellisena kehittämishankkeena (2001–2002) ja idean kehittäminen ja kokeilu jatkuivat osana Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metsoa (2003–2007). Luonnonarvokaupan periaatteita olivat vapaaehtoisuus, määräaikaisuus, palkkio sekä ostajan ja myyjän välinen neuvottelu luonnonarvon merkityksestä ja hinnasta.

Maakotkien porotaloudelle aiheuttamista vasavahingoista maksettujen korvausten jakautuminen loi tarpeen korvausjärjestelmän muutokselle, koska järjestelmä suosi niitä poronhoitajia ja paliskuntia, joissa poronhoito perustui aitaukseen ja jatkuvaan paimennukseen (Suvantola ym. 2006, 34). Alun perin tarkoituksena oli kopioida Ruotsin poronhoitoalueella käytössä ollut ahmavahinkojen korvausperiaate sellaisenaan, mutta instrumentti jouduttiin räätälöimään Suomen olosuhteisiin. Vuonna 1999 käyttöön otetussa järjestelyssä ei kompensoitu vahinkoja vaan maksettiin sietopalkkiota maakotkan läsnäolosta. Periaatteena on, että asuttu reviiri tuottaa palkkiota € 694 (2012) ja Tunturi-Lapin alueella palkkio on kaksinkertainen. Jos pesintä onnistuu, korvaus on kolminkertainen ja Tunturi-Lapin alueella viisinkertainen. Kun järjestelmä otettiin käyttöön, sietopalkkion katto määrättiin samalle tasolle kuin aiempi vahinkokorvausten summa. Mekanismi vain muuttui. Jotta järjestelmä toimii, tarvitaan luotettavaa tietoa reviireistä ja pesinnöistä, ja luotettavan tiedon tuottaminen edellyttää lintuharrastajien, poroisäntien, metsähallituksen ja tutkijayhteisön yhteistyötä. Näin on myös tapahtunut. Yhteistyön seurauksena järjestelmä pysyy toimivana ja eri tahot ovat motivoituneet ja sitoutuneet sen ylläpitoon ja kehittämiseen.

Luonnonperintösäätiö perustettiin vuonna 1995. Säätiö suojelee ensisijaisesti uhanalaista metsää. Se ostaa luontokohteita ja toteuttaa niillä luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen. Säätiön toimintaperiaate on täysin erilainen kuin esimerkiksi luonnonarvokaupan, mutta sen perimmäinen taloudellinen ajattelutapa ei suuresti siitä poikkea. Säätiön verkkosivulla kerrotaan: ”Ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa”. Markkinamyönteinen iskulause vaikuttaa yllättävältä, onhan säätiön perustaja luonnonsuojeluradikaalina tunnettu Pentti Linkola. Säätiön toiminta perustuu lahjoituksiin, siis tavallisten kansalaisten ja yritysten vapaaehtoiseen haluun suojella vanhoja metsiä. Vaihtoehtoina ovat kummius, lahjakortit ja yritysjäsenyydet. Tällä hetkellä luonnonperintösäätiöllä on käynnissä kolme kampanjaa: Kuukkelimetsä Kymenlaaksoon, Suojelualue Satakuntaan ja Suojelusuo Pohjanmaalle. Juuri päättynyt Pentti Linkolan juhlakeräys tuotti melkein 100 000 euroa. Erityisen mielenkiintoinen on luonnonperintösäätiön tapa myydä hankkimansa ikimetsäkohteet edelleen virtuaalisina aloina. Kaupan on esimerkiksi 20 neliömetriä parikkalalaista Akanvaaran ikimetsää kymmenen euron hintaan.

Kolmen instrumentin onnistumisen perustana on monia tekijöitä. Luonnonarvokaupassa luonnonsuojelu on vapaaehtoista taloudellista toimintaa. Maakotkan sietopalkkiojärjestelmä käänsi peruskuvion päälaelleen ja loi mekanismin, jossa toimijoiden välinen yhteistyö tuli välttämättömäksi. Luonnonperintösäätiö mahdollistaa yksilöllisen ja yksityisen taloudellisen tuen yhteiskunnan kannalta merkitykselliselle toiminnalle. Menestystekijöille yhteistä on yritteliäisyys, yksilöllinen motivoituneisuus ja yhteisöllinen kokeilunhalu.

Millaisia ajatuksia nämä esimerkit herättävät susikonfliktin ylittämiseksi?

Suden aiheuttamia taloudellisia vahinkoja korvattiin valtion varoista Varsinais-Suomessa vuonna 2012 noin 600 euron verran (2011 2600 € ja 2010 16 500 €). Summa ei luo suuria paineita uudistaa korvausjärjestelmää. Vahinkojen korvaamisen osalta vanha järjestelmä toimii sinänsä ihan hyvin. Suden läsnäolon aiheuttamat muut hyvinvointitappiot, pelot ja huolet ovat oma lukunsa. Niitä korvausjärjestelmä ei suoraan sellaisenaan ota huomioon. Toimintamalleja ongelmien ratkaisemiseksi ja kompensoimiseksi olisikin syytä kehittää. Vaihtoehtoisen mekanismin eli esimerkiksi reviiriperustaisen korvausjärjestelmän hyöty tulisikin osin kiertoteitse. Maakotkavahinkojen korvausjärjestelmä uudisti kaksi seikkaa: Ensiksikin asuttu reviiri ja pesintä tulivat resurssiksi ja toiseksi yhteistyö tuli välttämättömäksi. Susireviirin asuttamisesta ja mahdollisen pentueen syntymisen varmistamiseksi metsästäjien, luontoharrastajien ja riistaviranomaisten uudenlainen yhteistyö tulisi niin ikään välttämättömäksi. Ilman yhteistyötä ja tietoa järjestelmä ei toimisi. Tällä hetkellä riistajärjestelmää moititaan nimenomaan siitä, että suurpetojen kannanarvioinnissa yhteistyötä ei ole tai jos on, yhteistyön hedelmät eivät kanna kanta-arvioiden luotettavuuteen.

Mutta miten suden läsnäolosta ja susireviiristä voidaan tehdä ”resurssi”?

Luonnonperintösäätiön periaatteiden mukaan susireviiri voitaisiin jakaa esimerkiksi eriarvoisiin osiin ja myydä virtuaalisia alueina susiasioista kiinnostuneille. Pantatiedon avulla voitaisiin määritellä suden kannalta erityisen tärkeät alueet. Kansalaiset ja yritykset voisivat ostaa näistä alueista virtuaalisen alan määräajaksi, esimerkiksi vuodeksi, sen mukaan kuinka paljon ovat valmiita satsaamaan. Rahalla olisi mahdollista tukea  ennaltaehkäiseviä töitä, uudenlaisten metsästystapojen kokeilua, koirien turvaamista, koulukuljetuksia ja vaikkapa riistavalistusta tai metsästyskulttuurin vaalimista. Suomesta ja muualta Euroopasta voi löytyä motivoituneita kansalaisia, yrityksiä ja yhteisöjä, jotka olisivat valmiita tukemaan susikannan hallintaa tällaisella ”ostamalla suojeleminen on varma tapa turvata luontoa” -periaatteella.

Luonnon monimuotoisuuden suojelu ei oikein tahdo onnistua yksityismailla ilman, että maanomistajat pitävät politiikkaa tai instrumenttia reiluna. Tämän jos minkä Natura 2000 suojelualueverkoston suunnittelu ja toimeenpano osoitti. Luonnonarvokauppa syntyi kärjistyneistä paikallisista ongelmista ja halusta ratkaista ne paikallisesti yhdessä. Sen mukaan talous ja luonnonsuojelu voidaan yhdistää – maanomistajat tuottavat maillaan luonnonarvoja, joiden ylläpidosta ja lisäämisestä maksetaan palkkio. Kukaan ei sanele, mitä pitää tehdä ja mitä saa tehdä vaan luonnonsuojelubiologiset suojelukriteerit täyttävien luonnonarvojen vaalimisen ehdoista neuvotellaan vapaaehtoisesti määräaikaisesti ostajan ja myyjän kesken. (Myöhemmin kun luonnonarvokaupan periaatteita kirjoitettiin Kestävän metsätalouden rahoituslakiin (2008), maksuperusteista oli tingittävä, koska Euroopan komission  mukaan julkisella rahalla ei saa ostaa luonnonarvoja. Nykyään luonnonarvokauppa on eräänlainen ympäristötuki, joka korvaa määräaikaisen ja vapaaehtoisen suojelun taloudelliset tappiot. Yksityiseen rahoituksen perustuvaa instrumenttia yksityisen talousmetsien luonnonarvojen suojelemiseksi ei ole ilmaantunut.)

Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten alkuperäisen luonnonarvokaupan periaatteita voidaan siirtää susikannan hallintaan. Ajatuskulun ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla pitkä. Susien pannoitus ei Varsinais-Suomessa onnistu ilman yksityismaanomistajien (tai metsästysoikeuden haltijoiden) suostumusta, koska alueella ei ole riittävän yhtenäisiä valtion omistamia maa-aloja. Varsinais-Suomessa maanomistajien ovat ilmaisseet kannan, jonka mukaan pannoituksen salliminen viestisi pihasusien hyväksynnästä. Susisodan näkökulmasta päättelyn logiikka on toki ymmärrettävissä. Konfliktin ylityksen näkökulmasta kumpuaa kysymys, mitä jos pantatieto olisikin muilla tavoilla hyödyksi? Ajantasainen tieto oman susilauman liikkeistä kertoisi, missä sudet milloinkin ovat ja millaisia tapoja niillä on ja muuttuvatko susien tavat ajan oloon. Ja jos ajantasaista tietoa käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, sitä voitaisiin alkaa välittää epätarkempana. Pantatieto mahdollistaisi susipuhelimen kaltaisen palvelun, josta on monenlaista hyötyä erityisesti susireviirillä asuville ihmisille. Pantatiedon avulla pystyttäisiin varmistamaan, voiko pannoitettu yksilö olla syyllinen vahinkoihin. Jos alfaparin ohella myös muutama nuorempi yksilö olisi pannassa, ennaltaehkäiseviä toimia olisi mahdollista suunnitella ja toteuttaa entistä järkevämmin. Pantatieto olisi juuri se määräaikainen, yksityisellä rahalla maksettu "palkkio", jonka paikalliset maanomistajat ja metsästäjät ja muut saisivat.

Syksyllä 2013 käynnistyvä susikannan hoitosuunnitelman päivitys voi hyvin olla sellainen riistapoliittinen instrumentti, joka motivoi kansalaisyhteiskuntaa ja sidosryhmiä osallistumaan. Jos hoitosuunnitelman päivitys ei jostain syystä motivoi eikä sitouta toimijoita, susille koittavat entistä huonommat ajat. Olennainen kysymys päivitystyön kynnyksellä on, miten hallinto saa pidettyä yllä eri toimijaryhmien toivoa susipolitiikan kehittymisestä suuntaan, joka pitää susikannan elinvoimaisena ja susikriittisen kansalaisyhteiskunnan huolet, tarpeet ja toiveet agendalla ja järkevien konkreettisten ja lainmukaisten toimien ja kokeilujen piirissä. Vaikuttaa siltä, että uusia taloudellisia resursseja valtiolla tuskin on tarjota eikä voimassa olevien normien ja sääntöjen mukaisena vaihtoehtona voi oikeastaan olla Suomen susien ampuminen pihasusina. Toivoa synnyttäisi nimenomaan se, että susivihan ja susisodan lietsonnan sijaan kansalaisyhteiskunta aktivoituisi keksimään konsteja ja instrumentteja, jotka helpottavat suden kanssa elämistä. Kun ratkaisu ei voi olla kaikkien susien poisto, konfliktien ylittämisen keinojen olisi yksittäisten ongelmaeläinten poistojen rinnalle löydyttävä ennaltaehkäisevien toimenpiteiden työkalupakista. Juuri  tätä työtä kansalaisten ja yritysten vapaaehtoisesti kustantamin taloudellisin kannustimin olisi mahdollista tukea. Tähän työhön yllä mainitut onnistumisensa osoittaneet instrumentit ja niiden toimintaperiaatteet tarjoavat uutta ajattelutapaa ja osviittaa käytännön kokeiluihin.

Oikeus ja kohtuus: järkevyys susipolitiikassa

Pääkirjoituksissaan Maaseudun Tulevaisuus (4.2) ja Suomen Kuvalehti (1.2.) ottivat kantaa oikeuteen ja kohtuuteen susipolitiikassa. Lehtien mukaan oikeutta ei voi olla se, mikä ei kansalaisista tunnu kohtuulliselta. Kirjoituksissa etsittiin oikeutusta ja ymmärrystä ilmitulleille susien salakaadoille. Politiikkatieteissä oikeudesta ja kohtuudesta puhuttaessa viitataan yleensä järkevyyteen.

John Rawlsin (1996, Political Liberalism) mukaan järkevyys (engl. reasonable) eroaa rationaalisesta toiminnasta siinä, että tavoitteita asetettaessa ja keinoa punnittaessa huomiota ei kiinnitetä vain keinojen tehokkuuteen vaan toiminnassa lukuun otetaan myös yhteistyön laatu ja tehtävien päätösten myönteisiä ja kielteisiä vaikutuksia koskevat moraaliset näkökohdat. Juuri tähän susipolitiikan kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota. Riistahallinnon koetaan toteuttavan ylikansallisia tavoitteita, muttei riittävällä tavalla perustelevan politiikan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta kansalaisille.

Yhdysvaltalaisen taloustieteilijä John R. Commonsin (1990, Institutional Economics) mukaan järkevyys on sitä, että pulmallisessa tilanteessa etsitään yhdessä ratkaisua ja valitaan paras mahdollinen olemassa oleva käytäntö. Hän ei kannustanut haikailemaan idealistisia tai utopistisia päämääriä. Hän kehotti valitsemaan sellaisia käytäntöjä, jotka jotkut edistykselliset ihmiset, ryhmät tai yritykset ovat vastaavissa olosuhteissa hyviksi ja toimiviksi havainneet. Susikeskustelusta välittyy vaikutelma, että parhaan olemassa olevan käytännön valitsemisen hyvettä harjoitetaan vain salakaatoporukoissa. Näin asian laita ei kuitenkaan ole. Varsinais-Suomessa ei koiria ole tiettävästi joutunut suden suuhun metsästystilanteessa. Metsästäjät ovat varovaisia, testaavat keinoja ja jakavat keskenään tietoa kokemuksista ja parhaista käytännöistä, joilla varmistetaan koirien turvallisuus. Eikö kannattaisi ulottaa parhaiden käytäntöjen etsiminen kaikkeen susivahinkoja ennalta ehkäisevään toimintaan? Kaiken huomion kiinnittäminen ”pihasusiin” on tuskin kenenkään näkökulmasta järkevää tai rationaalista.

Järkevyydellä on vielä yksi ulottuvuus, joka sekin edellyttää moraalista punnintaa. Kyse on välttämisestä ja pidättäytymisestä. Tästä on kirjoittanut ainakin William Connolly (1996, Suffering, Justice and the Politics of Becoming). Tekemisiä ei tuolloin viedä täydellä voimalla loppuun vaan hillitään ja annetaan myöden. Aivan samoin kuin susi pyrkii välttämään ihmistä, myös ihminen voi yrittää välttää kohtaamisia tai ainakin voi pidättäytyä suteen kohdistuvista toimista haitasta ja vahingoista huolimatta. Salametsästys ja tietoisesti harhaanjohtavat tilannearviot ovat voimankäyttöä, jossa välttämistä ja moraalista pidättäytymistä ei suden suhteen harjoiteta.

Susikeskustelu on muutaman vuoden tauon jälkeen leimahtanut Köyliössä. Lauma hävisi edellisen vilkkaan keskustelun yhteydessä, joka käytiin sen jälkeen kun lauma vuonna 2008 tappoi tai muuten aiheutti 65 lampaan kuoleman. Reviiristä tuli asuttu jälleen vuonna 2010. Herää ajatus, onko niin, että epäviralliset kannanhallitsijat ovat tänä talvena pidättäytyneet toimimasta sutta vastaan, koska alueen viralliset toimijoiden, kuntien etunenässä, on annettu yrittää saada puheyhteys riistahallinnon kanssa. Yhteys lopulta avautui helmikuun 15. Tuollin Köyliön Lallintalolla järjestettiin susikeskustelu, johon osallistui lähes 1000 henkilöä. Riistahallinnon odotettiin tarjoavan käytännöllisiä ja konkreettisia apuja susialueella elämiseen. Monen yllätykseksi näin myös kävi. Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen kertoi, että aiemmin päivällä oli RKTL:n ja ministeriön kesken päätetty palkata Lounais-Suomeen kenttämestari, joka toimii yhdyshenkilönä riistahallinnon, tutkimuksen ja paikallisten välillä. Kenttämestari hankkii ja välittää tietoa suden tavoista ja tarkastaa yhdessä paikallisten kanssa merkkejä suden läsnäolosta ja vaikutuksista.

Suden läsnäolon vaikutusten moraalinen punninta ja reilu yhteistyö susista koettujen haittojen minimoimiseksi voivat nopeastikin muuttaa ilmapiiriä rauhallisemmaksi ja toimintatapoja pidättyvämmäksi ja aidosti sellaiseksi, että aletaan jalostaa uusia tapoja olla ja elää suden kanssa. Alkusykäyksen ei välttämättä tarvitse olla suuri. Riittää, että puhutaan konkreettisista ongelmista ja luodataan erilaisia ratkaisuja. Sitä kautta ne parhaat olemassa olevat käytännötkin löytyvät ja saavat yleisempää hyväksyntää. Todennäköisesti myös halu suden vainoamiseen laantuu. Opitaan olemaan ihmisiksi.

Paikallisuudesta

Suurpetokeskustelussa nousee usein esille ristiriitainen vastakkainasettelu sen välillä, mitkä suojeluasioissa ovat riistahallinnolliset suojelutavoitteet ja mikä on paikallinen kokemus. Kärkevimmissä kommenteissa vastakkain asetetaan maaseudun haja-asutusalueella elävät paikalliset ihmiset, joille petojen läsnäolo luonnossa on huolestuttavaa todellisuutta, ja toiselle puolelle taas kaupungin keskustojen kerrostaloissa asuvat luonnonsuojelijat, joilla ei nähdä olevan konkreettista kosketusta paikallisen maaseudulla asuvan kokemukseen. Tämä jaottelu paikallisiin ja ulkopuolisiin on mustavalkoisuudessaan ongelmallinen, koska paikallisuus on moniulotteinen kokonaisuus, johon liittyvät ihmisen asuinpaikan lisäksi tämän elämänhistoria, sukusiteet, liikkuminen ja etenkin oma yhteenkuuluvuuden tunne suhteessa kokemiinsa paikkoihin ja ihmisiin.

Paikallisuuden määrittely on tärkeää, koska paikallisuus nousee usein esille keskusteltaessa siitä, kenellä on oikeus ottaa kantaa tietyn alueen elinoloihin vaikuttaviin asioihin ja etenkin kenellä lopulta on päätäntävalta asioihin. Usein koetaan, että paikallisuus antaa erityistä kosketuspintaa alueelliseen todellisuuteen, jotta yksilö voi riittävän hyvin olla perillä muodostaakseen näkemyksensä ja ymmärtääkseen alueellisia realiteetteja. Toisaalta päättävä taho tarkastelee usein aluetta ulkopuolelta, mahdollisesti jopa maantieteellisestikin etäältä. Tällöin syntyy epäily, että paikallisia erityispiirteitä ja tarpeita ei kyetä ottamaan riittävästi huomioon. On inhimillistä haluta hallita omaa läheistä elinympäristöään. Pettymyksen ja turhautumisen kokemukset todennäköisiä, mikäli tähän hallintaan ei ole mahdollisuutta.

Toimimme ympäristösuhteessamme pitkälti tottumustemme varassa. Kun eläminen sujuu niin kuin aina ennenkin, ei ympäristö tule välttämättä alati näkyväksi. Vasta odottamaton saa ympäristönkin näkymään, tulemaan esille, ja vie aikaa ennen kuin vuorovaikutus palautuu totutunlaiseksi. Tästä on ainakin osin kysymys myös Lounais-Suomen susikonfliktissa; suden läsnäolo on tehnyt särön siihen, millaisena ympäristö on totuttu kokemaan. Ajatellaan, että ihmiset, jotka eivät tätä ole kokemassa eivät myöskään voisi sitä ymmärtää. Paikallisuus on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin vain tietyt kyseisellä alueella asuvat ihmiset, joilla olettaisi olevan yhtenevä tunne ja näkemys asioista. Paikallisista kokemuksista osa on jaettuja ja osa taas hyvinkin yksilöllisiä. Näin ollen paikallisetkin näkemykset suurpetokysymyksestä saattavat erota huomattavasti. Joillekin esimerkiksi suden läsnäolo lähiluonnossa on ongelma, josta halutaan eroon, kun taas toisille se on suuri rikkaus ja ylpeydenaihe. Myös keskustelussa usein esiin nouseva pelko ja turvattomuuden kokemus ovat pikemminkin yksilöllisiä kuin kollektiivisesti jaettuja. Joillekin esimerkiksi susi tai karhu on pelottavinta mitä kotiympäristössä voi olla, toiselle taas turvattomuuden tunne herää vaikkapa liikenteessä tai ukkosmyrkyssä.

Kuka siis on paikallinen ja kenellä on valta määritellä tämä? Jos asiaa tarkastelee yhteisöekologian näkökulmasta, ovat paikallisia toistensa lähellä olevat saman tai eri lajien yksilöt, jotka ovat keskenään vuorovaikutussuhteessa. Ihmisen kohdalla tämä määritelmä on riittämätön. Asuinpaikkaakin usein vaihtava ihminen saattaa säilyttää vahvan henkisen yhteyden tiettyyn paikkaan. Näin ollen paikka kulkee mukana, vaikka sieltä olisi fyysisesti välillä poiskin. Toisaalta paikkaan pysyvästi kiinnittyneet ihmiset saattavat kokea poistuneen tai juuri saapueen vieraaksi, ja hänen osallisuutensa paikallisiin asioihin kyseenalaistetaan. Oikeus ottaa kantaa paikallisiksi koettuihin asioihin on osallisuutta, joka on samalla henkilökohtaista ja jaettua, jännitteistä ja jatkuvan uudelleenmäärittelyn kohteena. Paikallisuus on samaistumista ja sitoutumista elettyyn paikkaan, ympäristöön ja yhteisöön. Yksilön ja paikan identiteetit määräävät, miten henkilö samaistuu ja osallistuu paikkaan ja yhteisöön, ja miten kukin yhteisö hänen osallisuutensa kokee ja hyväksyy. 

Kohtaamiset susipolitiikassa

Suurpedon läsnäolo huolestuttaa Lounais-Suomessa. Varsin taajaan asutulla Pyhäjärviseudulla elelee kolme susilaumaa. Laumoista eteläisimmän, ns. Yläneen lauman, GPS-paikantimilla varustetusta alfanaaraasta tehdyt havainnot painottuivat loppukesästä alkaen enenevässä määrin reviirin eteläosiin. Havainnot pihapiireissä lisääntyivät Nousiaisissa ja Mynämäellä. Kolmetoista alueen vanhempainyhdistystä järjestäytyi ja vaati riistahallinnon puuttumista ongelmaan.
 
Suomen Riistakeskus myönsi 10. tammikuuta 2012 pyyntiluvan nuoren pihoilla vierailevan suden poistamiseksi laumasta. Lupa osoitettiin Pöytyän, Mynämäen ja Nousiaisten alueelle. Jahdin toisena päivänä, sunnuntaina 15. tammikuuta ammuttiin kaksi sutta. Yksi ammutuista susista oli nuori. Toinen oli Pöytyän lauman pannoitettu alfanaaras. Susijahti päättyi virheeseen, jota poliisi nyt tutkii törkeänä metsästysrikoksena.
 
Jahdin tarkoituksena oli poistaa potentiaalisesti vaarallinen susiyksilö. Virallisen perusteen ohella susijahdin avulla oli tarkoitus arvioida metsästyksen vaikutusta susien ihmisarkuuteen – vähenevätkö pihavierailut, kun laumasta ammutaan yksi susiyksilö. Tämä kiinnostaa erityisesti susireviirillä asuvia. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ylläpitämään TASSU-tietojärjestelmään kirjatut jälkihavainnot asutuksen liepeiltä perustelivat lupapäätöksen, mutta oma vaikutuksensa oli myös perusteilla, joita asukkaat olivat esittäneet turvallisuuteensa viitaten. Laillisen susijahdin uskottiin vahvistavan luottavaisuutta riistahallinnon kykyyn ja haluun toimia ongelmallisessa tilanteessa: suden tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos perusteet poikkeamiselle ovat olemassa.

Pöytyän tapahtumat osoittivat, että politiikan suunnitelmallinen toimeenpano on vaikeaa. Mitä kompleksisempi tilanne, sitä todennäköisempiä ovat yllätykset. Aina yllätykseen ei tarvita sen kummempaa virhettä. Yhteiskunnallisten pelisääntöjen muuttuessa toimintatavat ja käytännöt säätyvät tilanteeseen sopiviksi. Aina syntyy myös sellaisia toimintamalleja ja vaikutuksia, jotka eivät olleet politiikan tekijän harkinnassa toimenpiteitä suunniteltaessa ja sallittaessa. Parhaat käytännöt ovat vain harvoin kaikkien mielestä parhaita käytäntöjä. Tämä luonnehtii suomalaista suurpetopolitiikkaa laajemminkin. Alati tiukkenevasta suden suojelun politiikasta huolimatta susikanta ei ole suunnitellulla tai toivotulla tavalla vahvistunut.


Mistä tässä ilmiössä voisi olla kysymys?
 
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos aloitti Suomen Akatemian rahoituksella tutkimuksen ”Instituutioiden yhteensopivuuden ongelma suomalaisessa suurpetopolitiikassa” syksyllä 2011. Nelivuotisen tutkimushankkeen tarkoituksena on selvittää, mistä johtuu etteivät viralliset yhteiskunnalliset järjestelyt (pelisäännöt ja politiikat) onnistu vahvistamaan kaikkien kansalaisten luottavaisuutta suurpetoasioiden hallinnointiin tai susipolitiikan perustaksi luotuun tieteellisen tietoon. Ongelmalliselta näyttää nimenomaan se, miten politiikan muodostaminen ja toimeenpano kohtaa kansalaisyhteiskunnan.
 
Kaikkien näkemykset susiongelmasta eivät ole samat kuin riistaviranomaisilla: suden läsnäolo on ympäristöongelma, ei sen epäsuotuisa suojelutaso. Tällaisessa tilanteessa toimivien, hyväksyttävien ja kohtuullisina pidettävien politiikkaratkaisujen löytäminen on työlästä, jollei mahdotonta. Suden tapauksessa on käynyt ilmeiseksi, että riistapolitiikan, tieteen ja erityisesti monien maaseudun elämäntapojen välillä on varsin vakavaakin kohtaamattomuutta. Ajattelu- ja toimintatapojen yhteensopimattomuus aiheuttaa väärinymmärryksiä, epätoivoa, kiukkua, turhautuneisuutta ja lopulta riitoja ja virheitä. Täydellistä yhteensopivuutta ei voida saada aikaan, mutta kohtaamattomuuden ja yhteensopivuuden syihin ja perusteisiin voidaan kuitenkin saada ainakin jonkunlaista tolkkua. Samalla myös suurpeto- ja riistapolitiikkaan voidaan keksiä uusia paikallisia sisältöjä ja politiikan jalkautumiseen ja toimeenpanoon uusia paikallisia keinoja. Tämä on sosioekologisen hankkeemme tutkimuksellinen lähtökohta.