The importance of what is absent

Juha took part in the tenth annual seminar of the Arctic Doctoral Programme ARKTIS in Rovaniemi, Finland, on March 16. This year’s theme was “Science‐Policy Interface – Societal Impacts of Arctic Research”. Below is the abstract of his presentation.

Ecosystem services are everywhere. But there is something in their constitution that is absent. According to philosopher John Searle (Making the Social World, Oxford, 2010), true beliefs fit the world. In the strict sense of the word, desires, intentions, and prescriptions cannot be true. They are not intended to represent the world as it is now, but how we would like the world to be. Intentions and desires have a world-to-mind direction of fit. They require the world to change to match them. True beliefs have a mind-to-world direction of fit.

Disturbingly, then, what we consider worth having, doing or being is absent – it is still becoming. This characteristic of absence applies also to natural functions. According to anthropologist neuroscientist Terrence Deacon (Incomplete Nature, New York, 2012, 38–39), “we describe function a process that exists in order to produce an otherwise unlikely state of affairs.” Function may be a product of design, but since Darwin it has been possible to understand function as emerging spontaneously, having end-directed character emerging irrespective of any anticipated end.

The important epistemic question is how to fit our institutions with individual and collective purposes and natural functions. This is exactly why ecosystem services are important and environmental policy so hard. Over the past few years, environmental policy makers have begun to show a special interest in ecosystem functions and, especially, in ecosystem services: namely some of the unlikely states of affairs produce items and features that are directly and indirectly beneficial to people.

The future research on socioecological systems must bring these absentee features to the fore. The core methodological challenge is then to make sense how healthy socioecological functioning is maintained, i.e. how direct, indirect, enacted and undergone ecosystem services could fit with human purposes and how to make human purposes fit with ecosystem functions. The concept of ecosystem service is not a magic bullet. But it could help planners, decision-makers and citizens to have an anticipative focus on what is constitutive but still absent. This would help us all to understand why the customary environmental policy easily misfit the environmental problems and why policy does not match the existing institutional arrangements.

Suden isäntä

Viime viikkoina julkisuutta ovat saaneet susien pannoitukset Keski- ja Itä-Suomessa. Tätä kirjoitettaessa eläimen sijaintitietoa keräävän ja tekstiviestinä lähettävän pannan on saanut kaulaansa kuluvalla kaudella 12 sutta. Panta-termi yhdistyy mielikuvaan koiran pannasta ja pannoitus tekoon, jossa isäntä ottaa koiransa kiinni kontrolloidakseen sen liikkumista. Syntyykö suden pannoituksen myötä mielikuva isäntäsuhteesta suteen?

Suomalaisessa uskomustraditiossa esimerkiksi loitsuilla on pyritty hallitsemaan metsäneläimiä. Loitsuissa sudet esiintyvät vaarallisena ja siksi niitä loitsuissa karkotetaan, sidotaan tai suljetaan niiden suu. Karjanhoitoloitsuissa susi kuvataan jonkin yliluonnollisen isännän koirana, ja häneen vedotaan eläimen kiinni kytkemiseksi. Karjan laskeminen metsälaitumille huhtikuussa oli suuri tapahtuma. Huolta kannettiin erityisesti siitä, että sudet ilmestyvät karjaa verottamaan. Tämän vuoksi huudettiin loitsuja ja pidettiin muutenkin meteliä, poltettiin kokkoja ja annettiin uhrilahjoja Jyrkille tai muille pyhimyksille. Huudettiin Pyhän Yrjänän apua susien varalle: ’Yrjö, sido koirasi’!

 
Voi tuntua kaukaa haetulta verrata RKTL:n pannoittajaporukkaa vanhoihin pyhimyksiin ja pantasutta isäntänsä hallinnassa olevaksi koiraksi. Jostakin tämän kaltaisesta ajattelusta ehkä kuitenkin kumpuavat vaatimukset siitä, että tutkijoiden tulisi viedä Pyhäjärven seudun sudet ’takaisin sinne, mistä ovat ne tuoneetkin’ tai tutkijoiden vastuun peräänkuuluttaminen pantaeläimen lauman tekemiin vahinkoihin. Eivätkö tämän kaltaiset ajatukset osaltaan kuvasta oletusta vahvasta isännän kontrollista eläimiinsä?

Kiintoisaksi ajatuksen isäntäsuhteesta tekee se, ettei suomalaisen lainsäädännön mukaan kenellekään ole oikeutta elävään riistaeläimeen. Maanomistajalle kuuluu metsästysoikeus, ja tuon oikeuden hän voi vuokrata eteenpäin. Vasta kuollut riistaeläin voidaan tietyin edellytyksin omistaa. Pantaeläin ei myöskään nauti mitään erikseen kirjattua lainsuojaa – pannoitus ei ole suojelukeino. Suomessa pannoitettuja riistaeläimiä onkin ammuttu kesken paikannusjakson ja sen loputtua normaalin pyynnin yhteydessä.

Vapaana juoksentelevan koiran kytkeminen poikkeaa suden pannoittamisesta. Koiran kytkentä sitoo koiran tiettyyn paikkaan. Suden pannoittaminen tuottaa tiedon suden liikkumisesta. Tietenkin voidaan ajatella, että ’paikannustieto on valtaa’, jota RKTL:lle kertyy havaintojen karttuessa. Viime syksynä toiminnassa olleen susipuhelin-palvelun  myötä viimeisin paikannustieto on ollut yhtä tuoreesti – eli hieman taannehtivasti – niin tutkijoiden kuin palvelua hyödyntäneiden kansalaistenkin käytössä.

Petopyynnin sosiaaliset vaikutukset

Pöytyällä tammikuussa toteutetun susijahdin jälkipuinti on nostanut esiin yhden suurpetopolitiikkamme perimmäisistä kiistakysymyksistä: paikallisten ihmisten mahdollisuuksiin vaikuttaa kokemiinsa suurpeto-ongelmiin. Suurpetotiedon tuottaminen ja tarvittaessa myös petopyynnin toimeenpano ovat Suomessa perinteisesti olleet paikallisten toimijoiden vapaaehtoisuuden varassa. Yksi suurpetokiistojen jännitteistä kumpuaa juuri tästä.

Hallinnon näkökulmasta nykyinen paikallisten metsästäjien vapaaehtoistoimintana toteutettu petopyynti on kustannustehokas tapa poistaa häiriötä synnyttävä eläin. Poliisilla on työvoiman, koulutuksen ja välineiden suhteen rajoitetusti resursseja toteuttaa tämänkaltaisia tehtäviä. Sen sijaan ulkomailla petopyynti suoritetaan useimmiten virkatyönä tai erilaisten tuholaistorjuntafirmojen toimesta. Suomalaisia esimerkkejä näistä toimintamalleista ovat pääosin poliisin toteuttamat hirvien poistot Helsingissä sekä yksityisyrittäjien osallistuminen kaninpyynteihin. Tunnettu historiallinen esimerkki on taitavien petopyynnin ammattilaisten, venäläisten lukaasien, palkkaaminen sudenpyyntiin 1880-luvulla Länsi-Suomessa.

Vapaaehtoisten metsästäjien toteuttaman pyynnin tehokkuutta voidaan hallinnon näkökulmasta tarkastella myös toisin. Voiko pyynnin salliminen paikallisille lisätä suurpetopolitiikan hyväksyntää ja voimaannuttaa paikallista yhteisöä ongelmanratkaisussa? Onko tilanne samankaltainen kuin autoa ohjaavan ja ’pelkääjän’ paikalla istuvan välillä? Useat meistä nimittäin ohjaavat mieluiten itse ja kokevat näin itse kontrolloivansa omaa turvallisuuttaan. Pyynnin salliminen on osallistavaa suurpetoasioiden hoitoa säännösten sallimissa rajoissa, mutta se voi olla samalla eräänlaista paineen purkua tai toimintaterapiaa.

Petopyynti on osaltaan suurpedoista koituvat haitan kompensointia pyynnin tuottamalla hyödyllä. Jahtiin osallistuminen on elämys ja saalis on arvokas  – näistä seikoista kertoo osaltaan se, miten suuri joukko halukkaita osallistujia on ilmaantunut viime aikoina Suomessa järjestettyihin ilves- ja susijahteihin. Paikallisille metsästäjille pyyntiluvilla suotu riistaresurssin hyödyntäminen toimii edullisena kannustimena eläinkantatiedon tuottamiseen. Petopyynnin tuottama hyöty kompensoi jahteihin osallistujille osin myös sitä, että suurpetokannat saalistavat metsästäjien talviruokinnalla vaalimia ja kasvattamia peurakantoja.
 
On myös esitetty, että laillisen pyynnin salliminen on keino vähentää laitonta pyyntiä. Niin väitteen puolesta kuin sitä vastaan on saatu jonkun verran tutkimuksellista näyttöä. Kaiken kaikkiaan maailmalla on kuitenkin tehty vähän tutkimuksia, joissa on tarkasteltu tiukasta suojelusta poikkeamisen sosiaalisia vaikutuksia. Kun kotimaista susikannan hoitosuunnitelmaa lähivuosina päivitetään, pyynnin järjestelyjen vaihtoehdot ja tähän liittyvät paikalliset toimintamahdollisuudet nousevat epäilemättä laajamittaiseen keskusteluun.

Susikeskustelun sukupuolet

Susi ja suden liikkeet herättävät tunteita Varsinais-Suomessa. Etenkin maaseudulla moni susireviirillä asuva on nostanut keskusteluun tarpeen suojella lapsiaan, lemmikki- ja tuotantoeläimiään pihoilla, pelloilla, metsissä ja kulkuteillä.

Susikeskustelussa huomio kiinnitetään usein metsästäjiin, luonnonsuojelijoihin, maaseudulla tai kaupungeissa asuviin tai esimerkiksi lammastalouden harjoittajiin. Keskiössä on ihmistoiminta ja sen alueellinen sijoittuminen suhteessa susiin, harvemmin toimintojen ja paikkojen sukupuolittuneisuus. Susipolitiikassa päätäntätasolla susiasioita käsittelevät useimmiten miehet. Esimerkiksi suurpetoneuvottelukuntien jäsenistä valtaosa on miehiä. Paikallista susitietämystä kertyy etenkin metsästäjille ja metsätyöntekijöille, jotka useimmiten ovat miehiä. Susien liikkuessa asutuksen tuntumassa tilanne voi olla toinen. Naiset ovat vapaa-ajallaan esimerkiksi miehiä aktiivisempia lähiluonnossa liikkujia, lasten ja koirien ulkoiluttajia, eväsretkeilijöitä ja niin edelleen.

Sukupuoli ei ole ollut keskeinen analyysin kohde suomalaisten susiasenteita käsittelevässä tutkimuksissa. Lumiaron 90-luvun puolivälissä tekemässä asennekyselyssä oli merkkejä siitä, että naiset pelkäävät sutta yleisemmin ja suhtautuivat epävarmemmin ja hieman kielteisemmin suteen kuin miehet. Simo Palviaisen kymmenisen vuotta sitten tehdyssä pohjoiskarjalaisten luonnonkäyttäjien suurpetokokemuksia selvittävässä tutkimuksessa sukupuolella ei näyttänyt olevan yhteyttä susikannan koon säätelyä koskeneisiin mielipiteisiin: tuloksissa ei eroteltu alle 18-vuotiaiden äitejä ja isiä muista vastanneista.

Susikysymysten sukupuolista ulottuvuutta sivuaa myös tuore Turun Sanomien teetättämä kyselytutkimus. Puhelinhaastatteluna toteutetussa kyselyssä tiedusteltiin 401 vastaajalta, oliko hän itse nähnyt suden luonnossa. Miespuoliset vastaajat, etenkin varttuneemmat, kertoivat naisia useammin sutta koskevista näköhavainnoistaan. Naisten ja miesten vastauksien välillä ei yleisesti ottaen ollut eroa, onko susi uhannut heitä itseään, perhettään tai eläimiään. Nuoret naisvastaajat (15-34 v.) näyttivät jakavan muita yleisemmin näkemyksen sudesta perheensä uhkana. Aineisto oli kuitenkin pieni.

Susisuhteen sukupuolittuneisuudessa ja -polvisuudessa on erityisen kiinnostavia piirteitä. Nuorten naisten ja miesten (15-34 v.) joukossa oli oman sukupuolensa varttuneempia vastaajia suurempi osuus niitä, joiden mukaan sudet tulisi jättää rauhaan. Vastaavasti heidän joukossaan oli harvemmin niitä, joiden mielestä sudet tulisi hävittää tai susien määrää tulisi vähentää metsästyksellä. Naiset, etenkin 35–64-vuotiaat, kannattivat heille tarjotuista toimintavaihtoehdoista useimmin susien pelottelua kauemmas asutuksesta ja harvimmin susien ampumista. Tämän ikäluokan miesten joukossa suurinta kannatusta sai susimäärän vähentäminen metsästyksellä.

Edellä esitetyt asiat kertovat selvästi jotain suden kohtaamisessa sukupuolittuneista kokemuksista ja toimintapoliittisista suunnista. Näyttää siltä, että eri-ikäiset miehet ja eri-ikäiset naiset ovat hiukan erilaisilla toiminnallisilla linjoilla. Sukupuoli ja sukupolvi vaikuttavat, mutta erityisesti susisuhteeseen vaikuttavat ne arjen käytännöt, tavat ja kulttuuri, joissa miehet ja naiset elämäänsä muovaavat. Varsinaissuomalaisessa kulttuurissa susi ja lapsiperhe ovat aivan erityisessä suhteessa. Tämä heijastuu myös paikalliseen arkeen. Sukupuolien ja sukupolvien tarkastelu avaa uudella tavalla suden läsnäoloon ja sen arjen hyvinvointivaikutuksiin liittyviä ulottuvuuksia ja viitoittaa uudenlaisia ratkaisukeinoja susipolitiikkaan.

Sudenpyynti ristiriitojen lieventäjänä

Poikkeamista tiukasta suden suojelusta perustellaan usein tarpeella poistaa vaaraa tai vahinkoa aiheuttava susiyksilö. Susi on ristiriidan yksi osapuoli, ei vain syyntakeeton sivustaseuraaja suteen huomionsa kiinnittäneiden ihmisryhmien välisissä ristiriidoissa. Tämän vuoksi sudenpyynti pyritään kohdistamaan yksilöihin, jotka todistetusti aiheuttavat vaaraa tai haittaa ja synnyttävät jännitteitä. Pyynti ei ole kuitenkaan sudelle langetettu kuolemanrangaistus aiemmista teoista. Pyynnillä ennalta ehkäistään tulevia ongelmia, suotuisan suojelun sallimissa rajoissa.

Missä määrin tämänkaltaiset pyynnin perustelut saavat tukea kokemuksista, joita maailmalta on kertynyt? Hankkeemme yksi partnereista, Wisconsinin yliopiston ympäristötutkimuksen apulaisprofessori Adrian Treves, julkaisi vuonna 2009 katsauksen, jossa käsitellään suurpetopyynnin tehokkuutta ristiriitojen lieventäjänä ja kantojensäätelyn välineenä.

Trevesin mukaan ihmisillä ja suurpedoilla on jaettu intressi elinpiirinsä seura-, tuotanto- tai riistaeläimiä kohtaan. Jännite syntyy siitä, että suurpedot käyttävät ihmiselle tärkeitä eläinlajeja ravintonaan. Suurpetojen hävittäminen poistaa tietenkin intressiristiriidan. Tästä on monia historiallisia esimerkkejä. Sille, että petopyynnillä voitaisiin tehokkaasti ennaltaehkäistä ihmisten ja suurpetojen intressiriitoja ja samalla suojella petokantoja, ei Trevesin mukaan ole saatu yhtä yksiselitteistä näyttöä. Mitä satunnaisemmin pedot käyttävät ravintonaan ihmiselle tärkeitä eläimiä, sitä epävarmempi vaikutus näiden petojen pyynnillä on ristiriidan lieventämisessä. Useimmiten vähemmistö petoyksilöistä on erikoistunut saalistamaan ongelmallisella tavalla.  

Suomalaisittain tuntuu vieraalta ajatella petopyyntiä eräänlaisena valintajalostuksena, jonka tavoitteena on vähemmän jännitteitä synnyttävä petokanta. Ajatus tulee mieleen Trevesin pohtiessa, poistaako pyynti todella ongelmayksilöitä. Suomalainen lukija löytää helposti yhtymäkohtia meillä käytyyn keskusteluun. Ristiriitojen lieventämisen kannalta ei ole tehokasta, jos valintajalostus kohdistuu petoihin, jotka pysyttelevät kaukana ihmisasutuksesta eli alueilla, joilla pyynti voi olla helpointa järjestää. Suden pihavierailu pyynnin edellytyksenä on tässä mielessä tarkoituksenmukainen tapa kohdentaa pyynti ongelmaeläimeen.

Treves pohtii myös sitä, milloin pyynti auttaa säilyttämään pyynnissä henkensä säilyttäneiden petojen ihmisarkuutta. Pyyntitapahtumaan voi sisältyä monia elementtejä, jotka edistävät tätä pyrkimystä. Pyynti ei ole kuitenkaan tehokas ristiriitojen lieventäjä silloin, jos jahdissa loukkaantuneet tai siitä hengissä säilyneet petoyksilöt alkavat tekemään aiempaa enemmän vahinkoa. Pedot voivat pyyntialueella tai sieltä muualle siirryttyään alkaa etsiä kokemattomille tai yksinään saalistaville eläimille sopivia ravintokohteita – tästä käyttäytymisestä Treves antaa esimerkkejä. Pienpetoihin painokkaammin kohdistuva saalistus ei monenkaan metsästäjän mielestä ole vahingollista. Tilanne on aivan toinen, jos vaarassa ovat esimerkiksi metsästyskoirat. Yllättäviä pyynnin seurauksia voi syntyä lajin ja petokillan sisäisten vuorovaikutusten takia. Vaikka jonkin verran kokemusta on kertynyt siitä, miten erilaiset petojen karkottamiskeinot voivat johtaa nopeasti toivottuihin käyttäytymismuutoksiin, on vastaavia havaintoja pyynnin vaikutuksesta suurpetojen käyttäytymiseen raportoitu vain muutamassa tutkimuksessa.

Suden käsittäminen ristiriidan osapuoleksi sisältää ajatuksen, että ristiriitojen lieventäminen ei kohdistu vain toimiin, jossa ihmisryhmien välisiä jännitteitä lievennetään ja ihmisten toimintakäytäntöjä muokataan yhteensopivammaksi suden läsnäoloon. Myös susilta on lupa odottaa sopeutumista. Esimerkit maailmalta viittaavat siihen, että suupedoilla on tähän potentiaalia, mutta lisätietoa ja kokemusta kaivattaisiin lisää tämän potentiaalin tehokkaaseen hyödyntämiseen.

Kohtaamiset susipolitiikassa

Suurpedon läsnäolo huolestuttaa Lounais-Suomessa. Varsin taajaan asutulla Pyhäjärviseudulla elelee kolme susilaumaa. Laumoista eteläisimmän, ns. Yläneen lauman, GPS-paikantimilla varustetusta alfanaaraasta tehdyt havainnot painottuivat loppukesästä alkaen enenevässä määrin reviirin eteläosiin. Havainnot pihapiireissä lisääntyivät Nousiaisissa ja Mynämäellä. Kolmetoista alueen vanhempainyhdistystä järjestäytyi ja vaati riistahallinnon puuttumista ongelmaan.
 
Suomen Riistakeskus myönsi 10. tammikuuta 2012 pyyntiluvan nuoren pihoilla vierailevan suden poistamiseksi laumasta. Lupa osoitettiin Pöytyän, Mynämäen ja Nousiaisten alueelle. Jahdin toisena päivänä, sunnuntaina 15. tammikuuta ammuttiin kaksi sutta. Yksi ammutuista susista oli nuori. Toinen oli Pöytyän lauman pannoitettu alfanaaras. Susijahti päättyi virheeseen, jota poliisi nyt tutkii törkeänä metsästysrikoksena.
 
Jahdin tarkoituksena oli poistaa potentiaalisesti vaarallinen susiyksilö. Virallisen perusteen ohella susijahdin avulla oli tarkoitus arvioida metsästyksen vaikutusta susien ihmisarkuuteen – vähenevätkö pihavierailut, kun laumasta ammutaan yksi susiyksilö. Tämä kiinnostaa erityisesti susireviirillä asuvia. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen ylläpitämään TASSU-tietojärjestelmään kirjatut jälkihavainnot asutuksen liepeiltä perustelivat lupapäätöksen, mutta oma vaikutuksensa oli myös perusteilla, joita asukkaat olivat esittäneet turvallisuuteensa viitaten. Laillisen susijahdin uskottiin vahvistavan luottavaisuutta riistahallinnon kykyyn ja haluun toimia ongelmallisessa tilanteessa: suden tiukasta suojelusta voidaan poiketa, jos perusteet poikkeamiselle ovat olemassa.

Pöytyän tapahtumat osoittivat, että politiikan suunnitelmallinen toimeenpano on vaikeaa. Mitä kompleksisempi tilanne, sitä todennäköisempiä ovat yllätykset. Aina yllätykseen ei tarvita sen kummempaa virhettä. Yhteiskunnallisten pelisääntöjen muuttuessa toimintatavat ja käytännöt säätyvät tilanteeseen sopiviksi. Aina syntyy myös sellaisia toimintamalleja ja vaikutuksia, jotka eivät olleet politiikan tekijän harkinnassa toimenpiteitä suunniteltaessa ja sallittaessa. Parhaat käytännöt ovat vain harvoin kaikkien mielestä parhaita käytäntöjä. Tämä luonnehtii suomalaista suurpetopolitiikkaa laajemminkin. Alati tiukkenevasta suden suojelun politiikasta huolimatta susikanta ei ole suunnitellulla tai toivotulla tavalla vahvistunut.


Mistä tässä ilmiössä voisi olla kysymys?
 
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos aloitti Suomen Akatemian rahoituksella tutkimuksen ”Instituutioiden yhteensopivuuden ongelma suomalaisessa suurpetopolitiikassa” syksyllä 2011. Nelivuotisen tutkimushankkeen tarkoituksena on selvittää, mistä johtuu etteivät viralliset yhteiskunnalliset järjestelyt (pelisäännöt ja politiikat) onnistu vahvistamaan kaikkien kansalaisten luottavaisuutta suurpetoasioiden hallinnointiin tai susipolitiikan perustaksi luotuun tieteellisen tietoon. Ongelmalliselta näyttää nimenomaan se, miten politiikan muodostaminen ja toimeenpano kohtaa kansalaisyhteiskunnan.
 
Kaikkien näkemykset susiongelmasta eivät ole samat kuin riistaviranomaisilla: suden läsnäolo on ympäristöongelma, ei sen epäsuotuisa suojelutaso. Tällaisessa tilanteessa toimivien, hyväksyttävien ja kohtuullisina pidettävien politiikkaratkaisujen löytäminen on työlästä, jollei mahdotonta. Suden tapauksessa on käynyt ilmeiseksi, että riistapolitiikan, tieteen ja erityisesti monien maaseudun elämäntapojen välillä on varsin vakavaakin kohtaamattomuutta. Ajattelu- ja toimintatapojen yhteensopimattomuus aiheuttaa väärinymmärryksiä, epätoivoa, kiukkua, turhautuneisuutta ja lopulta riitoja ja virheitä. Täydellistä yhteensopivuutta ei voida saada aikaan, mutta kohtaamattomuuden ja yhteensopivuuden syihin ja perusteisiin voidaan kuitenkin saada ainakin jonkunlaista tolkkua. Samalla myös suurpeto- ja riistapolitiikkaan voidaan keksiä uusia paikallisia sisältöjä ja politiikan jalkautumiseen ja toimeenpanoon uusia paikallisia keinoja. Tämä on sosioekologisen hankkeemme tutkimuksellinen lähtökohta.