Yksi vai kaksi laumaa

Susikannan koko on yksi susikeskustelun perusteemoista. Keskustelua rytmittää osaltaan RKTL:n alkuvuodesta julkistama kanta-arvio. Tuoreimman lausunnon mukaan susia eli helmikuun 2013 alussa 120–135. Yksi toistuva juonne keskustelussa on, ovatko kaikki Suomen susilaumat mukana laskelmissa. Keskustelu saa käyttövoimansa paikallisista susihavainnoista, joita verrataan kanta-arviossa esitettyihin havaintoihin.

Keskustelussa viitataan usein toimijoiden tietämykseen. Ovatko kaikki laumat kaikkien tiedossa? Myös motiiveja epäillään: Jonkun ajatellaan piilottelevan jotain laumaa muilta ihmisiltä sitä suojellakseen tai sen salaa hävittääkseen. Jonkun toisen taas arvellaan liioittelevan laumojen määrää poikkeuslupien toivossa. Erimielisyyden taustalla voi olla kuitenkin paljon yksinkertaisempiakin selityksiä. Eri toimijoiden tieto tai havainnot susista voivat olla hyvinkin tarkkoja, mutta esimerkiksi eri ajanjaksoilta – tilanne elää etenkin keväisin kun pennut syntyvät ja suurin osa edellisen vuoden pennuista lähtee syntymäreviiriltään. Kanta-arvio koskee tilannetta ennen nuorten susien poismuuttoa.

Erilaiset susilauman määritelmät synnyttävät joskus sekaannuksia. Oppikirjamääritelmän mukaan susilaumaan kuuluu lisääntyvä pari, viimeisimmät pennut sekä mahdollisesti osa edellisen vuoden pennuista. Sukulaisuuden todentaminen muutoin kuin tutkimalla eläimistä otettuja näytteitä ei noin vain onnistu. Sen sijaan kenen tahansa eläimiä tarkoin havainnoivan on mahdollista todeta, liikkuvatko sudet yhdessä – tähänhän kielemme termi ’lauma’ juuri viittaa. Kun tiedetään, että lisääntyvä pari ja pennut jakautuvat aika ajoin erisuuruisiin joukkioihin, voi syntyä sekaannuksia, vaikka kaikki sudet olisivatkin kaikkien keskustelijoiden tiedossa. Tilannetta ei helpota se, että edellisvuoden pentujen tehdessä lähtöä synnyinreviiriltään voi syntyä havaintoja useammista joukkioista, joista osa liikkuu reviirin tuntumassa ja välillä sen ulkopuolellakin.

Sekaannuksia synnyttää myös reviirin määritelmä. Oppikirjamääritelmän mukaan susireviiri on alue, jolla lauma elää ja jota se puolustaa muilta susilta. Kun susihavaintoja tehdään lyhyen ajan sisällä kaukana toisistaan, tuntuu monesta epäuskottavalta, että kyseessä olisivat samat sudet vaan että kyseessä on eri lauma ja eri reviiri. Susilauman reviiri voi olla käsittämättömän suuri, jopa 170 000 hehtaaria. Käsitystä voi vahvistaa se, että susia on havaittu liikkuvan yhdessä eri määrä sekä se, että toimijat harvoin jäljittävät susien liikettä kymmeniä kilometrejä yhdistääkseen toisaalla tehdyt havainnot samoihin eläimiin. Usein tämänkaltainen varmentaminen on mahdotonta lumikelin, tiestön tai muiden jäljittämistä haittaavien tekijöiden takia. Päättelyä ei helpota se, että susien vierailut tiettyihin osiin reviiriä voivat tapahtua harvoin, kuukausienkin päästä toisistaan. Reviirin hahmotusta vaikeuttaa sekin, että vieraita susiyksilöitä voi joskus harhautua tilapäisesti reviirille – rajojen tunnistaminen tai puolustus ei ole aukotonta.

Susien pannoitus on yksi keinoista yrittää saada selvyyttä erimielisyyksiin, jos näin halutaan. Tämän kuten minkä tahansa tiedon tarkkuuden kasvattamisella on kuitenkin hintansa. Vaihtoehtoinen tai täydentävä tiedonhankinnan muoto on esimerkiksi reviirin eri osien petoyhdyshenkilöiden tiivis yhteistyö – tätä toimintatapaa on muun muassa Varsinais-Suomessa harjoitettu jo vuosia.

Niin kauan kun susikannan hoidon ongelmat ja ratkaisut nähdään kysymyksinä susikannan nykyisestä ja toivotusta lukumäärästä, jatkuvat myös paikalliset keskustelut laumojen lukumäärästä.

Susipuhelin

Iltojen pimeneminen, syksyisiin metsiin sijoittuvat moninaiset ihmistoiminnot ja susien uutisoidut vahingot herättävät etenkin viikonloppuisin ihmisiä pohtimaan susien liikkeitä. Syyskuun alussa alkoi Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman susipuhelinpalvelun 4. syksy. Palvelu avattiin vuonna 2004. Toiminnassa se oli seuraavan kerran vuonna 2005. Viime syksynä (2011) soittoja kertyi syyskuun alun ja joulukuun lopun välisenä aikana yli 4000. Myös tänä syksynä palvelu on ollut suosittu, sillä jo tätä kirjoitettaessa soittoja on kertynyt runsaat 2500. 

Palvelusta voi kuka tahansa tiedustella pantasusien liikkeistä niillä reviireillä, joissa yhdellä tai usealla eläimellä on toiminnassa oleva GPS/GSM-paikanninpanta. Laitteet on asetettu määrittämään sijaintinsa pääsääntöisesti 4 tunnin välein ja lähettämään tieto eteenpäin seitsemän paikannuksen paketteina. 

Petopannoitustiedolla palvellaan monia tarpeita. Sitä käytetään esimerkiksi tutkimustarkoituksiin, kuten susilauman seurantaan sekä susien levittäytymis- ja saalistustutkimuksiin. Paikannustiedon avulla riistaviranomaiset voivat yhdistää susivahinkoja tiettyihin yksilöihin ja näin kohdistaa poistotoimenpiteitä tarkoituksenmukaisesti. Susipuhelimen kautta paikannustietoa hyödyntää myös kirjava joukko susien liikkeistä huolestuneita ja kiinnostuneita ihmisiä. Yksi suurimmista tiedonkäyttäjäryhmistä on koiria käyttävät metsästäjät. Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa (2005, s. 43) susipuhelinpalvelu mainitaan yhtenä hallinnon ylläpitämänä keinona suojata koiria etenkin metsästyksen yhteydessä.

Susipuhelimeen tulleiden soittojen kasvava määrä kertoo ainakin siitä, että palvelun tunnettuus on parantunut ja ihmiset ovat tottuneet käyttämään palvelua. Siihen kohdistuneista korkeista odotuksista kielii osaltaan myös kritiikki. Paikannustietoa on kritisoitu liian vanhaksi ja tarkoituksellisen epätarkaksi, osin siksi ettei sillä helpotettaisi laitonta pyyntiä. On totta, ettei tieto ole täysin ajantasaista. Tuoreimmillaan se on neljännestunnin vanhaa, vanhimmillaan 1–2 vuorokautta. Suuret viiveet johtuvat yllä kuvatusta paikannusten paketoinnista tai aamuisin tapahtuvan tiedonsiirron teknisistä ongelmista (esim. GSM-kentän katveista). 

Miten palvelua voidaan kehittää vastaamaan nykyistä paremmin tarpeisiin? Ensimmäinen haaste on tekninen (vrt. poropannat). Paikannuslaitteistot käyttävät virtalähteenä akkuja, jotka kestävät sitä pitempään, miten harvemmin paikannuksia otetaan ja lähetetään eteenpäin. Metsästyskoirien liki reaaliaikaista paikannustietoa lähettävän pannan akkuja voidaan ladata vaikka päivittäin, mutta suden kaulassa roikkuvan akun kohdalla tilanne on toinen. Tämä ongelma poistuu akkujen lataustekniikan kehityksen myötä (aurinkopaneeli, suden liike tms.). 

Toinen haaste liittyy paikannustiedon käytön yleisiin painopisteisiin. Erilaiset tiedontarpeet edellyttävät erilaisia paikannus- ja tiedonvälitysvälejä. Tiheämpi väli kuluttaa laitteen akun loppuun nopeammin, mutta palvelee paremmin esimerkiksi monia eläinten käyttäytymiseen liittyviä tiedontarpeita. Tarkempi tieto on tässä mielessä kalliimpaa − kustannus-hyöty-pohjalta tehty valinta ja myös maksajakysymys. 

Kolmas haaste liittyy kerätyn tiedon monipuoliseen käyttöön. Jos paikannuksia on kertynyt tietystä reviirillään oleilevasta sudesta paljon, voidaan tuoreimpien sijaintitietojen rinnalla palvelussa tuottaa arvioita suden kohtaamistodennäköisyyksistä tietyissä paikoissa. Tätä arviointia hyödynnetään jo nyt ja on pohdittu muun muassa sitä, voidaanko viestintää kehittää edelleen esimerkiksi internet-pohjaisen karttapalvelun kautta. Järjestelmää voidaan tässä ja muissa suhteissa automatisoida varsin pitkälti ja mahdollistaa myös vuorovaikutteisuus – ihmiset voisivat kenties itsekin jakaa havaintojaan ja kommentoida niitä. Palvelun rahoittamistakin voitaisiin miettiä uusilla tavoilla. Voisiko jo nyt melko suosittu palvelu olla esimerkiksi lahjoitus- tai mainosrahoitteinen?

Tuorein esimerkki sijaintitietojen hyödyntämisen ja välittämisen automatisoinnista löytyy  Oregonista, Yhdysvalloissa. Siellä esimerkiksi lampuri tai karjankasvattaja voi rekisteröityä palveluun, josta he saavat paikannusjärjestelmän automaattisesti tuottaman varoitustekstiviestin aina, kun pantasusi lähestyy tietylle etäisyydelle palvelun käyttäjien etukäteen määrittämästään kohdealueesta. Suomessa ja länsinaapureissa on käyty keskustelua ja tehty kokeiluja petojen ja porojen keskinäisten paikannustietojen hyödyntämiseen liittyvien palvelujen kehittämiseksi.   

Susipuhelimesta käyty kansalaiskeskustelu tuo esille palveluun liittyvän kehittämispotentiaalin ja -tarpeet. Jo nykyinen palvelu on osoittanut, että sen välittämä tieto suden liikkeistä on tarpeellista monella tapaa. Vähäisin palvelun anneista ei ole se, että etenkin huolestuneita soittajia palvelun tarjoama tieto näyttää usein huojentavan. Susipuhelin toimii näin samalla eräänlaisena petopuhelimena.

Suden isäntä

Viime viikkoina julkisuutta ovat saaneet susien pannoitukset Keski- ja Itä-Suomessa. Tätä kirjoitettaessa eläimen sijaintitietoa keräävän ja tekstiviestinä lähettävän pannan on saanut kaulaansa kuluvalla kaudella 12 sutta. Panta-termi yhdistyy mielikuvaan koiran pannasta ja pannoitus tekoon, jossa isäntä ottaa koiransa kiinni kontrolloidakseen sen liikkumista. Syntyykö suden pannoituksen myötä mielikuva isäntäsuhteesta suteen?

Suomalaisessa uskomustraditiossa esimerkiksi loitsuilla on pyritty hallitsemaan metsäneläimiä. Loitsuissa sudet esiintyvät vaarallisena ja siksi niitä loitsuissa karkotetaan, sidotaan tai suljetaan niiden suu. Karjanhoitoloitsuissa susi kuvataan jonkin yliluonnollisen isännän koirana, ja häneen vedotaan eläimen kiinni kytkemiseksi. Karjan laskeminen metsälaitumille huhtikuussa oli suuri tapahtuma. Huolta kannettiin erityisesti siitä, että sudet ilmestyvät karjaa verottamaan. Tämän vuoksi huudettiin loitsuja ja pidettiin muutenkin meteliä, poltettiin kokkoja ja annettiin uhrilahjoja Jyrkille tai muille pyhimyksille. Huudettiin Pyhän Yrjänän apua susien varalle: ’Yrjö, sido koirasi’!

 
Voi tuntua kaukaa haetulta verrata RKTL:n pannoittajaporukkaa vanhoihin pyhimyksiin ja pantasutta isäntänsä hallinnassa olevaksi koiraksi. Jostakin tämän kaltaisesta ajattelusta ehkä kuitenkin kumpuavat vaatimukset siitä, että tutkijoiden tulisi viedä Pyhäjärven seudun sudet ’takaisin sinne, mistä ovat ne tuoneetkin’ tai tutkijoiden vastuun peräänkuuluttaminen pantaeläimen lauman tekemiin vahinkoihin. Eivätkö tämän kaltaiset ajatukset osaltaan kuvasta oletusta vahvasta isännän kontrollista eläimiinsä?

Kiintoisaksi ajatuksen isäntäsuhteesta tekee se, ettei suomalaisen lainsäädännön mukaan kenellekään ole oikeutta elävään riistaeläimeen. Maanomistajalle kuuluu metsästysoikeus, ja tuon oikeuden hän voi vuokrata eteenpäin. Vasta kuollut riistaeläin voidaan tietyin edellytyksin omistaa. Pantaeläin ei myöskään nauti mitään erikseen kirjattua lainsuojaa – pannoitus ei ole suojelukeino. Suomessa pannoitettuja riistaeläimiä onkin ammuttu kesken paikannusjakson ja sen loputtua normaalin pyynnin yhteydessä.

Vapaana juoksentelevan koiran kytkeminen poikkeaa suden pannoittamisesta. Koiran kytkentä sitoo koiran tiettyyn paikkaan. Suden pannoittaminen tuottaa tiedon suden liikkumisesta. Tietenkin voidaan ajatella, että ’paikannustieto on valtaa’, jota RKTL:lle kertyy havaintojen karttuessa. Viime syksynä toiminnassa olleen susipuhelin-palvelun  myötä viimeisin paikannustieto on ollut yhtä tuoreesti – eli hieman taannehtivasti – niin tutkijoiden kuin palvelua hyödyntäneiden kansalaistenkin käytössä.